Yritetään vielä pusertaa. Kommenttien laatu on löysää. Lepäile rauhassa, John Saxon.
20.7. Ghost in the Shell 2: Innocence (2004) (DVD)
Jepskukkuu, tontut nukkuu. Jatko-osa löytyi kirjastosta, eikä se hurmannut itseäni visuaalisella ilmeellään, jossa perinteistä animea yhdistetään kolmiulotteiseen CGI:hin. Pitkäkorvainen ja yksityiskohtaisesti animoitu mäyräkoira sen sijaan onnistui hoitamaan tämän puolen.
Jatkiksesta kävi hyvin ilmi se, kuinka puoliunessa ja ajatuksissani ykköstä seurasin, kun hahmot ja tarinan kiemurat eivät tuntuneet juuri laisinkaan tutuilta. Toisaalta koin tällä kertaa päähahmoja kohtaan jonkinlaista sympatiaa, musiikit ovat edelleen hienot. Lopussa nähdään seksirobotteja pieksemässä miehisiä sotilaita, minkä voi ottaa joko feministisenä kannanottona ja taisteluna naisten esineellistämistä vastaan tai sitten jonkinlaisena pervona poikafantasiana. Tapelkaa tästä keskenänne.
21.7. Linnunradan tuulet (1978) (DVD)
Toisessa Lennart Meren dokumentissa jatketaan Itämeren alueen kansojen historian, kulttuurien ja uskomusten tutkimista. Hyvähän tämäkin oli.
21.7. Gimme Shelter (1970) (PC)
Dokumentin aihe, Rolling Stones ja näiden keikkailu, ei itsessään kiinnosta ja syyhän Gimme Shelterin katselulle löytyi siitä, että se tallentaa aika hyvin Stonesin Woodstockin jälkimainingeissa järjestämää pahamaineista Altamontin ilmaiskonserttia, johon järjen jättiläiset päättivät palkata järkkäreiksi ketkäpä muutkaan, kuin Helvetin enkelit viinapalkalla. Kuten arvata saattaa, huonostihan siinä kävi.
Dokkari onkin perin juurin häijyä katsottavaa, Enkelien piestessä aitoja, musiikkia kuuntelemaan tulleita ihmisiä biljardikepeillä ja pahamaineisimmassa kohtauksessa puukottaessa aseen esille kaivaneen mustan miehen ihmisjoukossa – tämän teeman kauttahan tämä on ajankohtainen elokuva myös BLM-mielessä.
Bändin epätoivoinen yritys rauhoitella irti päästämäänsä Pandoran lippaan henkeä on samaan aikaan sekä avutonta että surullista katsottavaa – ilmeisesti tässä välissä elämää heillekin selvisi, etteivät olekaan jumalia, joiden käskyä tämäkin apinalauma noudattaisi kuuliaisesti. Leffassa kuullaan myös puhelimella soittavan Sonny Bargerin rähinää.
Aikansa sensuuri-Suomessa tämä sai ikärajan K-8, kaiketi koska Rollarit on kuitenkin ihan kiva pänti.
21.7. Perhosvaikutus (2004) (DVD)
Perhosvaikutus oli elokuva, jonka katsoimme muutaman muun (Sormet pelissä, Kummeli kultakuume, Brooklynin vampyyri, Painajainen Elm Streetillä 1-7…) lätyn tavoin teini-iässä kavereitteni kanssa niin monesti, etten enää muistakaan. Näitä kadonneeseen aikaan liittyviä erinäisiä leffoja on ollut hauska vilkuilla nostalgiamielessä tässä kolmenkympin kriisin jätettyä tulemisensa väliin, joten innostuin siinä sitten myös tämänkin varaamaan kirjastoon.
