Tiistai (28.1.) ei alkanut kovinkaan hohdokkaasti, kun puhelimeni järjestelmäpäivitys oli päättänyt muuttaa herätyskellon äänen. Makeat unet katkesivat sekavaan meteliin, jota en tunnistanut herätysääneksi. Onneksi muut kuitenkin pääsivät jatkamaan uniaan, vaikka koko kerrostalo varmasti hetkellisesti heräsikin meteliin.
Päivä ei muutenkaan lähtenyt käyntiin toivotulla sykkeellä, koska ulkona ei vieläkään ole talven ihmemaata, vaan sateista ja synkkää. Lisäksi bussikorttini oli mennyt vanhaksi, ja jouduin siirtymään nykyaikaan, ottamalla kännykkälipun käyttöön. Aamua vähän piristivät uusi välikausirotsi ja Perjantai 13. päivä -aiheinen ylisuuri t-paita. Palataan kuitenkin vielä eiliseen iltaan, joka meni mitenkäs muuten kuin elokuvan merkeissä:
27.1.2020: Kuudes aisti (1999)
Kaverini tuossa kyseli, että mikä tämä IMDb-projekti on? Kerroin siitä hänelle ja hänen mielestään se ei ole niin huono idea. Onhan tuolla paljon hyviä leffoja. Yksi niistä niin kutsutuista hyvistä leffoista on kaiketi Kuudes aisti, joka monessa yhteydessä toisaalta lytätään yhden twistin varaan rakennetuksi kakkakikkareeksi. Asia voi toki nähdä noinkin, mutta itselleni kyseessä oli nostalginen uudelleenkatselu, ja sain edelleen huomata nauttivani elokuvan tunnelmasta ja ideasta varsin paljon.
M. Night Shyamalanin idea siis on vallan loistava, ja pohdin, että kuolleiden auttamisesta saisi jopa hyvän televisiosarjan tänä päivänä. Tunnelma on muutoinkin jännittävä, vaikka loppuratkaisun tietää jo etukäteen. Sen tietäminen avaa mahdollisuuksia tutkia elokuvaa monipuolisemmin ja etsiä piilotettuja vihjeitä ratkaisun selvittämiseksi. Oli myös ilo huomata, että twististään huolimatta elokuva on kestänyt aikaa. Harmillisesti se muistetaan vain tuosta lopustaan, vaikka sen koko sisältö on hyvin tehtyä jännitysdraamaa.
Shyamalan ei myöskään ole mokannut pahemmin twistin valmistelun kanssa ja kaikki elokuvan tapahtumat tukevat loppuratkaisua sujuvasti. Voin taas olla monien elitistien mielestä väärässä, mutta uskallan olla eri mieltä kaikkien kanssa. Jos elokuva miellyttää minua tai ei miellytä minua, kerron siitä kyllä teille suoraan. Tämä miellytti. 4/5
28.1.2020 – 29.1.2020: Taivas ja helvetti (1963)
Kurosawan todellinen mestariteos. Aiemmin liian vähälle huomille jäänyt elokuva, jonka purevan satiirinen teema Wikipedian mukaan etääntyy ohjaajansa aiempien teosten ihanteista. Piikikäs sisältö on sikäli helppoa niellä, että elokuva tempaisee heittämällä matkaansa, eikä päästä pois vasta kuin lopun koitettua. Tosin, ikävä kyllä, itse sain huomata, etten voinut tälläkään kertaa katsoa elokuvaa yhdessä osassa, koska sen laadukkuudesta huolimatta aloin torkkua tunnin jälkeen. Tein päätöksen viheltää pelin poikki ja jatkaa homman maaliin asti seuraavana päivänä, joka näin jälkeenpäin oli ainoa oikea ratkaisu.
Pitäisi varmaan vielä sanoa jotain juonesta, koska tämä menee taas turhaksi höpinäksi. Se kehkeytyy kidnappauksen ympärille, jossa kenkätehtaan johtajan poika kaapataan, mutta lähes heti paljastuu, että kyseessä olikin hänen autonkuljettajansa saman ikäinen poika. Kiristäjä ei suinkaan luovuta vaan vaatii edelleen lunnaita. Moraalikysymys on väkevä. Tajuatte sen varmaan? Pureva satiiri muodostuu jo elokuvan suomenkielisestä nimestä, jossa taivas rinnastetaan yläluokkaan ja helvetti slummeissa eläviin köyhiin.
