Tämän piti olla Tumppumiehen kosto, mutta siitä tulikin elävien kuolleiden paluu, vaikka se miltei samaa asiaa tarkoittaakin. Tumppu eli mies on noussut kuolleista ja vaeltaa taas elävien parissa. Tämä tarkoittaa blokitekstin armotonta perkaamista pieneksi silpuksi, koska mitään muistiinpanoja ei ollut tehty. En pahoittele tätä ollenkaan, koska yritän pitää kirjoitusvirheet korkeatasoisena ja jutut hyvien tapojen vastaisena. Pidemmittä paskoitta, mennään asiaan, koska tässähän alkaa olla vitutus päällä.
Bridget Jones – Elämäni sinkkuna (2001)
Itse asiassa herra Breen, minä en vittu ollut kunnossa, kun katsoin Bridget Jonesin. Mielenterveydelliset häiriöni jatkuivat, koska edellisessä blokissa mainittu kulkutauti ei jättänyt minua rauhaan. Sen sijaan se sai aikaan impulsion katsoa kaiken maailman romanttista paskaa katsomisen vuoksi. Onneksi tämä vaihe ei kestänyt kovinkaan pitkään, sillä jos se olisi jatkunut pidempään, tuskin olisin vielä selvinnyt tuota minua riivanneesta ebolasta tai malariasta.
Kuten tuossa aiemmin ilmoitin, ei minulla ole mitään muistiinpanoja näistä elokuvista. Joten mennään sellaisella juonikuvauksella, että Renée Zellweger esittää elokuvan nimikkohahmoa, joka ihastuu ja rakastuu Colin Firthin sekä Hugh Grantin esittämiin hahmoihin. En suoraan sanottuna jaksanut olla kovinkaan innoissani tästä kaikesta, mutta muistan sentään sen erään improvisoidun tappelun, jossa Grant ja Firth mätkivät toisiaan turpaan kadulla.
Skyscraper (2018)
Kyllä tässä ollaan aika peloissaan, koska bloki tulee tuhnuttaen ja minulla oli hyvin mätkitty olo. Edelleen olin sen kuoleman kourissa, kun sain ajatuksen, että voisin katsoa Dwayne ”The Rock” Johnsonin pilvenpiirtäjäelokuvan, jossa Johnson esittää jotain entistä poliisia ja nykyistä turvafirman johtajaa. Hänet pestataan vastaamaan jonkun helvetin korkean tornitalon turvallisuudesta, johon terroristit tietysti hyökkäävät. Nämä terroristit eivät kuitenkaan tule ottaneeksi huomioon, että Johnson on entinen S.W.A.T. -ryhmän jäsen.
Skyscraper on juuri sitä sopivaa aivotonta nykytoimintaa, jossa on paljon rumaa CGI:tä, ”yllättäviä” juonenkäänteitä ja one-linereita. Homma ei kuitenkaan toimi kuin kertalaakina ja nyt kun olen parantunut, niin huomaan, että tämähän oli varsin paska elokuva. Kuumekouristuksena voin sitä kuitenkin suositella.
The Out-Laws (2023)
The Out-Lawsia en voi suositella edes kuumeisena. Se on Netflixin suoratoistohelvetin alimmasta lokerosta kaivettu kuvotus, joka kertoo jonkun pallinaamaisen pankkiirin elämästä. Laiffia saapuu sotkemaan Pierce Brosnanin esittämä appiukko, joka tykkää työkseen varastella pankkeja. Suoraan sanottuna kaikki tässä vituttaa todella paljon ja komedia ei naurata ollenkaan. Brosnan alituinen silmäpeli alkaa pidemmän päälle käymään raskaaksi. Sentään yksi Bond-aiheinen vitsi sai minut hymyilemään, vaikka olikin matkalla tuonelaan.
Sokea kauhu (1971)
Matka tuonelaan päättyi, mutta se ei tarkoittanut, että olisin toipunut. Sanottakoon, vaikka että matka tuntemattomaan alkoi tästä hetkestä. Toisin sanoen, Sokea kauhu oli poistumassa Yle Areenan armottomasta valikoimasta, jonka vuoksi se oli ihan pakko katsoa.
Mia Farrow esittää tässä Richard Fleischerin ohjaamassa jännärissä sokeaa naista, jota cowboybuutseihin sonnustautunut murhaaja alkaa vainota. Murhaajan kasvot pidetään visusti salassa ja giallomaisesti kuvattu tarina on tämä vuoksi ihan kiehtovaa kuvastoa. Kokonaisuus kuitenkin yskii kuin Tumppumies ebolassa. Joten jokin tästä jäi uupumaan.
Tulikuumat pakoputket (1967)
Jotain jää myös uupumaan, kun Tumputtaja katsoi elokuvan Helvetin enkeleistä eli Tulikuumat pakoputket (elämyksen tarjoili paikallinen kierrätyskeskus).
Nämä ovat ne miehet, joista äitisi on varoittanut sinua, mutta unohti mainita asiasta Jack Nicholsonille. Jostain kumman syystä Nicholson päätyy hengailemaan Helvetin enkelien kanssa. Sitten Hunter S. Thompson maalaa kukkakuvia naisten napojen ympärille ja saa lopulta turpaansa. Kohtaus ei liity mitenkään mihinkään, mutta eihän tällaisessa menossa tarvitsekaan olla järkeä, kun moottoripyörällä ajetaan suoraan mielisairaalaan oksien katketessa edestä.
