Koska olen vuosia pitänyt jonkin sortin kirjaa katsomistani elokuvista, on mielessäni muhinut ajatus palata pitämään päiväkirjaa aiheen tiimoilta. Se on yleensä ollut minulle murheenkryyni kuin myös runsaudensarvi. Välillä leffoja tulee tapitettua enemmän ja välillä vähemmän, mutta aina niitä kohtaan on intohimo, joka joskus johtaa kirjoittamiseen.
Ehdin tuossa loppuvuodesta katsoa muutaman maininnan arvoisen leffan, joista suurta hypeä nauttinut The Rise of Skywalker ei lunastanut sille asetettuja löysiä odotuksia. Pidin kylläkin siitä enemmän kuin The Last Jedista, mutta en suinkaan niin paljon, että lähtisin sanomaan kokonaisuutta hyväksi. Elokuva on ikään kuin kasaan kursittu fanien nostalginen märkäuni, jossa myötä häpeää herättää jälleen Disneyn tarve lisätä poliittisesti korrektia kiiltokuvaansa lähes jokaisen kohtauksen väliin.
Mutta ei siitä sen enempää, koska nyt on tarkoitus palata juurille ja pitää pesunkestävää päiväkirjaa elokuvien katselusta. Pyrin julkaisemaan jotain noin kerran viikossa, riippuen katselumäärästä ja aikatauluista. Toivon tämän myös olevan terapiaistunto itselleni ja olemattomalle lukijakunnalleni.
1.1.2020: Totuus vai tehtävä (2018)
Olisi väärin väittää, että tässä on kyseessä hyvä elokuva. Kuitenkin sellainen sopivan aivoton puristus rankan päivän päätteeksi, jonka epäloogisuudet tosin närästävät. Kun kaikki ideat kauhun saralla on käytetty, otetaan käyttöön myös sellaiset tuhoon tuomitut ajatukset, kuten totuus ja tehtävä -leikki. Käsikirjoitus on helppoheikkiä, joka tekee katsomisesta helppoa, mutta paikoin turhauttavaa. Vähän monimutkaisempiin juoniin tottuneet tulevat varmasti pettymään siihen, kuinka hölmöjä juttuja tässä on.
Katsoimme tästä vaimoni kanssa “verisemmän” version, joka ei nyt oikeastaan tuonut sisältöön mitään muuta kuin lisää pituutta. Juonenkuljetusta se tuskin muutti suuntaan tai toiseen kovinkaan voimakkaasti. Lopputuloksena voisin todeta tämän olevan yritteliäs elokuva luoda jotain erilaista, mutta kokonaisuuden kompastuvan huonoon näyttelyyn ja niin edelleen. 2/5
2.1.2020: I Am Sartana, Your Angel of Death (1969)
Suunnitelmat menivät uusiksi, koska vaimo alkoi suunnitella lapsemme syntymäpäiviä. Sain hyvän syyn katsoa hyllystä jotain aivan muuta. Päätin matkata preerialle, koska se on näin talviaikaan aina hyvä ratkaisu. Sartanan toinen seikkailu käynnistyy mahtavilla alkuteksteillä, joissa soi spagettigenrelle tyypilliseen tapaan mainio musiikki. Ensimmäisen puolen tunnin aikana on ryöstetty pankki, pelattu korttia ja ammutti intiaani. Mitä muuta sitä kehtaa enää vaatia hyvältä westerniltä. Käypä iki-iljettävä Klaus Kinskikin virnuilemassa ruudulla aina välillä.
Pidin tästä ehkä vähän turhan paljon, koska Arrowin BD-boksi on komean näköinen ja julkaisu muutenkin laadukkaasti masteroitu filmiltä. Sartanassa on lisäksi tyyliä, jota muissa saman aikakauden genreteoksissa ei ole. Vinhat toimintajaksot ja kameralla leikittely ovat oivallisia juttuja piristämään muutoin hyvin tyypillistä lännentarinaa. Meininkiin isketään vielä ripaus goottiutta, niin olen myyty. Talviseen aikaan sopii hyvin elokuvan teema, joka on plagiaatti tunnetusta joululaulusta. 3,5/5
3.1.2020: Your Name. (2016)
Saimme vieraita Oulusta, kun vaimon ystävä poikansa kanssa saapui vauhdittamaan viikonloppuamme. Tämä toki tarkoittaa melkoista hulinaa pitkin päivää, mutta illalla rauhoituimme lopulta aikuisten kesken katsomaan murto-osaa IMDb-projektini tarjottimesta. Kyseessä on erittäin menestynyt anime, joka väsymystilasta johtuen vähän lipui menemään ohi. Sisällöllisesti komean näköinen setti on väsymyksestä huolimatta mainiota katsottavaa, vaikka pidän enemmän Miyazakin tuotannosta.
