Niinhän siinä sitten kävi, että korona alistaa meidän tasavaltaa. Kirjastot menevät kiinni, tai ovat jo tämän julkaisun aikaan olleet tovin säpissä. Tuo on minulle iso kolaus, koska pidän kirjaston palveluita yhteiskuntamme merkittävimpinä tiedon ja viihteen lähteinä. Elokuvapäiväkirjan meininkiä se tuskin tulee hidastamaan (tähän vaikuttavat aivan muut tekijät, joista lisää alempana), sillä omasta hyllystä löytyy kaikenlaista katseluun kelpaavaa taidetta ja törkyä.
Huomioin myös asiakaspalautteen, jonka mukaan kuulemma nukun suurimman osan elokuvista ja kerron lukuisista köyhänmiehen versioista. Pahoittelen näistä seikoista aiheutunutta mielipahaa, enkä enää kersku nukkumisellani. En kuitenkaan voi taata muuttavani tapojani.
16.3.2020: In Darkness We Fall (2014)
”Night Visions esittää”
Toveri-Nikkinen piipahti meillä maanantaina hakemassa pilaantunutta jauhelihaa, leikki tyttäreni kanssa ja joi kupposen kahvia. Kävimme tuon jälkeen kirjastossa (vielä kun se oli auki). Hänen suosituksestaan lainasin In Darkness We Fallin, joka tuttavallisemmin epsanjaksi tunnetaan pelkkänä luolana. Klaustrofobiseksi kehuttu filmi on sopivan tiivis maanantain päätteeksi. Tosin mistään omaperäisestä kauhuelokuvasta ei sikäli ole kyse, ja lisäksi luolastoon eksyvät nuoret aikuiset eivät ole järin sympaattisia. Oikeastaan heidän toimintansa on sen verran typerää, ettei heidän kohtalonsakaan kiinnosta pienen pennin vertaa.
Eli juonessa nämä idiootit lähtevät telttalomalle johonkin saarelle, josta he sitten löytävät luolaston, jota on ihan välttämättä lähdettävä tutkimaan ilman minkäänlaisia asiallisia varusteita. Totta kai sinne jäädään jumiin, eikä reittiä takaisin löydetä. Siinäpä se oikeastaan onkin – elokuvaa voi suositella kaikille ahtaanpaikan kammoisille, koska found footage -tyylisesti kuvattu tarina päästää katsojan tarpeeksi lähelle hahmojen kokemaa kauhua.
Edit: Muistui tuossa äsken mieleen, että vaimo totesi, ettei tämä voisi olla amerikkalainen elokuva. Yhdessä kohtaa yksi idiooteista revittelee hanuriaan kameralle ja ruskea silmä on kaikkien nähtävissä. 2,5/5
17.3.2020: Fresh Meat (2012)
”Night Visions esittää”
Jälleen se Night Visions esittää! Tällä kertaa itsensä moderniksi maorikannibaalielokuvaksi tituleeraavana Fresh Meat -pätkänä. En voi väittää mitään muuta kuin väsyneeni tämä parissa. Mistään mieltä ylentävästä tahi laajentavasta kokemuksesta on turha lähteä lässyttämään. Sikäli tämä kirjoittaminenkin tuntuu jaarittelulta jo tässä kohtaa, eikä juonen yksioikoisuutta jaksa kerrata. Jääkaapista löytyy kuitenkin irtokäsi, joka aloittaa pysähtymättömän tapahtumaketjun hassuttelua.
Näillä ”Hassun hauskoilla” kommelluksilla ja gorella marinoitu elokuva on ikävä kyllä ensi alkuun liian viihdyttävä, mutta muuttuu edetessään tutun puuduttavaksi yhden tilan ja vitsin varaan rakennetuksi tuskafestivaaliksi. Saatoin hymähtää kerran, jos toisenkin, mutta se ei tee filmistä sen parempaa. 2/5
Seuraavaksi tulee tulee tunnustus: Olen tehnyt synytiä. Aloimme vaimon kanssa katsomaan Temptation Island Suomen uutta kautta. Tämä tulee vaikuttamaan blogin elokuvamäärään. Saa pahoittaa mielensä.
20.3.2020: The Dead Don’t Die (2019)
Koronan jyllätessä on hyvä katsoa aihetta sivuavaa kuvastoa. Zombit usein rinnastetaan tällaisiin katastrofeihin. Jim Jarmuschin tekemä zombileffa tosin on kaikkea muuta kuin perinteiseen muottiin uppoava kuvaus elävistä kuolleista. Useaan otteeseen lytätty filmi on omasta mielestäni paljon parempi kuin sen yleiset mielipiteet tai arvosanat antavat ymmärtää. IMDb:n satunnaista arvostelijaa lainatakseni: elokuvaa haukkuneet tuskin ovat koskaan nähneet Jarmuschin leffoja, tai sitten he eivät niitä yleensäkään arvosta.
Lähes juoneton ja zombin tapaan hitaasti laahustava kerronta on juuri ohjaajansa näköistä elokuvan tekoa. Vasta noin 40 minuutin jälkeen käynnistyvä kuolleiden ylösnouseminen on hykerryttävän hauskaa, kun haudasta nouseva Iggy Pop haluaa vain juoda kahvia. Hän pistää paikallisen pikkukylän dinerin romukuntoon kuin vanha kunnon Raakalainen konsanaan. Tässä kohtaa huomasin nauravani aidon spontaanisti kohtauksen hölmöydelle.
