Paskaisten elokuvakokemusten kerääminen jatkui parin kaverin tultua kämpilleni viettämään leffailtaa pitsan ja oluen parissa. Heitin ilmoille ehdotuksen, että voisimme katsoa pois alta japanilaisen Evil Dead Trap -trilogian – perustelin tätä toteamalla jo ensimmäisen osan pyöriessä, että tämä ajatus kumpusi ihan vain siitä, ettei näitä yksinkään haluaisi suorittaa ja jo ensimmäisen osan perusteella hinkua palata aiheeseen joskus toiste tuskin tulisi.
Sam Raimin klassikolta nimensä lainaava Evil Dead Trap (1988) (en tosin osaa kieltä, mutta Googlen kääntäjän mukaan alkuperäinen nimi Shiryô no wana taipuisi enemmänkin ilkeän sielun ansaksi) alkaa heti hyvinkin iloisissa merkeissä, tyypin löytäessä videonauhan, jonka sisältä löytyy sadistinen ja raaka snuff-pätkä. Tämän jälkeen jengi lähtee metsästämään kasetilla esiintyvää tehdasta ja splatteria alkaa vyöryä ruudulle liukuhihnalta. Eräs nainen seivästetään hitaasti metallitangoilla, yhdeltä paloitellaan silmä New York Ripperin / Andalusialaisen koiran meiningeissä, kolmas laukaisee murhaajan fiksaamaan huoneeseen astuessaan ansan, joka ampuu sidotun ja hätää kärsivän naisen täyteen nuolia. Ruumiita paloitellaan ja gorea riittää muutenkin siihen malliin, että olotila käy paikoitellen suhteellisen ilkeäksi.
Jos elokuvasta pitäisi kertoa yksi tyhjentävä kohtaus, ottaisin esille autossa tapahtuvan raiskauksen, joka päättyy sekä tekijän että uhrin verisiin murhiin. Kaiken taustalla kuullaan kieltämättä korvaa miellyttävää, Goblin-henkistä syntikkamusiikkia, joka tosin ei korosta kuvia sitten lainkaan tai sovi hilpeytensä puolesta muutenkaan kammottavuuksien taustalle oikein millään. Lopussa leffa vielä sekoaa täysin, tappajan paljastuessa jonkinlaiseksi naisen mahasta tiensä ulos kaivavaksi mutanttilapseksi, mikä pelastaa paljon. Silti kävi mielessä, että kaikessa kuvottavuudessaan kyseessä on kuitenkin selkeästi keskivertoa amerikkalaista liukuhihnatuotetta yllätyksellisempi ja omituisempi väkivaltatekele, oli sen katsominen miten iljettävää tahansa.
Mitä ilmeisimmin Saweihin ja Ringuihin vaikuttaneen leffan jatko-osa Evil Dead Trap 2 (1992) ei jaksa enää toimia oikein mitenkään. Leffateatterin koneenhoitaja alkaa nähdä aavemaista pikkupoikaa ja jossain vaiheessa tämä myllyttää jonkun naisen kanssa henkensä edestä. Ihan kuin leffassa olisi myös ollut joku Chucky-kopio ja aivan liikaa tyhjäkäyntiä, varsinkin edellisosan vimmaisuuteen nähden… Tämän kummempia täysin turhasta jatkiksesta ei mieleen oikein halunnut jäädä, mutta sekin on silti enemmän mitä jaksan muistaa osasta kolme, Evil Dead Trap 3: Broken Love Killer (1993). Mitään tekemistä kahden aiemman osan kanssa tällä ei enää ollut, jollei moiseksi väkisin ja vääntämällä halua laskea sitä, että ohjaaja Toshiharu Ikeda vastasi myös sarjan ensimmäisestä elokuvasta. Turhassa leffassa, joka tottelee myös nimeä Brutal Insanity of Love, ei tuntunut tapahtuvan enää sitä vähääkään. Olisivat suosiolla vain jättäneet tekemättä.
Voinen luvata sille, jolla jonkinlaista kovempaa fiksaatiota japanilaista kauhua ja sitä myötä myös tätä sarjaa kohtaan on, että pelkän originaalin numero uunon katsomisella pärjää vallan mainiosti – ja sekin oli toisaalta kokemuksena lopulta sitä luokkaa, ettei maailma tämän sarjan ohittamiseen taida loppua, ellei sitten pahimman gorehoundin tapauksessa.