Your Name. pääsee myös yllättämään silotellun ulkoasunsa lisäksi kantaa ottavilla teemoillaan, joissa käsitellään erilaisuutta ja normien rikkoutumista. Tarinaan isketään vielä meteoriitin lailla näkemyksiä japanilaisille raskaasta ekokatastrofiaiheesta, jota käsitellään onnistuneesti. Kokonaisuutena yksi viime vuosien parhaita animaatioita, jonka huumori saa hymyilemään ja vakavammat teemat pohtimaan ihmiselon rajallisuutta. 3,5/5
4.1.2020: Dangal (2016)
Kun muut lähtivät viettämään lapsirikasta päivää HopLopiin, minä sain luvan jäädä kotiin. Aika kannattaa tietysti käyttää hyödyksi ja katsoa yli kaksi ja puoli tuntia pitkä intialainen leffa. Ainoa syy Dangalin katseluun lienee se, että se oli helposti saatavilla sekä osa IMDb-projektia. Tein myös arvion, ettei vaimolla ole tarpeeksi kiinnostusta katsoa tällaista, ja päätin armahtaa hänet mielenterveyden romahdukselta.
Mistä on kyse? Dangal Dangal -huutolaulun siivittämät painiottelut ovat tyylikkäitä. Itset tarina kertoo intialaisesta miehestä, joka toivoo pojastaan suurta painisankaria, oikeaa kansallissankaria, joka tekee kunniaa Intian valtiolle. Ikävä kyllä miestä siunataan kahdella tytöllä, joita hän alkaa valmentaa kuin poikia. Idea on toimiva, mutta länsimaalaisen vapaamielisyyden kanssa ristiin ampuva intialainen elokuva muun muassa sisältää niin paljon poliittisesti epäkorrektia sisältöä, että sen katseleminen on hiukan arveluttavaa ja kuvottavaakin. Tässä maailmassa limaiset miehet voivat toivoa pienten tyttölasten paitojen repeävän kesken ottelun, jotta silmien eteen saadaan “herkkua”…
Kaiken kaikkiaan näistä epäilyttävistä seikoistaan huolimatta, pidin elokuvan visuaalisesta tyylistä ja ensiluokkaisesta kuvauksesta. En kuitenkaan voi sille mitään, että useat musiikkimontaasit saivat minut sairastumaan. Myös maan yleinen cineman ongelma, eli pituus, nousee jälleen kynnykseksi nauttia tästä koko keston ajan. 2,5/5
4.1.2020: Linnoitus (1992)
Vapaapäiväni jatkui ystävien seurassa pidetyn leffaillan muodossa. Olimme jo pidempään puhuneet, että Christopher Lambertin Linnoitus pitää ehdottomasti katsoa. Trailerin perusteella upealta vaikuttanut leffa ei ollut ihan niin hyvä, mutta silti viihdearvoltaan sopiva paskanjauhannan taustahälyksi. Jossain 2017 vuoden dystopiavankilassa on kunnon ensemble casting b-luokan tähtiä, kun Vernon Wells, Tom Towles ja pullonpohjalasien taakse piiloutunut Jeffrey Combs muodostavat sellaisen kombinaation, josta on pakko tykätä.
Myöskään toiminta ei ole ollenkaan hullumpaa ja etenkin lopun räjähdysaltis meininki vankilapaon aikana on superkovaa äksöniä! Juoni itsessään on hyvin tyypillistä kantaa ottoa nykypäivän ongelmiin, kuten ylikansoittuneisuuteen. Tätä aihetta käsitellään hirmuisen kökösti, kun maailmassa on yhden lapsen politiikka ja sarjanussijat ja -synnyttäjät passitetaan laserkalterien taakse lukemaan kuvaputken päitä. Tulevaisuusvisio on visuaalisesti vanhentunut, vaikka se on toisaalta sopivan kökköä tieteiselokuvaa ollakseen viihdyttävä. Onpa lopussa vielä vauhdikas synnytyskohtaus, joka vetää katsojaan pläsiin kuin räjähtävä rekka latoon konsanaan! 3,5/5
4..1.2020: Bad Black (2016)
SUBARU! SUBARU! SUBARU! Great action!
