Tästä viikosta näyttää tulevan vähän vajaa elokuvien katselun suhteen, mutta se ei estä julkaisemasta uutta päivitystä. Voisin tähän alkuun valittaa ”ikuista marraskuuta”, koronavirusta ja sitä ettei kaupasta saanut enää vessapaperia. En kuitenkaan jaksa valittaa tämän enempää, koska mitä se hyödyttää? Asiaan on parempi mennä suoraan ja sitä teille tarjoilee elokuvapäiväkirja, joka käynnistää muuten samalla uuden kevääksi luokiteltavan kuukauden.
1.3.2020 – 2.3.2020: Ensimmäinen matka (1953)
Toteutettu yhdessä IMDb-projektin kanssa, katsottu kahdessa osassa. Tämä on kirjoitettu suoraan sydämestä populistisen kapulamaisesti, mistään mitään tietämättä!
Nyt tulee lantaa niskaan, mutta tulkoon. En pitänyt Ensimmäinen matkasta (Tokyo Story). Plokkaaja-Nikkisen mielestä on oikein sanoa mielipide suoraan, eikä mielistellä ketään kaanonin tai elitismin vuoksi. Olisiko silti paikallaan avata, miksen pitänyt tästä Yasujirô Ozun suuresti arvostusta nauttivasta mestariteoksesta? Ensinnäkin, sen viipyilevä tunnelma yhdistettynä katseluajankohtaan saattoi olla huono yhdistelmä. Tosin tämä on selittelyä, että oikeasti olisin saattanut pitää elokuvasta toisessa mielentilassa.
Mielentilatutkimukset kuitenkin kertovat, ettei tälle kannata antaa uutta mahdollisuutta, sillä (toiseksi) en pitänyt hahmojen tavasta keskustella. Mielestäni dialogikohtaukset on kuvattu teennäisesti. Joku voisi tulla tässä kohtaa nillittämään, että hahmojen kuuluukin olla teennäisiä. Se ei muuta sitä seikkaa, että etenkin yksi elokuvan hahmoista tekovirneensä kanssa näyttää koko ajan kärsivän kovasta ummetuksesta.
Ihan samalla tapaa kuin en aina lämpene neorealismille. Pidän esimerkiksi Pier Paolo Pasolinin Mamma Romaa huonona filminä, niin samoista syistä en nyt lämpene tällekään, jonka kuvaustyyli on hyvin samanlainen näiden italialaisten klassikoiden kanssa. Ne erottavat toisistaan ainoastaan japanilaisille tunnusomaisempi rauhallisempi kerronta. En jaksa tätä enempää tässä käydä läpi, mutta sentään musiikit olivat hyvät ja kaikki kohtaukset joissa ei ollut dialogia toimivat paremmin. Sen pituinen se. 2/5
3.3.2020: Armoton yö (1982)
”Ensimmäisen matkan” jälkeen tulee Armoton yö! Kaipasin jotain vähemmän haastavaa katseltavaa ja jonkinlainen viiltokärpänen on päässyt puremaan. Ikävä kyllä sain huomata, ettei tämä ollutkaan slasher-genreen lukeutuva teos, vaikka yhtymäkohtia siihen suuntaan on julisteen, julkaisuajan ja yleisilmeen suhteen.
Juoni on kuitenkin enemmän koti-invaasiota, jossa mielisairaalasta karkaavat potilaat alkavat terrorisoida sairaalaan uuden lääkärin perhettä, koska edellinen lekuri oli ollut parempi tyyppi. Invaasio käynnistyy hitaasti ja sitä ennen Donald Pleasencen esittämä sairaalan johtaja muun muassa antaa Martin Landaun esittämälle hullulle tulitikkuaskin – vain siksi, että Landau voi tuikata takkinsa tuleen ja heilutella sitä sairaalan pihalla! Tällaiset yksittäiset ”mitä helvettiä” hetket ovat parasta, mitä elokuvalla tarjota. Muutoin se on hyvin tylsä genreteos, jonka aikaan sopivat musiikit ovat syntikkapainotteisen uhkaavat. Alle keskinkertaisuuden vajoava kokonaisuus on silti mielestäni turhan tylsä. 2/5
Seuraa välitiedote!
Minun oli tarkoitus katsoa keskiviikkona jokin roskaelokuva, mutta päädyimme vaimon kanssa katsomaan Moderni perhe -televisiosarjaa. Olemme pitkään puhuneet, että sarja pitää jossain vaiheessa saada katsottua loppuun. Huomasin sarjan seitsemännen ja kahdeksannen kauden olevan vielä Netflixissä, mutta muisti oli tehnyt kuuluisat tepposet – jo muutaman jakson jälkeen tajusimme nähneemme nämä kaudet lähes kokonaan.