Huikealla ensemble castingilla varustettu elokuva sisältää myös pusikoista kuikuilevan Tom Waitsin esittämän erakon. Kaikki tällainen erilaisuus on mieleeni, enkä pysty käsittämään elokuvan saamaa negatiivista kritiikkiä.
Pitipä vielä mainita, että Jarmusch ottaa kantaa tarkoituksen ylimaalisesti yhteiskunnan ongelmiin, kun osa zombeista kulkee valoa hohtavien älypuhelinten kanssa pitkin öisiä katuja. Kannanotto on toki ilmiselvä, mutta se on samalla piikki itse kannanottoja kohtaan. Tällaista parodiaa korostetaan tuomalla juoneen metatasoja, kun elokuvan poliisit (Murray & Driver) avoimesti puhuvat filmin tunnuskappaleen olevan alati taustalla soiva Sturgill Simpsonin The Dead Don’t Die. Lopussa homma vielä viedään niin pitkälle, että he käyvät keskustelun käsikirjoituksen loppuratkaisusta. 4/5
21.3.2020: 28 päivää myöhemmin (2002)
Oman suositukseni perusteella päätimme vaimon kanssa katsoa elokuvan 28 päivää myöhemmin, joka tosi jo kliseeksi muodostuneen sananparren vuoksi: Sopii hyvin ajanhenkeen.
Edellisestä kerrasta on kulunut tovi, mutta muistin juonen silti yllättävän hyvin. Danny Boylen viimeinen aidosti räväkämpi leffahan tämä on, ja sitä kautta päättää erään aikakauden. Luonnonsuojeluun liittyvät teemat lytätään heti alussa, kun jotkut eläinaktivistit päästävät raivotautista virusta levittävät apinat vapaaksi laboratoriosta. Vajaa kuukausi myöhemmin koko Iso-Britannia on saastuneiden aluetta, jossa vain muutamat selviytyneet yrittävät etsiä pelastusta.
Vauhdikkaasti etenevä juoni on vielä useamminkin kastelun jälkeen laadukas. Ääniraita myös uhkaavan onnistunut. Etenkin kliimaksi kuultava progressiivisesti painostusta nostava kappale kylmiä väreitä aikaan saava yksittäinen hetki. Itselleni ihmetystä herätti DVD:n kuvan heikko laatu, joka selvisi pienen perehtymisen jälkeen, ettei kohtauksia ollut kuvattu montaa kertaa uudelleen ja kaikki on muutenkin kuvattu pioneerimaisesti digitaalisesti. Tarkemmin ajateltuna tämä luo kuvan ympärille rosoisen realistisuuden, joka on kauhuelokuvalle tarpeellista.
Lopussa käydään vielä niitäkin kliseiksi muotoutuneita asioita, että kaikista pahin toiselle ihmiselle on toinen ihminen. 4/5
22.3.2020: 28 viikkoa myöhemmin (2007)
Viikko vetelee viimeisiään ja oman suositukseni jatkoksi, päätimme katsoa myös elokuvan 28 viikkoa myöhemmin, jonka sisältöä en enää muistanut kovin hyvin. Muistikuvien mukaan se ei ole ollut aivan ensimmäisen osan tasolle kipuava filmi. Tämä pitää uusintakastelun jälkeen edelleen paikkansa, vaikka kyseessä aidosti hyvä jatko-osa onkin.
Omaa harmaantunutta muistiani vaivasi monikin asia, koska tosiaan mustin lähinnä elokuvasta kohtauksen, jossa (aina vakuuttava) Robert Carlyle juoksee raivotautisia pakoon pellolla ja sen jälkeen suhaa pakoon moottoriveneellä, jättäen peräänsä verisen vanan. Mainio kohtaus kerta kaikkiaan, mutta vain pintaraapaisu elokuvan tarjoamasta annista, sillä alkupuoli on hyvä tutkielma viruksen mutaatiosta. Aihetta lähdetään syventämään hyvästä näkökulmasta, jossa tauti on selätetty, Lontoon uudelleen rakentaminen on aloitettu ja eräällä ihmisellä on kyky kantaa virusta tietämättään siitä. Viruksen kantajan tietämättömyys antaa mahdollisuuksia syventyä tarinaan ja sen pelottavuuteen. Tauti leviää vaivihkaa uudelleen. Helvetti pääsee irti.
Oikeastaan kaikki toimii tuohon pisteeseen asti ensimmäistä osaa paremmin. Ehkä olen kasvanut isoksi ja kaipaan elokuvalta enemmän pinnan alle menevää analyysia kaaoksen synnystä ja sen selättämisestä kuin heiluvaa kameraa ja välähtäviä leikkauksia. Jotenkin minun on nyt hirveän vaikea kirjoittaa enempää tästä, mutta sanottakaan vielä loppusäkeeksi, että ensimmäisestä osasta tutut musiikit kierrätetään onnistuneesti, ja ne toimivat vallan mainioina tunnelman nostattajina. 3,5/5
Niin on taas yksi viikko elämää takana. En pystynyt palauttamaan videokasetteja.