Yllätyin siitä, miten vähän pätkästä lopulta muistinkaan. Myös se, ettei tarina ollutkaan täyttä tuubaa, oli mielenkiintoista huomata. Asston Kutcherit ja muut vastaavat teini-idolit ovat kyllä vastenmielisiä ja Hollywoodin tapa kertoa tarina vauhdikkaasti ja samalla täysin aivottomasti puolestaan tragikoomista, mutta toisaalta pidän aikamatkailujutuista ja Perhosvaikutus onnistuu sekin viehättämään ajatuksella, kuinka pienen asian korjaaminen voi muuttaa kaiken täysin päin prinkkalaa. En tiedä teistä, mutta itse pohdin monesti elämässäni tekemiäni pieniä valintoja ja miten eritavalla hommat olisivatkaan, jos olisin tuolloin tehnytkin toisin. Vaikea kyllä sanoa, mitä olisin filmistä tuuminut puhtaalta pöydältä katsottuna, mutta ainakin tällaisenaan kokemukseksi jäi mainio käsis surkeasti toteutettuna ja hyvin vahvat nostalgiasävärit. Oikeastaan olin lähellä jo ottaa yhteyttä tämän omistaneeseen ex-ystävääni, kunnes tulin siihen tulokseen, että ehkei menneitä kannata alkaa sorkkimaan. Aika entinen ei koskaan enää palaa, annetaan kuolleiden nukkua rauhassa.
Mitä vattua nyt taas oikeasti… kaksi jatko-osaa?
22.7. Guyanan sademetsissä (2008) (DVD)
Dramaattiseen toimintatyyliin tehty BBC:n minidokkarisarja mielellään kameran edessä paistattelevasta tutkijaryhmästä, joka kuvaa kolmen jakson ajan itsensä ohella Guyanan enemmän tai vähemmän koskematonta luontoa, tavoitteenaan estää valtion suunnittelemat metsähakkuut.
Vaikka hyönteisiä tutkivan papan tekohauska show ärsyttää ja yleisilmeestä tulee mieleen joku Selviytyjät katsojan odotellessa alati, milloin jykeväleukainen tutkija kiskaisee konekiväärin esille harventaakseen sillä viidakkoa tai räjäyttää parhaaseen Cousteau-tyyliin käsikranaatilla piraijat ja kaimaanit joesta, on tyyppien vesiputoukseen laskeutuminen tai aiemmin ihmistä näkemättömälle vuorelle kiipeäminen oikeastaan aika jännää seurattavaa.
Ilmeisesti kuvausten aikana löytyneet monimuotoiset lajit eivät vakuuttaneet Guyanan hallitusta, ainakin mitä Wikipediasta maan suorittamia parturointitoimia vilkaisin. Ymmärrän että ihminen tarvitsee leipää pöytään, mutta tätä menoa kenenkään ei enää tarvitse huolehtia tyhjästä mahastaan, kun maapallon keuhkot on raiskattu hengiltä.
23.7. Sinä elävä (2007) (DVD)
Jouduin katselemaan koronan ensimmäisen aallon aikana tämän elokuvan ekan ja kolmannen kelan joku neljä kertaa töiden puitteissa ja koska pidin niistä, tuli into nähdä myös koko elokuva. Roy Anderssonin filmi on omituinen, arkisen synkältä huumoriltaan hieman Aki Kaurismäen mieleen tuova episodielokuva. Siinä ei oikeastaan ole juonta, vaan ainoastaan kuvauksia erilaisista ihmiskohtaloista.
Näiden yleinen kurjuus on lähinnä koomista, minkä ohella elokuva satirisoi hahmojensa ja näiden höpinöiden kautta kapitalistista ruotsalaista yhteiskuntaa, jossa pankit ovat valmiita huijaamaan köyhältä tämän elämänsä aikana keräämät eläkesäästöt, porvarin liemikulhon tuhoaminen on rikoksista pahin ja jokainen on valmis kiilaamaan lähimmäisensä jonossa itsekkyytensä vuoksi.
Ihmisten pilvilinnoissa eläminen ja itsesäälissä rypeminen ovat nekin esillä ja erilaiset pienet kuvat, kuten raitiovaunukiskojen poikki sopulilaumana kiiruhtava väkijoukko, jaksavat hymyilyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan. Myös kameralle suunnatuilla, koruttomasti esitetyillä monologeilla on tärkeä osuutensa elokuvassa ja lopulta katsoja voikin kysyä itseltään, nauraako hän tosiasiassa omalle peilikuvalleen ja onko yhtään sen parempi tai erilaisessa asemassa, kuin filmin hahmot. Jonkun toisen (tekotaiteellisen hipsterin…) tekemänä tämä kaikki olisi varmasti sietämätön kokemus. Niin ja pidin myös lavastuksesta hyvin paljon.
