On jokseenkin ikävä huomata, että itsesensuuri on iskenyt tähän kirjoittajaan. Koen blogin pitämisen poliittisesti korrektimmaksi tavaksi tuoda näkemyksiä esille. Tämä johtaa niin sanottuun salonkikelpoisempaan ulosantiin, johon en vielä ole tottunut. Samalla se tekee kirjoittamisesta hiukan puisempaa, vaikka pilkkeen pyrin pitämään silmäkulmassa.
Tällä viikolla tuskin tulen katsomaan kovin montaa leffaa, mutta saatan niistä muutamista sitten jaaritella teidät kuolioon. Uusi vuosi on alkanut mielekkäästi projektileffoja napostellen. Samalla olen myös miettinyt projektin loppuun viemisen haasteita ja sitä, kuinka hyödyllinen esimerkiksi kirjasto on tämän kaiken kannalta. Sieltä, kun löytyy suuri osa sellaisista klassikoista, jotka listauksestani löytyvät.
6.1. – 7.1.2020: Takaikkuna (1954)
Eli kirjasto auttaa tässäkin kohtaa, kun projektin perkaaminen jatkuu. Siihen kuuluu läjä näitä klassikoita, jotka katson uudelleen syystäkin – Esimerkiksi Takaikkunan olen nähnyt viimeksi asuessani Kannelmäessä, jolloin Hitchcock-kuume oli polttavimmillaan. Vuosi taisi olla 2006 tai 2007. Joten pieni muistin virkistäminen ei ollut ollenkaan pahasta. Toki kyseessä on klassinen Hitchcock, jossa epäilyksen siemen kylvetään niin katsojaan kuin kaikkiin elokuvan hahmoihinkin vähitellen. Lähes yhdessä tilassa toteutettu filmi on kestänytkin aikaa hyvin, ja on sen klassikkotittelin todella ansainnut.
Meillä oli vähän vaimon kanssa vaikeuksia saada koko leffaa katsottua kerralla ja jouduimme melko tyypilliseen tapaan katsomaan sen kahdessa osassa. Tarinan intensiivisyydestä johtuen emme kuitenkaan meinanneet löytää sopivaa kohtaa laittaa filmiä poikki. Se tietysti kertoo jo omaa kieltään Takaikkunan tarinankerronnan mahdista. Muita mainitsemisen arvoisia juttuja ovat toki James Stewartin varsin suuri karisma ja Grace Kellyn ikimuistoinen kaunis viehättävyys. Elokuva saa minulta täydet pisteet. 5/5
7.1. – 8.1.2020: Sukellusvene U-96 – Director’s Cut (1981)
Se kestää sitten kolme ja puoli tuntia.
Varoitin vaimoa jo joskus joulun välipäivinä tästä epookista. Hän kuitenkin halusi antaa filmille mahdollisuuden, koska se on monien muiden mielestä yksi parhaita sotaelokuvia. Eihän suuri yleisö voi olla väärässä. Eihän? Tässä tapauksessa minun täytyy olla massojen kanssa samaa mieltä. Typerällä suomennoksella varustettu Das Boot on kieltämättä yksi genrensä parhaita teoksia. Sen hikinen tunnelma on kämmeniä kostuttavan kutkuttava ja ahdas sukellusvene sellainen purkki, johon viimeiseksi tahtoisin joutua ennen päivien päättymistä.
Olin kuitenkin vähän harhainen elokuvan juonen kannalta, ja nyt seuraa spoileri: Olen elänyt siinä luulossa, että elokuvan miehistö uppoaa jonnekin Atlantille, mutta mitäpä vielä… He pääsevät kuin pääsevätkin takaisin satamaan… vain, että heidät voidaan pamauttaa tuusan paskaksi. Elokuva loppuu siis suureen räjähdykseen, josta Ron Howardin isäkin voisi olla ylpeä.
Pitipä vielä mainita, että kestonsa puolesta leffa on oikein tiiviisti kasassa pysyvä ja satiaisten tavoin tarttuva kokonaisuus, jonka bordelliin sijoitetussa alkukohtauksessa yksi mies näyttää siltä, että hän ei todellakaan voi hyvin. Kohtaus onkin nihilistisen elokuvan iloisimpia hetkiä ja alleviivaa onnistuneesti päähahmojen viimeisen matkan olevan edessä. Sitä ennen ryypätään, nussitaan, oksennetaan, tanssitaan ja tiedätte kyllä. Sitten lähdetään kankkusen siivittämänä merelle. Sota tosiaan on helvettiä ja tällainen näkemys aiheesta on mielestäni sen mielipuolisuutta korostava. Loppuun kaluttava tunnari on myös oikea korvamato. 4/5
10.1.2020: Bohemian Rhapsody (2018)
Torstaina en ehtinytkään katsoa mitään, koska kuulemma olin jo saanut kaksi päivää katsoa Das Bootia! Joten annoin vaimon katsoa Tohtori Paisetta ja menin itse ajoissa nukkumaan. Perjantaina sitten saimmekin yhteistuumin kirjastosta lainatun Bohemian Rhapsodyn katsottua, vaikka fanitukseni Queenin musiikkia kohtaan on vuosien aikana hiipunut, eikä elokuva bändin toiminnasta ollut itselleni se kiinnostavin valinta. En voi kuitenkaan kiistää, ettenkö olisi viihtynyt. Kovalla hypellä ja hehkutuksella markkinoitu elokuva on hyvä. Lähinnä musiikin ja ajankuvan ansiosta. Näyttelystä voidaan olla montaa mieltä, ja tuskin kukaan näkee, että Rami Malek on Oscarin arvoinen? Freddie Mercuryksi lienee helppo naamioitua, koska hänen olemuksensa ja maneerinsa ovat kaikkien tiedossa.