Kurosawan upean kuvauksen ja jännittävän ilmapiirin vuoksi tätä on pakko rakastaa. Kunniaa tehdään muun muassa Hitchcockille ja teatterimaiset pitkät kohtaukset ovat vakuuttavia. Loppuhuipennus, kaiken selvittyä on myös upeasti toteutettu kohtaus. 4,5/5
30.1.2020: Viimeinen naula arkkuun! (1970)
Rakastan näitä suomennoksia. Ne ovat parhainta, mitä tiedän. Itse elokuvahan on (itsenäni toistaen) sitä samaa liukuhihnan spagettikastiketta. Viikko, kun alkaa vedellä loppuhuipennustaan, sain taas vaihteeksi vapaat kädet valita kokoelmasta katseluun jotain. Sartanan ihmeelliseen maailmaan on aina helppo ratsastaa, koska pituudella näitä rainoja ei ole pilattu. Komeat maisemat ja etenkin Bruno Nicolain takomat musiikit ovat hienoja. Elokuvan tarina sikäli ei tuo puhki kuluneeseen westernsarjaan mitään uutta, vaikka kortteja luoteina heittelevä nimikkosankari onkin varsin velmu jätkä. Hän kiipeää enemmin ikkunasta sisään, koska ovesta lähtee enemmän ääntä. Kommenttien jäädessä näin lyhyiksi, voitte olla helpottuneita! Olkoon tämä viimeinen naula arkkuun, jota ei koskaan enää avata. 3/5
Välimietteenä tässä kohtaa:
Tällä viikolla podin sitä, kuinka arki väsyttää ja elokuvien katsomien on unettavaa puuhaa sen vuoksi. Pahoittelen kirjoitusasua ja siitä muodostuneita virheitä. En laita niitä väsymyksen piikkiin, vaan työnnän piikin sinun lihaasi. Joten jatkakaamme!
31.1.2020: Vihdoinkin pihalla (1999)
Vihdoinkin katsottu. Rennyn tuottama floppi keräsi aikanaan paljon negatiivista huomiota, vaikka se on oikeasti ihan perusviihdyttävä elokuva. Etenkin aluksi filmi tuntuu raikkaalta ja jopa hauskalta. Juonessa 35 vuotta ydinpommisuojassa oleskellut, aikuiseksi kasvanut lapsi, pääsee vihdonkin pihalle. Tätä sitten hämmästellään ensimmäinen puolisko, kun pohditaan muun muassa rahanarvoa, pukille pääsemistä ja muuta mukavaa. Pallinaamainen Brendan Fraser jaksaa yllättäen naurattaa olemuksellaan, ja etenkin juuri hämmästellessään maailmanmenoa. Isänä nähtävä Christopher Walken on totaalista GIF-kamaa maneeriensa kanssa.
Todettakoon, ettei filmi jaksa kannatella loppuun asti. Aloin viimeisen vartin aikana nuokkua, koska en enää yksinkertaisesti jaksanut elokuvaa. Sen alulta ja hyvin luoduilta asetelmilta se ei kuitenkaan ole mitenkään pois. Saatoin vain olla väsynyt. Löysin muuten tämän Fidasta. Ihan kiva kirpparilöytö, joka on mielestäni paljon mainettaan parempi. 3/5
1.2.2020: Nalle Puh (1977)
Pari kertaa tätä yritettiin tyttären kanssa katsottua, ja lopulta se saatiin se loppuun katsottua. Tyttären suosikkiosio on heti alussa, kun Puh juuttuu koloon syötyään liian paljon hunajaa. Tämä jakso saatiin katsottua ennen kokonaisuutta monesti ja se onkin se kaikista tunnetuin tarina. Kyseessähän on muutenkin varsin sympaattinen kertomus, jonka opetukset ovat onnistuneita ja musiikki jää soimaan päähän. Kolmesta lyhytelokuvasta koostettu Nalle Puh sopii perheen pienimmille, lukuun ottamatta yhtä kohtaa, jossa on Möhköfantteja. Tuo kohtaus tuo mieleen vahvasti Dumbon juopottelun ja psykedeelisen humalan. 3/5
Innostuin tämän perusteella ostamaan iltasaduksi Nalle Puh -kirjan kierrätyskeskuksesta.
2.2.2020: Punainen kyynel (1958)
Ostin Puhin lisäksi kierrätyskeskuksesta Terminator 3:n, jonka katsomista ehdotin illalla vaimolle, koska sen kanssa ei tarvitsisi pahemmin aivoja kuluttaa. Hän kuitenkin muisti, että olin joskus sanonut, ettei sitä missään nimessä kannata katsoa. En ymmärrä, mistä hän puhuu. Ehkä aika voisi parantaa haavat ja T3 voisi olla hyvä elokuva. Pakollakin tulemme tästä ottamaan selvää lähipäivinä. Nyt ei suinkaan sitten jauheta tästä enempää, koska päädyimme katsomaan projektijutuista Vertigon eli Punaisen kyyneleen, jonka olin nähnyt viimeksi liian kauan sitten.
Muistin silti aika hyvin juonen, joka tosiaan kuluttaa aivosoluja T3:a enemmän. Hitchcockin tyylille uskollisesti filmi on komean näköinen ja sisältää paljon kokeellista kikkailua. Aikaansa nähden upea alkutekstit saavat minulta kehuja kuin myös maisemien ja nähtävyyksien kuvaaminen. Roolihahmotkin ovat uskottavia ja etenkin musiikit todella hyviä. Loppua kohden kuitenkin aloin olla sen verran väsynyt, etteivät silmät meinanneet pysyä auki. Onneksi, vielä kaikkien vuosienkin jälkeen, muistin loppuhuipennuksen tapahtuvan kellotornissa.
Vielä loppuun kysymys, mikä on sinun punainen kyyneleesi, joka paljastaa sinut huijariksi? 4/5
Nyt pistetään tämä toistokapula ja aikamuotokurjimus viikoksi tauolle ja Toivon mukaan tapaamme jälleen viikon kuluttua. Näin tulee käymään, jos Toivoon voi luottaa.