23.7. Sun in Your Eyes (1963) (Teatteri/35 mm)
Jacques Bourdonin uuden aallon taidefilmillä oli ennen katselua IMDb:ssä 10 pisteytystä (nyttemmin 13), joten pakkohan sitä oli toisella silmällä töiden ohessa katsella. Ei tässä hirveästi tuntunut tapahtuvan, lähinnä jonkinlaista kolmiodraamaa kahden miehen välillä tsumbaavan naisen toimesta. Loppudialogi muijan selitäessä tekemäänsä päätöstä oli se paras osio.
Muuten itseäni kiinnosti enemmän Kavin esitelapussa kerrottu tosielämän sekoilu pääosissa nähtävän Anna Karinan rakastuttua vastanäyttelijäänsä, minkä vuoksi hänen miehensä, sivuosissa nähtävä Godard flippasi ja hajotti näiden kämpän. Karina itse yritti itsemurhaa, kunnes palasi Jean-Lucin luokse. Toistan tämän jutun vain siksi, että mielestäni moinen elokuvan sivutuotteena syntynyt tarina oli itse käsikirjoitusta kiinnostavampi.
24.7. Kaksi puoliaikaa helvetissä (1961) (PC)
Unkarilainen mestariteos Janos Kadarin valtakaudelta, jossa vuonna 1944 vankileirille laitetut toisinajattelijat pistetään pelaamaan jalkapalloa paikalle tulevia natsipäälliköitä miellyttääkseen.
Filmi kysyy katsojalta, kuinka paljon paskaa ja nöyryytystä ihminen on valmis sietämään ennen kuin mitta tulee täyteen, millaiseksi nälkiintynyt ja pelon keskellä elävä alkaa muuttua ja onko kunnialla kuoleminen vai marakatin esittäminen väkivallalla uhkaavan edessä järkevämpää, jos jälkimmäinen saattaa hyvin pienellä todennäköisyydellä säästää hengen.
Lopultahan väistämättömän edessä nöyristely loppuu ja vaikka kaikki päättyy hyvin traagisesti, voittavat vangit paitsi pelin, psyykkisesti myös taistelun.
Olin muuten tukehtua pullaan, kun huomasin tästä olevan olemassa myös jenkki-re-make, pääosissa Sylvester Stallone. Kiitos myös Ylelle tästä kulttuuriteosta: katsellessani leffan Areenasta kuva pätki pahasti, vaihtoi aina välistä resoluutiotaan puuroksi ja kaiken kukkuraksi pisti erään pahan sekoamisen päätteeksi kahden suomenkieliset tekstit päällekkäin, niin että ennen tähän sopeutumista katselu oli pitkään melkein yhtä helvettiä kuin sotakin. Versio oli myös 20 minuuttia IMDb:n ilmoittamaa lyhyempi.
24.7. The Monster From the North (1959) (PC)
Elbert Tuganovin Neuvosto-Eestissä toteuttamassa satuanimaatiossa joku prinssin tapainen lähtee pelastamaan maita Muumipeikon ja pyrstötähden granaatteja vahtivalta liskolta näyttävän hirviön ja tämän korppiarmeijan kynsistä. Painiipa siinä samalla myös villisian kanssa. Juoni on yksinkertainen ja perinteinen, mutta upeaa stop-motion-animointia ei voi olla ihastelematta.
24.7. Crimson Peak (2015) (BD)
Guillermo del Toron haamuripuli sai suorastaan suuttumaan: samaan aikaan kun elokuvahyllyni pursuaisi vaikka mitä kaikkea kivaa taidetta ja eksploitaatiota ja kirjastosta lainattu Clint Eastwood -pinokin pullistelee siinä vieressä, menen ja katson jotain tällaista törkyä niiden muutaman töiden jälkeen haaviin jääneen vapaatunnin puitteissa. CGI-aaveet ja -möröt saavat kulmakarvat nousemaan ja suun avautumaan: ihanko nyt oikeasti te kehtaatte tarjota tällaista vakavalla naamalla ja vieläpä kehuen, että siinä nyt on, pelätkää! Kyllä, minä pelkään, tosin oman mielenterveyteni puolesta, kun tätä modernin kauhun kierrettä en vieläkään ole katkaissut.
