Seuraa tiedote: On olemassa aika ja paikka, kun elokuvapäiväkirjan tahti tulee hidastumaan. Se päivä on koittanut. Alamme vaimon kanssa katsoa Sons of Anarchya. Tästä on ollut jo pidempään puhetta ja olen saanut venytettyä omaa pakkomielettäni katsoa kaikkea kakkaa, jota elokuviksi kehtaan kutsua, mutta nyt hyvänä aviomiehenä lupauduin sarjamur… maratoniin.
Eihän tämä toki tarkoita päiväkirjan kuoppaamista, koska se iloa niin monille tuo. Sen tahti tulee vain hidastumaan, koska katsomme jatkossa lähinnä viikonloppuisin tai niin sanotuissa erikoistilanteissa elokuvia. Pidetään toisistamme huolta ja pysytään terveinä. Pysytään myös järjissä, työnnetään tekohymyt pyllyyn ja keksitään arvoituksia.
27.4.2020: Big Lebowski (1998)
Ennen muutosta uuteen, minun oli kuitenkin vielä pakko saada katsottua Big Lebowski, jonka olen toki nähnyt lukemattomia kertoja. Selvisipä muuten sellainen fakta, ettei vaimo ollut elokuvaa nähnyt, joka tekikin yllättäen katselusta erittäin tarpeellisen.
Tarpeellinen se oli myös itselleni muistakin syistä, koska muistia oli hyvä vetristää. Jossain vaiheessa nimittäin Coenin veljesten huumori oli mieleeni, ja on muuten sitä edelleen. Etenkin tämän leffan käsikirjoitus ja hahmot ovat niin poikkeuksellisen mahtavia, että kokonaisuutta on pakko rakastaa. John Goodman rähisee keilahallissa Vietnam-juttuja, Jeff Bridges on elämänsä elementissä Dude Lebowskina ja Steve Buscemi ei koskaan saa sanoa sanottavaansa loppuun asti. Meininki on ohjaajaveljeksille tavanomaisen erikoista, joka sekin toimii vielä useamman katselukerran jälkeen. Surrealistiset unijaksot nyt muun muuassa luovat jotain poikkeavaa komediaa, mutta jaarittelut sikseen ja pisteet pöytään. Se on yksimielisesti 5/5
Uusintakatselun jälkeen jälleen yksi IMDb-projektin filmi vähemmän katsottavana.
Viikonloppu tarkoittaa uudessa kalenterissa elokuvien katselua
1.5.2020: Enkelten kaupunki (1998)
Hain viikko sitten koronakriisistä huolimatta kassillisen ilmaisia leffoja, joiden seassa oli muun muassa pahamaineinen Bengalintiikeri ja joku kissanpentujen kasvatukseen tarkoitettu DVD.
Päätimme kuitenkin vaimon kanssa katsoa kassin sisällöstä Nicolas Cagen ja Meg Ryanin romanttisen elokuvan, joka nyt vain sattuu olemaan uusintaversio Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -klassikosta, jossa enkeli rakastuu ihmiseen. Tässä versiossa enkeli-Cage stalkkaa kiitettävän hyvin Ryania eikä koskaan räpyttele silmäluomiaan. Musiikit ovat täyttä ysäriä, trikkikuvat todella vaivaannuttavia, Dennis Franz syö Ben & Jerry’siä ja Ryan ei käytä pyöräillessään kypärää. Lopussa on opetus, kun Cagesta tulee kuolevainen ja hän hämmästelee ihmisyyttään. Muuten elokuva on todella surkea. 1/5
1.5.2020: Walking Tall (2004)
En mitenkään voinut päättää iltaa Enkelten kaupunkiin, joka sai minut vihaiseksi. Joten jossain sen loppupuolella päätin, että katson vielä toisen lyhyen elokuvan koronakassista. Tähän rakoon sopi täydellisesti Dwayne Johnsonin (tuohon aikaan vielä The Rockin) lyhyt ja ytimekäs toimintapätkä. Tosin toimintaa tässä oli nihkeästi, vaikka lopussa pistetään oikein kunnolla överiksi. Sitä ennen The Rock on saapunut sotaveteraanina takaisin kotikyläänsä, ja huomaa paikallisen työllistäjän eli sahan olevan kiinni. Suivaantunut lihaskimppu päättää aloittaa yhden miehen sodan entistä kaveriaan ja nykyistä likaista kasinonomistajaa vastaan. Leffa on ohi noin tunnissa, ja sen lopputekstit kestävät valehtelematta yli kymmenen minuuttia. Mutkia tarinan edetessä vedetään muuten suoriksi suhteellisen hyvin ja Johnny Knoxville heittää jopa pari ihan hauskaa juttua. Kokonaisuus voisi olla hyvä kaljoitteluleffa. Tämäkin on muuten remake jostain 70-luvun leffasta, joka pohjautuu todellisiin tapahtumiin. 3/5
2.5.2020: Tuhrihampaat (1994)
Välillä sitä saa niin huonoja ideoita, että niitä katuu lähes heti toteuttamisen täytäntöön panon jälkeen. Näin voi sanoa pahamaineisen koronakassin Tuhrihampaat -pätkästä, joka on parodiayhdistelmä Uhrilampaista ja Psykosta. Kumpaakaan kohdetta ei onnistuta irvailemaan tarpeeksi hyvin, vaikka vitsit ovat hyvin alleviivaavia ja selkeitä. Tykitys on heti alusta asti uuvuttavaa, kun tuntuu, että koko roskan ainoa tarkoitus on näyttää hassua kuvaa toisen perään.
Billy Zane hakee selkeää nostetta uralleen ja Dom DeLuise kaipaa rinnalleen Burt Reynoldisia. Bubba Smith väittää olevansa ruotsalainen, jolla on venäläinen äiti ja suomalainen isä – vai miten päin se nyt menikään. Ketä kiinnostaa, koska mitäpä vielä, kun ruudun edessä käyvät kääntymässä ohjaajat: Carpenter, Dante ja Landis, joista viimeisin on helppo tunnistaa höpötyksistään johtuen. Myös parodian paremmin taitava Mel Brooks käy saamassa puukon selkäänsä, joka lienee symbolinen kuittailu. Alussa muuten vittuillaan Berlusconille, koska on tässä kyseessä italialainen tuotanto. 1/5
Sons of Anarchy on muuten ollut sen verran hyvää viihdettä, ettei elokuvia ole edes tullut kaivattua kuin hetkellisesti. Etenkin tällaiset Enkelten kaupungit ja Tuhrihampaat vain vankistavat uskoa, että tauko leffoista tekee terää. Palataan asiaan jälleen viikon kuluttua. Leffoja katsellaan edelleen ja niistä kirjoitellaan jotain, vaikka määrällisesti tavaraa on luvassa toki vähemmän.
