3.2.2020: Dead Set (2008)
Ironista huomata, kun valitsee kokoelmasta katseluun jotain, joka olisi tarkoitus katsoa osissa – tulee se katsottua kokonaan kerralla. Viisi osainen brittiläinen sarja zombiepidemian puhkeamisesta kesken Big Brother –kuvausten, on varsin hyvää kamaa. Viihdearvoiltaan korkeatasoinen kauhusarja on sopivan tiivis paketti, mutta silti televisiomaisen toteutuksensa ansiosta hahmoihin keskittyvämpi. Mitään suurta yhteiskuntakritiikkiä Romeron tapaan ei ole, mutta satiiri osuu kuta kuinkin maalinsa, esittäessään BB-osallistujat julkisuuden kipeinä tyhjäaivoina.
Yllättävän nopeasti veriseksi muuttuva kokonaisuus on efektiensä puolesta ensiluokkaisen hienoa tekemistä. Edes satunnainen kameran heiluttelu tai raivotautisen nopeasti ravaavat zombit eivät latista meininkiä erityisen pahasti. Osa vitseistä alittaa tosin riman, mutta rima on kuitenkin sen verran korkealla, että voin antaa anteeksi ylimielisen tuottajahahmon paskantamassa roskakoriin. Hahmot ovat muutenkin hyvin kirjoitettuja. Paremmin kuin osaan tähän hätään kuvailla.
Pakko vielä tiristää loppuun viimeiset tipat: Viimeinen kuva jatkaa satiirin viitoittamaa tietä ja rinnastaa kaikki tositeeveen katsojat aivokuolleiksi zombeiksi. 3,5/5
4.2.2020: Trainspotting (1996)
Mitäpä olisi viikko ilman vanhaa kunnon kaveria, IMDb-projektia. Eipä mitään. Joten paluu perusasioiden äärelle oli taattua, kun löin soittimeen Danny Boylen Trainspottingin. Elokuvahan on mitä suurin sukupolvikokemus, joka minulta jäi aikanaan kokematta. Syytä tähän en tiedä, muistaakseni en pitänyt VHS:n kansikuvasta. Kyseessä ei silti suinkaan ole ensikatselu, koska katsoin leffan ensimmäisen kerran varttuneemmalla iällä reilut kymmenen vuotta sitten. Tuolloin en pisteyttänyt kuin satunnaisia katseluita, ja tälle ei siitä johtuen ollut mitään järjellä perusteltavaa pisteytystä.
Sitten itse asiaan, sillä filmi on juurikin sukupolvensa tuote. Boyle todistaa olleensa anarkistisempi tekijä kuin mitä hänen uudemmat elokuvansa antavat ymmärtää. Tarinassa on mukavan vauhdikas tahti ja se tasapainoilee vakavan ja hauskan sisällön välimaastossa. Eräässä kohtaa vaimo totesi, että näkee painajaisia kuolleesta vauvasta. Kieltämättä tuo kohtaus on kylmäävä ja tekee pesäeroa esimerkiksi koomisempiin sivuhahmoihin.
Pitipä vielä se kertoman, että samaa sukupolvellista settiä on myös soundtrack, joka vilisee aitoa ysäritunnelmaa. Jäsentelyn ollessa taas tätä luokkaa, mainittakoon kuitenkin sen Skotlannin likaisimman vessan olevan sellainen paikka, johon en tosiaan itse menisi missään tilanteessa.
Varasin kirjastosta jatko-osan, koska minun ja vaimoni autistiset persoonat janoavat lisää. 4/5
5.2.2020: Your Vice Is a Locked Room and Only I Have the Key (1972)
Ensimmäistä kertaa tänä vuonna koen päiväkirjan pitämisen pakkopullana. Pistetään kuitenkin rusinat pullaan ja pulla suuhun. Tässä tulee seuraava kommentti, joka käsittelee minulle rakasta kauhun ja jännityksen alagenreä gialloa. Viime syksynä minulla oli ilo ja kunnia tavata elokuvan legendaarinen ohjaaja, Sergio Martino. Tämä toki kasvatti nälkää palata vanhojen klassikoiden pariin, mutta ajan kuluessa ja mielen muuttuessa, kaikkea ei ehtinyt tuolloin katsoa. Olisin myös tavallaan halunnut katsoa Your Vice Is a Locked Room and Only I Have the Keyn yhdessä vaimon kanssa, mutta päätin päästää hänet pälkähästä (tällä kertaa).
Höpinäksi tämä jälleen menee, ja mainitaan vain juonen olevan löyhä kopio Edgar Allan Poen Mustasta kissasta. Sekaan heitetään genrelle tyypillinen murhamysteeri, jota ei terästetä hansikkailla. Meininki on onneksi sopivan veristä ja goottilainen toteutus yhdessä vähäpukeisten naisten kanssa on aikansa tuotos. Kaikki koukerot aukeavat sopivan hitaasti, joka antaa etenkin pääosassa nähtävän Luigi Pistillin hikoilla pari sangollista ennen kuolemaansa. 4/5
6.2.2020: Äiti (2019)
Jokseenkin sama pakertaminen jatkuu nyt Äidin merkeissä. Minulla ei ole intoa kirjottaa, mutta tehdään silti, koska jos jotain aloittaa, ei sitä voi noin vain lopettaa.