Joten en katsonut elokuvaa, vaan käytin aikani melko huonosti. Vanhuus ei tule yksin, ja Modernin perheen pariin tulee varmaan palattua joskus hamassa tulevaisuudessa, paremmalla onnella ja ajalla. Annan itselleni 1/5
5.3.2020: Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (2018)
Nyt hei! Ihan oikeasti jätkät, tässä ei ole mitään järkeä. Käytän jälleen aikaani huonosti, ja katson jonkun rupusen Hämähäkkimies-filmin, joka on osa IMDb-projektia. Kehuista ja korkeasta arvosanasta huolimatta kyseessä on allekirjoittaneelle vaivaannuttava tuokio. En voi sanoa nauttineeni elokuvan nykivästä ilmeestä hetkeäkään. Vitsien ollessa huonoja, ovat omat vitsit vähissä. Onneksi tällaisen pariin ei enää tarvitse toistamiseen palata. Yleisilme animaatiossa on muuten kaiken kaikkiaan niin ruma, että minun on vaikea käsittää elokuvan nauttimaan suosiota. Voiko IMDb-arvosana valehdella näin pahasti? Ei herannen aika tämä voi kenenkään mielestä olla maailman 250:n parhaan elokuvan joukossa…
Poistun jonnekin toiseen todellisuuteen hämmästelemään hämähäkin matkaa. Huomasin vasta lopputeksteissä, että mukana menossa oli Nicolas Cage, joka ilmeisesti otetaan mukaan kaikkeen, koska tili on tyhjä. Meininki ei mitenkään jaksa kannatella tätä kahta tuntia ja minä sen kun vain jaarittelen. Olen ilkeällä tuulella. 1/5
7.3.2020: Tämä on Suomi – maa vailla syntiä (1970)
Mikäpä olisi parempi tapa korkata Regina-neitsyys kuin mennä sisään ja nähdä Tämä on Suomi Suomen ensinäytöksessä? Ei tule parempaa tapaa mieleen. Itse elokuva on jo sen verran kova kuriositeetti, että en voinut uskoa sellaisen edes olevan olemassa. Jostain Italian elokuva-arkiston naftaliineista kaivettu filmikopio väännetty 4K-formaattiin, jota saimme hämmästellä yhdessä toimittajien Nikkisen ja Nykäsen kanssa.
Mitä tämä sitten on? No sehän on italialainen Mondo suomalaisuudesta, jossa vietetään vappua, istutaan joskus jopa 110 asteisessa saunassa tunti ja vieraillaan iloisella Linnanmäellä. Lappalaisia verrataan intiaaneihin ja muita suomalaisia lähes kolonnialisteihin. Uskonto nostetaan jatkuvalla syötöllä tapetille, koska suomalaisten todetaan olevan kristittyä kansaa… Armi Ratia käy puhumassa naisten asemasta ja Marimekkoa hehkutetaan yllin kyllin.
Palataan kuitenkin kirjaimellisesti jäätävään alkuun, jossa Suomen talven sanotaan kestävän puolet vuodesta. Tuossa kohtaa, tarjotaan aitoon italialaiseen tapaan, myös shokkikylvetystä näyttämällä graafinen norpan nyljentä. Muutoin tämä hurjan kuuloinen tekeminen muuttuu aika kuivakaksi. Paikoitellen jopa tylsäksi menevä kokonaisuus ei ole tarpeeksi törkyä naurattaakseen. Ehkäpä erikoisin hetki koetaan, kun siviilipalvelusmies, Peter von Bagh, käy kertomassa palvelusajastaan sairaalassa. Mistä lie johtunut, ettei Bagh muistanut elokuvan olemassa oloa tai halunnut myöntää olleensa moisessa mukana. Mainittakoon vielä lopuksi, että italialaisten mielestä suomalaiset tykkäävät armastella ja juopotella hautausmaalla. Jokaiselle miehelle on myös enemmän naisia kaadettavaksi, koska Suomeen syntyy enemmän naissukupuolen edustajia.
Lopuksi kerrotaan Kekkosen tekevän joka aamu vähintään 15 kilometrin lenkin, koska hän on kova urheilumies. Tällainen on Suomi, jossa saa viinakorttiin leiman tai voi joutua puliukoksi satama-alueelle. Hämmästyttävää! 3/5
6.3.2020 – 7.3.2020: Noidat (1987)
Noidat olen nähnyt joskus VHS:ltä, jonka tämän tapaan niin ikään lainasin kirjastosta. Mieleni on nyt siinä tilassa, että mitään järkevää ei tule, mutta sanottakoon Jack Nicholsonin olleen erittäin irstas. Hän muun muassa hinkkaa itseään sänkyä vasten erittäin iljettävän näköisesti. Meno on muutoin aika tylsää, vaikka elokuva jaksaakin viihdyttää ihan kivasti. Juonesta en myöskään jaksa sanoa mitään, koska se vain jotenkin lipuu ohitse ”Tämä on Suomea” miettiessä.
Yhdessä kohtaa tehdään voodoo-juttuja ja autolla ajelu tuo mieleen Mad Maxit. Nicholson myös ostaa aivan liian paljon pistaasijäätelö ennen kuin kolme noitaa päättävät tehdä hänelle taikojaan. Vaimo mietti, miksi Cher ei ole kaunis? Onko oikein sanoa näin, mutta hän on liian miehekkään näköinen. Sairasta, mutta totta. 2,5/5
Tähän on hyvä päättää tämä päivitys. Aurinkokin on näyttänyt kasvonsa ja ulkona on miltei lämmin. Ensi kerralla luvassa taas iloista menoa, iloselta Kuvaputkelta!