Jos leffa on ruma, on se myös tyhjänpäiväinen. Tarina on kirjoitettu vasemmalla kädellä varmaan siinä samalla, kun oikea on pyyhkinyt ja katsojaa ei oikeastaan kiinnosta vähempää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi. Alussa on ihan kelvollista goottilaista romantiikkaa ja lopun kuvat verisävyisen mudan värjäämistä lumihangista jylhän linnoituksen ympärillä näyttäviä, mutta onko tällä väliä, jos muu sisältö maistuu samalta kuin Augeiaan tallien ovimatto aikoinaan.
25.7. Maailman kaunein tyttö (1953) (DVD)
Veikko Itkosen salaisuus ei kyllä ole vieläkään auennut, ei sitten millään. Vaikka Silmät hämärässä ja Vaarallista vapautta jäivät mieleen keskivertoa parempina kotimaisina, suurin osa tästä itsenäisestä tuotannosta on kyllä ihan samaa satsia, kuin niiden isompienkin studioiden elokuvat. Tai no, oikeastaan Matka mustien maanosaan oli oikein hyvä dokumentti ja Kohtalo johtaa meitä ihan katsottava sekin… Tällä kertaa pääosiin on kiinnitetty Tauno Palon ohjella missikisat voittanut Armi Kuusela, minkä vuoksi tätä voisi erään teorian mukaan pitää melkeinpä eksploitaationa. Elokuvan ainoassa tärkeämmässä kohtauksessa erään neidin istumalihakset saavat kyytiä.
25.7. Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (1970) (Teatteri/35 mm)
Enpä ole varma monesko kerta tämä oli – vähintäänkin kai nyt kolmas. Uraauurtavassa spaghettilänkkärikomediassa Terence Hill ja Bud Spencer pistävät mormooniyhteisöä piinaavat konnat ketoon ja syövät siinä määrin papuja ja hiivaleipää, että juoksin itsekin kauppaan ja vedin aamiaiseksi samanlaiset mätöt, joskaan kuumaa kattilaa en viitsinyt nostaa pöydälle. Hyvin toimii siis markkinointi. Tuli myös vaihteeksi kova fiilis katsoa lisää Spenceriä ja Hilliä. Onneksi päätin nyt pitää taukoa leffojen ostelusta, muuten varmaan kuluttaisin pienen omaisuuden hankkimalla herrojen puuttuvat suominimikkeet hyllyyni siellä jo olevien jatkoksi.
25.7. Punainen erämaa (1964) (DVD)
Michelangelo Antonionin ”vaativa mestariteos” ei oikeastaan aluksi meinannut aueta itselleni sitten millään ja oikeastaan epäilen, että siitä tekemäni tulkinta saisi elitistit nauramaan selkäni takana, mutta koska tämä pidentää ikää ja Jeesus käski rakastamaan vihamiestäsi, annetaan mennä!
En siis jaksanut keskittyä dialogiin laisinkaan: se tuntui todella tympeältä ja väsyttävältä, tyyppien höpistessä jostain afrikkalaisen miehen krokotiilin ihralla sivellystä patukasta ja viiriäisen munien syönnin nostattamasta seksuaalisesta halusta, Monica Vittin potiessa samalla jotain eksistentiaalista kriisiä. Tuijottelinkin lähinnä tv-ruutua ja lueskelin repliikkejä ajatellen todellisuudessa tahtomattani alati jotakin muuta.
Sitten aivan loppupuolella, todella yksinkertaisen ja erikoinen kilautusmusiikin alkaessa elokuvan hienous lähti vyörymään mieleeni. Tämä hypnoottinen, äärimmäisen minimalistinen korvanruoka laukaisi päässäni omituisen fiiliksen siitä, kuinka ristiriitaiselta ja irvokkaan kauniilta kaikki näyttää. Samaan aikaan kun kuvat hivelevät silmiä, mitä ne esittävät? Tehtaita, saastuneita jokia, sumun peittämää satamaa, jonka kylmässä hökkelissä ihmiset värjöttelevät. Kuinka moinen vastenmielisyys on saatu näyttämään kameran läpi esteettisesti miellyttävältä, on kiinnostava kysymys.