Mikä on Äiti? Minäpä kerron teille. Se on kaverini tekemä elokuva. Hyvä sellainen. Pelkäsin mielipiteeni olevan täynnä nepotismia, mutta tämä on oikeasti ihan rehellinen näkemykseni elokuvasta. Äiti on kaunis kuvaus menneisyyden tuskasta, jossa Jaana Saarisen esittämä nainen saapuu vankilasta vapauduttuaan takaisin kotikulmilleen, jossa hän on aiemmin tappanut miehensä. Tuppukylä on paikalleen seisahtunut paikka, jossa kuvaputkinäytöt ja vanhat puhelimet ovat yhtä yleinen näky kuin 2000-luvun alun muotivaatteet ihmisten yllä. Miehensä murhaja ei ole tervetullut, vaikka hän haluisi vain korjata välinsä tyttärensä kanssa.
Musiikki ansaitsee erikoismaininnan olemalla upeaa. Muutoinkin kotimaisen elokuvan kentällä Samppa Batal uskaltaa käsitellä vaikeita aiheita, unohtamatta pilkettä silmäkulmassa. Ainoastaan pienet rytmilliset ongelmat haittaavat muutoin mainiota juonenkuljetusta, jotka eivät kuitenkaan koidu elokuvan kannalta mitenkään kohtalokkaiksi.
Vaimoni sanoja lainatakseni, on harmillista, että Yösyötöt ja vastaavat saavat isomman budjetin ja näkyvyyden, vaikka näissä pienemmän budjetin filmeissä on paremmat tarinat ja roolisuoritukset. Äidin loppu on koskettava. Se miltei repi minunkin kyynisen sydämeni riekaleiksi. Se niistä ylistyssanoista. Jään innolla odottamaan Batalin seuraava projektia, jonka nimi voisi ”trilogian” päätteeksi olla vaikka Ukki tai Vaari. 3,5/5 (ehkä jopa 4/5)
7.2.2020: Parasite (2019)
Pitkästä aikaa päästiin ihan elokuvateatteriin asti, kun tytär meni mummon luokse yökylään. Mutta nyt asiaan, sillä Parasite on kaiken hehkutuksen arvoinen. Minulta pyydettiin tästä kommenttia tuoreeltaan, mutta en toimi käskystä. Tarvitsen aikaa pohtia, jonka jälkeen mielipide on helpompi muodostaa.
Eli nyt se on tässä, Bong Joon Hon visioissa on sitä perinteistä korealaista elokuvantekoa, joka pääsee ilahduttamaan erilaisuudellaan. Kantaa otetaan nykyajan luokkaeroihin, kun tarinan köyhäperhe alkaa pikku hiljaa loiseläimen tavoin tunkeutua rikkaan perheen arkeen. Tämä toteutetaan niin oivallisen mustan huumorin konstein, että sitä on aivan pakko rakastaa kaikesta epäkorrektiudesta johtuen. Elokuvan niin sanotun toisen näytöksen aikana tapahtuvat käänteet ja intensiivisyys ovat jotain, joka saa saman aikaisesti järkyttymään ja nauramaan. Jälkimmäisestä puheen ollen, enpä muista, koska olisin viimeksi elokuvateatterissa nauranut ääneen.
Viimeisenä mietteenä elokuvan luomasta yhteiskuntamallista on nähtävissä Kurosawankin Taivas ja helvetti -elokuvassa nähty metafora, jossa rikkaat asuvat korkealla kauniisti ja köyhät alhaalla likaisissa slummeissa. Parasiten lopussa nähtävä tulvakohtaus on tästä malliesimerkki, kuinka köyhät laitetaan kyykkyyn, vaikka sitten luontoäidin toimesta.
Sitten ne pisteet! Melkein täysikäsi, mutta puolikas karkaa sillä perusteella, että uskon toisen katselukerran olevan heikompi. Sellainen on varmasti tulossa, ja toivon olevani väärässä äskeisen tokaisuni suhteen. 4,5/5
7.2.2020: Scream (1996)
Kuinka mones kertakohan tämä oli? Nyt ensimmäistä kertaa Blu-raylta katsottuna Scream tuntuu edelleen hyvältä. Sen parodia on niin hienovaraista, että sitä erehdyttiin aikanaan luulemaan kauhuelokuvaksi, vaikka genren kliseillä pilkkaa tekevä satiiri on kuin komedia esikuvistaan. Ironisesti tätä on lähdetty myöhemmin alleviivaamaan kreisiparodian tyyliin Scary Moviessa, joka ei ole kestänyt aikaa.