Yhtä kaikki, Queenin musiikit ovat edelleen loistavia ja elokuva vauhdikkaasti etenevä. Huomasin kuitenkin torkkuvani, kun tahtia hidastettiin. Viihdearvojen lisäksi jäin pohtimaan jonkun kotimaisen kriitikon näkemystä kerronnan heteropehmennyksestä, koska Mercuryn seksuaalisuutta käsitellään enimmäkseen hienovaraisesti ja pitkäaikaisen heterosuhteen kautta. Näen tämän suhteellisen realistisena tapana, sillä olen ainakin elänyt siinä uskossa, ettei kyseinen herra halunnut puhua yksityiselämästään kovinkaan paljon julkisuuteen. Samalla pitkäaikainen ystävyys Mary Austinin kanssa on mielestäni luontevaa, koska se on asia, joka on tuotu julki kautta aikain. Vielä se piti sanoa, että onhan elokuvan ohjaajakin seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö, mutta ei siitä enempää. Katsokaa, vaikka ensimmäinen X-Men. Sen mutanttiteema on selkeä vertauskuva homoseksuaalinen syrjinnästä. Miten se liittyy mihinkään. Ei juuri mitenkään, mutta lopun Live Aid on muuten todella virkistävää ja eläväistä elokuvan tekoa. 3,5/5
11.1.2020: Dumbo (2019)
Samaa voi sanoa Tim Burtonista kuin Queeninistä. Se kovin fanitus on historiaa. Muistan, kuinka pidin Burtonin taianomaisia tarinoita parhaina elokuvina ikinä. Harmi vain, että Burton on suurimmaksi osin juuttunut paikalleen tekemään samanlaisia elokuvia toisensa perään. Tässä Dumbo ei tee poikkeusta. Se iskeytyy myös Disney pakonomaiseen tarpeeseen rahastaa käytetyillä ideoilla. En edes jaksa laskea, kuinka mones live action -versio jostain klassikosta tämä on.
Elokuvassa sinänsä ei ole mitään vikaa, paitsi se, että se on täysin turha. Dumbossa on jotain sentimentaalista ja Burton sikäli osaa tämän erilaisuuden kuvaamisen tuoda hyvin esille. Kokonaisuus on kuitenkin kuin parodiaa ohjaajansa parhaista vuosista. Danny Elfman kierrättää hyväksi havaitsemaansa taikamusiikkiansa, ohjaajan vakionäyttelijät käyvät tekemässä tyypilliset roolit ja Colin Farrell -fanit saavat ihmetellä yksikätistä Farrellia. Olen myös melko varma, että hänen roolinsa oli alun perin tarkoitettu Johnny Deppille, joka rypee tällä hetkellä yksityiselämänsä ongelmien suossa.
Haluaako joku vielä tarkentaa, miksi Farrell on vihattu. Hänen roolisuorituksissaan niin tässä kuin lukuisissa muissakin filmeissä, ei yleensä ole mitään vikaa? Miten nämä inhokit syntyvät… Dumbosta hän ei tee yhtään huonompaa tai parempaa. 2,5/5
12.1.2020: Taivaan lapset (1997)
Taas sain vapaasti valita jotain katseluun! Mikä sen parempaa kuin jatkaa projektin parissa, vaikka ajankohta lienee kaikista huonoin. Tapahtumarikkaan viikon lopun ja etenkin päivän päätteeksi, kun ei kannattaisi valita iranilaista art housea, jossa ohjaaja on ihastunut vähän turhankin paljon kaurismäkeläiseen tyyliin. Hän ei vain tiedä, mitä sen kanssa oikeasti pitäisi tehdä. Taivaan lapsokaiset on visuaalisesti komean näköinen, enkä oikeasti näe sen hahmoissakaan suuria puutteita. Itse kerronta on se, joka sitten tökkii. Tähänkään en voi antaa mitään järjellistä selitystä, mutta kertomus iranilaisesta pojasta, joka kadottaa siskonsa kengät, on välillä vain niin saatanan tylsä. Slummielämä näyttää jotenkin liian silotellulta. Esimerkiksi, jos vertaa elokuvaa Kapernaum – kaaoksen lapsiin, niin slummikuvaukset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä.
Näin on taas yksi jaarittelu ja IMDb-homma saatu pois kuleksimasta. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, kun toivoisin, etten olisi koskaan tätä projektia jatkanut. Ehkä tämä sitten on jollekin liberaaliamerikkalaisyleisölle silmiä avaava kokemus, että näinkin erilaista elokuvaa tehdään jossain maailmankolkassa. Samalla myös oman paremmuutensa esille tuomista ja elitismiä, jota en voi jotenkin ymmärtää.
Pitipä muuten vielä kiduttaa teitä lopuksi, koska pilkin kesken elokuvan. Vaimoni kysyi minulta tässä kohtaa, on ollut hyvä leffa? Johon vastasin, ettei ole ollut.
Sain kuulla, että olin kuulemma kerrankin rehellinen, kun myönnän katsovani paskaa. Mitä tuo nyt sitten ikinä tarkoittaakaan. 2/5
Tähän loppuu aika pitkälti leffojen katsominen, koska lupasin katsoa The Witcherin ensimmäisen kauden. Palataan asiaan sitten, kun matka tuntemattomaan on loppunut. Siihen asti, hyvästi!