Mitään muuta tästä ei tarvitsekaan tietää, mutta prätkillä sentään ajettiin paljon ja sikailua oli tarpeeksi, jotta tätä voi pitää aitona biker-eksploitaationa. Juoni oli vain sivuseikka!
Pain Hustlers (2023)
Sivuseikka ei suinkaan ollut se fakta, että katsoimme vaimon kanssa Helvetiksi kutsutusta Netflixistä Pain Hustlersin, jossa vaimon ihannoima Emily Blunt esittää jotain trailer parkissa asuvaa stripparia, joka päätyy sattumusten kautta lobbamaan jotain kokeellista kipulääkettä.
Olotilani oli snadisti parempi jo tässä vaiheessa, mutta olisin itsekin voinut olla tuon kokeellisen lääkkeen tarpeessa, mutta sitä ei nyt ollut tarjolla. Joten minun oli tyydyttävä katsomaan elokuvaa.
Pain Hustlers meneekin siihen kategoriaan, jossa totuus on tarua ihmeellisempää, kun tätä tarinaa väitetään todeksi. Samalla lääkefirmojen ahneus nostetaan jälleen päivän epistolaksi ja pöhöttynyt Andy Garcia tekee uransa parhaan roolisuorituksen Francis Ford Coppolaa muistuttavana lääkefirman johtajana.
Tämän enempää en tästä muista, mutta sentään luvassa on lisää Neil Breen giffejä!
The Equalizer – oikeuden puolustaja (2014)
Giffin jälkeen onkin hyvä palata elokuvien pariin, ettei totuus vain unohdu. Koomasta selvinneenä sain ajatuksen katsoa sairaslomapäivän ratoksi ensimmäisen The Equalizerin, jossa kireä Denzel Washington ottaa yhteen venäläisen mafian kanssa, koska joku viiden pennin huora on ollut hänelle mukava ravintolassa.
Kestoa ja kostoa leffalla on yli kaksi tuntia, joka tuntuu raskaammalta kuin koronassa portaiden ylös käveleminen. Silti pidin tämän toimintapätkän fiiliksestä ja visuaalisesta ilmeestä. Washington myös onnistuu tekemään mainion roolisuorituksen, vaikka tämä minun paskanjauhantani kaikesta varmaan alkaakin jo vituttaa teitä.
Merijalkaväen mies (2005)
Jostain syystä vaimoa myös alkoi vituttaa, koska valitsin Merijalkaväen miehen yhteiseksi elokuvahetkeksi. Muistikuvien mukaan hän olisi joskus katsonut tätä televisiosta ja sanonut, että haluaa nähdä koko filmin myöhemmin. En tiedä, onko muistissani jotain vikaa vai onko vaimon mieli muuttunut, mutta hän ei ilahtunut ollenkaan tästä valinnasta.
Aivan sama, sillä katsoimme kuitenkin leffan, jonka olen joskus itsekin nähnyt. Muistikuvat siitä vain olivat hyvin hatarat, mutta Jake Gyllenhaal esittää tässä tosipohjaisessa elokuvassa sotilasta, joka lähtee Lähi-Itään perseilemään. Sota on jälleen helvettiä, vaikkei Gyllenhaalin hahmo pääse tappamaan ketään. Sen sijaan paskahuusseja päästään siivoamaan ja jouluna saadaan tanssia tonttulakki päässä.
Parhaimmat kohdat kuitenkin ajoittuvat alkuun, jolloin alokasaika on kuin Full Metal Jacketista. Muistaakseni tämä oli se kohtaus, jonka takia vaimo innostui elokuvasta.
The Substitute (1996)
Koska minulle taas paskatoiminta on vakio ja intoilunaihe, päätin katsoa saikun kunniaksi Tom Berengerin tähdittämän The Substituten. Berenger esittää jotain palkkasotilasta, joka päätyy sijaiseksi floridalaiseen kouluun. Totta kai koulussa on pelkkiä gangstoja ja siellä liikkuu huumeita sekä rahaa. Nämä nulikat eivät kuitenkaan tule ottaneeksi huomioon, että Berenger on vitun kova jätkä.
Täyttä settiä oleva The Substitute on kunnon tuulahdus ysäritoimintaa, jossa Levottomat sielut yhdistyy b-luokan jörmyilyyn. Kovasti Kimmo Vehviläistä muistuttava William Forsythe on jälleen kerran puuteroinut nenänsä ja sekoilee menemään koko keston edestä. Ilman mitään syytä, viimeiseksi mainittakoon, että Ernie Hudson on kireä.
SORKKAHERRAN KUULUMISET
Tähän loppuvat laiskat selitykset, kirjoitusvirheet, ajatuskatkot ja aikamuotojen vääristymiset. Olen pahoillani kaikesta mielipahasta, jota tässäkin on taas tullut teille toimitettua. Sorkkaherralle kuuluu hyvää, mutta me sentään näemme taas tulevaisuudessa, koska ikeniäni kiristää.