Samalla myös koko filmin vieraannuttava tunnelma kääntyy sen voimavaraksi. Minua ei kiinnostanut laisinkaan näiden ihmisten elämät, asiat tai kokemukset, heidän jutteluistaan puhumattakaan: koin siis kaiken turhan roskan keskellä sitä samaa kriisiä, kuin Vittin tulkitsema päähenkilö. Hahmot höpöttelevät tyhjänpäiväisyyksiä tai selittelevät että kokevat tekevänsä kaikesta huolimatta elämässään oikein: oikein, samalla, kun luontoon kohdistetun riiston myötä ympäristö saastuu elinkelvottomaksi ja inhimillisen riiston kohteeksi joutuneet työläiset pitävät mielenosoitustaan!
Lapsi esittää olevansa halvaantunut vyötäröstä alaspäin, koska ei halua täyttää velvollisuuttaan, mutta jää kiinni seistessään yksikseen leikkiensä keskellä. Pitäisikö äidin olla tästä innoissaan vai raivostua? Toisaalta lapsi voi hyvin, mutta realistisesti ajateltuna moinen temppu on aivan uskomaton. Samalla tavalla ihmiskunnan voi nähdä myös leikkivän halvaantunutta: se ei lopulta nouse vallankumoukseen kaataakseen tuhoavan järjestelmän, vaan tuudittautuu leikkikalujensa ja namustensa parissa ajatelmaan, ettei pysty vaikuttamaan mihinkään. Vittin kiljuessa ulkomaalaiselle merimiehelle – joka ei tajua sanaakaan – italiaksi, valtaa mielen tuttuuden tunne: ne lukemattomat kerrat, kun huudat tuskaasi tuuleen, eikä kukaan kuule tai ymmärrä laisinkaan, mitä yrität sanoa.
Viimeisessä kohtauksessa kuvataan vielä tehtaan piippua, joka tupruttaa täysin luonnotonta, mutta esteettisessä mielessä iloisen keltaista myrkkysavua taivaalle. Poika kysyy äidiltänsä, kuoleeko lintu, jos se lentää sen läpi. Tähän äiti vastaa, että linnut ovat oppineet kiertämään savun. Niinpä, näin ihminen, jumalan kuva, kaikkien maan eläinten ja meren kalojen herra (ei rouva, koska Lähi-Idän uskontoihin se ei sovi), hallitsee palloa ja laittaa luonnon sopeutumaan sokeaan terroriinsa.
Elokuvan ainut kuva paratiisista nähdään muuten lapselle kerrotussa sadussa.
26.7. The Sky Crawlers (2008) (DVD)
Mamoru Oshii toistaa itseään pahanlaatuisesti. CGI:n sekoittaminen animeen ei toimi edeelleenkään, minkä ohella taas samaa Ghost in the Shell -pohdintaa erilaisiin kääreisiin pakatussa muodossa tarjoava henkevämpi puoli alkoi käydä tuskaiseksi. Eipä tarinassa muutenkaan ollut hurraamista, mutta toisaalta negatiiviseen kokemukseen voinee vaikuttaa myös se, että tämä tuli aina kesken loppuneen ajan vuoksi katsottua loppuun noin kolmessa erässä. Tästäkin löytyi pitkäkorvainen mäyräkoira.
26.7. Vallanpitäjät (1975) (PC)
Jennifer O’Neill saapuu opettajan pestiin toreineen, parvekkeineen, palmuineen ja kivikatuineen huumaavan kauniilta näyttävään, mutta rutiköyhään sisilialaiskaupunkiin. Pian häntä ahdistellut mies löydetään ammuttuna ja kukka suuhun tungettuna, jolloin poliisi alkaa kuumottaa tapauksesta autuaan tietämätöntä naista. Ruumiskasan kertyessä ja arvoituksen syventyessä opettajatar huomaa ihmisten muuttuvan häntä kohtaan alati ystävällisemmiksi ja kunnioittavammiksi.