Saimme tämän katsottua, koska tytär oli edelleen siellä mummolassa. Kommentti olkoon näin lyhyt. 4/5
8.2.2020: Scream 2 (1997)
Aloitin aamukahvin lomassa katsomaan Sartanan viimeistä ratsastusta auringonlaskuun, kunnes vaimo lähestulkoon heti levyn laitettuani soittimeen huuteli, että mitä katson. Sanoin, että jotain sellaista, joka sinua ei kiinnosta. Joten hän ehdotti elokuvan vaihtamista. Looginen vaihtoehto oli Scream 2, joka lienee itselleni nostalgialatauksen puolesta parempi kuin yleinen mielipide elokuvasta. Aikaa se ei ole ykkösen tapaan samalla tapaa kestänyt, vaikka pureva kliseiden käsittely jatkuukin. Nyt kohteeksi valitaan toki jatko-osat.
Homma menee jo paljon enemmän alleviivaavaksi, vaikka tämäkin vielä otettiin todesta. 3,5/5
8.2.2020: Scream 3 (2000)
Tämä on huono, mutta minulla on herkkä kohta slashereitä kohtaan. Joten aina tulen palanneeksi myös Scream 3:n pariin. Hoopolla kohelluksella ja räjähdyksillä varustettu trilogian huipennus ei tarjoa enää samaa fiilistä kuin kaksi ensimmäistä osaa. Paras kohtaus on se, jossa ovat Jay ja Silent Bob, se kertoo jo paljon. Meininki on muutenkin enemmän korostettua komediaa kuin kaksi ensimmäistä osaa.
Silti minä “rakastan” tätä, ja on pakkokatsottavaa sen vuoksi. Eikä se loppuratkaisu oikeastaan ole ollenkaan hullumpi, mutta sitä ennen koettavat hetket vaivaannuttavat. Lisäksi filmiin on piilotettu Weinsteinin tunnustus, koska tuottajien huonoa käytöstä käsitellään huumorimielessä. Tämä on nykypäivänä vähintäänkin kyseenalaista huumoria. 2,5/5
9.2.2020: Prinsessa ja sammakko (2009)
Liian paljon pelottavia elementtejä tyttärelle, jotta voisimme tätä yhdessä katsoa. Lisäksi hän sairastui yöllä ja joudun jäämään koti-isäksi alkuviikosta. Itse kuitenkin pidin tästä elokuvasta, ja sen tunnelmasta. Olen aina jotenkin vältellyt tätä, koska olen ajatellut sen olevan Disneyn tasa-arvoylistystä. Juuri nyt mitään järkevämpää ei tule, mutta jazzista minä pidän. Jatkan silti vaikka väkisin!
Miksi muuten näissä kokoperheen leffoissa täytyy aina olla pelottavia elementtejä, mutta sitten Disney puhdistaa aikuisten filmit kokoperheelle sopivaksi paatokseksi. Kaksinaismoraalia amerikkalaiseen tapaan. Kliseinen tarina on muuten tosi hyvä, vaikka musta voodoo-pappi tosiaan aika uhkaava ja painostava hahmo musikaalinumeroineen onkin. Ehkä juuri siksi tämä on makuuni. 3,5/5
9.2.2020: Aristokatit (1970)
Koska lapsi sairastelee, on leffojen katsominen hyvä vaihtoehto. Tein Aristokatteja katsoessa ruokaa ja seurailin sitä sivusilmällä. Toisaalta minulle avautui heti toinen mahdollisuus katsoa tämä, koska jäin sairaan lapsen kanssa kotiin maanantaina. Joten voin hyvin mielin sanoa nähneeni se.
Se on muuten kaikesta erikoisuudestaan huolimatta aika hyvä Disney-animaatio, jonka laulut ovat kunnon korvamatoja ja meininki soveltuvaa perheen pienimmille. Huomasin myös, että alkuperäisellä kielellä yksi kissoista olisi ollut Scatman Crothers. Lopussa mennään muuten suoraa tietä Timbuktuun, joka sisäpiirin vitsinä on vertaansa vailla. Tytär innostui kutsumaan elokuvan Thomas O’Malley -kissaa isiksi, koska nimemme ovat hyvin samanlaiset. Tällaista on isän elämä vuonna 2020. 3,5/5
9.2.2020: Scream 4 (2011)
Onhan tämä sarjan paras jatko-osa, edelleen vuosienkin jälkeen. Aika on tehnyt hyvää slasherille ja Scream 4:n julkaisun ajankohta on osuva, sillä kauhuelokuva kävi läpi muutosta. Kidutusporno oli kokenut huippunsa ja yliluonnollinen kauhu teki paluuta, mutta silti tässä kohtaa mikään alagenre ei ollut pinnalla enää samaan tapaan.
Kaikkien sarjan elokuvien tapaan neljäskin osa satiroi kauhun kliseitä. Nyt piikki osuu enemmän uuden sukupolven turtumiseen ja siitä syntyneeseen arvaamattomuuteen, vaikka murhaajan tässä elokuvassa pystyykin ehkä vähän liian helposti arvaamaan. Kokonaisuudessa on kuitenkin tuoretta tekemistä, joka varsin laimean kolmannen osan jälkeen on piristävää. 4/5
Pahoittelen viivästystä, joka aiheutui lapsen sairastuttua. Leffoja tässä on edelleen katseltu ja tullaan katsomaan.