Kaiken taustalta alkaa paljastumaan poliittista kieroilua ja elokuvan taustalta näkyykin huoli vanhojen fasistien noususta jälleen valtaan laillisten keinojensa kautta. Tällä kertaa hommalle tosin laitetaan kerralla piste, aina yhtä sinisilmäisen Franco Neron rynnätessä pelastamaan päivän, heittämällä kansan päälle sylkevän vaikuttajan alas parvekkeelta. Ennio Morriconen musiikit ovat yhtä hienoja kuin odottaa voi ja ne tuovat oman vivahteensa kiehtovaan, tunnelmarikkaaseen mysteerielokuvaan.
26.7. Stand By Me – viimeinen kesä (1986) (Teatteri/35 mm)
Pojat ovat poikia. Hyvä kaskudraama, kunhan onnistuu olemaan ajattelematta kulisseissa tapahtuneita asioita. River Phoenixin esiintyminen kankaalla saa kerta toisensa jälkeen kylmät puistatukset värähtelemään iholla. Tämä elokuva todella oli nuorille näyttelijöilleen ”se viimeinen kesä”.
26.7. Tappajamehiläiset (1978) (PC)
John Saxonin muistoa kunnioittaen piti sitten katsoa vielä viikon päätteeksi joitain hänen elokuviaan. Mexploitaatiota oleva Tappajamehiläiset (kuten huomata saattaa, tunnetaan myös nimellä Tappaja-ampiaiset) vaikuttaa aluksi hyvin geneeriseltä aikansa eläinkauhuelokuvalta, jossa vihaiset ötökät alkavat pistämään jengiä kuoliaaksi. Tällä kertaa tosin mennään astetta pidemmälle, hyönteisten valloittaessa maan, kaupunkien julistaessa hätätilan ja raivokkaiden pörriäisten hyökätessä karnevaaliparaatiin ja tunkeutuessa rakennuksiinkin sisälle niin, että heikompaa hirvittää.
Sitten tulee todellinen pommi, pappa-Carradinen keksiessä niin ikään miten kommunikoida mehiläisten kanssa. Samaan aikaan, kun tappajaparvet pudottelevat näiden päälle kranaatteja tiputtelevia hävittäjiä maahan näyttävien räjähdysten saattelemina, kulkee urastaan varmasti tuolla hetkellä ylpeä Saxon näiden keskellä huutaen hyönteisille, ettei valitettavasti osaa näiden kieltä ja seuraavaksi vauhkotessa YK:n hätäkokoukselle, että ihmisten on pakko ryhtyä neuvottelemaan mettiäisten kanssa, sillä ne ovat kertoneet homo sapiensin saastuttaneen ja tuhonneen maailmaa tarpeeksi ja ihmisen olevan nyt pattitilanteessa, jossa joko parannetaan tavat ja ryhdytään hallitsemaan palloa tasavertaisina herhiläisten rinnalla tai vaihtoehtoisesti kuollaan sukupuuttoon.
Kelpo ekoteema siis, mutta kokonaisuus on… öh… kieltämättä hieman hämmentävä. Suurissa surinakohtauksissa mehiläiset näyttävät lähinnä filmille raaputetuilta ja syntikkamusiikit ovat kiehtovat.
27.7. Death House (1988) (PC)
Aamuyön pikkutunneilla oli sitten ihan pakko katsoa vielä John Saxonin ainut ohjaus, törkyinen eksploitaatioväkivaltasaasta, jossa zombit panevat haisemaan. Väkivaltaisia elokuvia inhonnut Saxon kertoi, ettei saanut tuottajien vuoksi tehdä tästä haluamaansa. Tylsähkössä elokuvassa on hetkensä, lähinnä siellä loppupuolella. Tässä näytteli myös maailmanluokan tähti Dino Paskas.
Jos pieni seurakuntamme muuten tappoi Jeesuksen tämän nakattua lusikan nurkkaan erään Franco-maratonimme päätteeksi, voisi pilke silmäkulmassa miettiä sitä, kuinka Saxon sattui jättämään tämän maailman seuraavana päivänä siitä, kun WHS-teatteri Union oli esittänyt Cannibal Apocalypsen, josta näyttelijä oli todennut, ettei ole koskaan katsonut elokuvaa ja hänestä on ok, jos moista visvaroskaa sensuroidaan.
Huh, nyt se on ohi… ehkä näitä kommentteja olisi tosiaan järkevintä kirjoitella talteen sitä mukaa, kun elokuvia katsoo, että tällaiselta kidutukselta jatkossa säästytään…