Ilta jatkui psykedelian merkeissä, kun kaivoimme arsenaalista aidon helmen. Supertoimintaa sisältävä Bad Black sijoittuu Ugandan gettoihin ja on täyttä sairautta. Alussa meininki on niin mielipuolista, että koko porukkamme nauroi kuollakseen elokuvan megalomaaliselle toimintajaksolle, jossa juostaan, kuollaan, räjäytetään ja kaahaillaan autoilla savimajojen seassa. Juonta ei voi tiivistää mitenkään, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole, mutta tämä on silti sitä aitoa afrikkalaista tekemistä. Tekeminen on ollut täynnä roihua, vaikka rahallisia rajoitteita on jatkuvasti nähtävissä. Näin se Ugandan poika opettaa meitä tekemään toimintaa
Kokonaisuutta piristä päälle dubattu kertojaääni, joka on ilmeisesti joku Ugandan tunnetuin DJ. Hän muun muassa huutaa kovaan ääneen hahmojen nimiä, joista pahamaineisin on pieni musta gettopoika, tuttavallisemmin Wesley Snipes. Usein jengi myös putoaa lätäkköön, jonka todetaan olevan poopoota. Äänitehosteet keskittyvät enimmäkseen tehostamaan eläinten ruokailuääniä. Pilke silmäkulmassa väännetty elokuva on siitäkin erikoinen, ettei sen ohjaaja ole koskaan käynyt leffateatterissa. Intohimoa se ei häneltä ole sammuttanut, sillä tätä pätkää voi räjähtävyytensä vuoksi pitää uuden vuosituhannen roskaelokuvan aitona sanansaattajana! 4/5
4.1.2020: Kauhu kintereillä (1988)
Leffaillan suvantovaihe koettiin Ruggero Deodaton unohdettavan Kauhu kintereillä pökäleen merkeissä. Tappajapuhelimesta kertova elokuva kuulostanee paremmalta paperilla. Ohjaajansa itsekin haukkuma teos kärsii suureksi osin löysästä juonesta, jota ei saada nivottua kasaan mitenkään. Joten on vain ja ainoastaan oikein mainita sen parhaat kohtaukset. Yhdessä kohtaa puhelin kopin kolikot tappavat metroasemalla miehen, sylkemällä kolikoita säiliöstä tämän naamalle. Toisessa kohtaa vihreässä kylpyvedessä vaatteet päällä kylpevä naispääosa joutuu melkein puhelimen raiskaamaksi.
En sitten tiedä, onko teknologian pelko tai jokin muu ajanut Deodaton tekemään aiheesta elokuvan, mutta tuotantoarvojen ollessa kelvottomat, ei tätä voi edes suositella ohjaajan faneille. Itseään toistava juoni käy nimittäin hyvin nopeasti tylsäksi ja huomasimme toivovamme elokuva nopeaa loppumista eräässä loppuhuipennusta muistuttavassa kohdassa. Ikävä kyllä tässä kohtaa leffaa oli vielä jäljellä yli vartti, joka latisti entisestään tuskaisaa tunnelmaa. 1,5/5
4.1.2020: Tulivoimaa (1993)
Tulivoimaa! Tätä on pakko rakastaa. Kökkötoiminnan merkkiteoksen vetonaula on Jim Hellwig, joka esittää elokuvan pääpahista The Swordsmania. Elokuva ei toisaalta tiedä mitä se on. Aluksi dystopiakuvana alkava filmi sisältää paljon räjähtäviä autoja, ja maailman parhaan putkasta pakenemisen, jossa kaljamahainen rikollinen tukkansa kanssa varastaa huomion. Tämän jälkeen kaksi erilaista poliisia päätyvät jäljittämään permanenttipäistä miekkamiestä paikallisen kapakan tappelukehään. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä ja poliisivaltiolla on täysin oma logiikkansa.
Tappelukohtaukset turnauksen aikana toki ovat sopivan huonoja, jotta niistä voi nauttia. Juoneen heitetään myös mukaan toisen poliisin nalkuttava vaimo, joka ei hyväksy Nintendon pelaamista. Lopussa on vielä pakollista alleviivausta siitä, kuinka turnauksen taustalla mafiosot tekevät jotain vihreää litkua huumelabrassaan, jonka juonikuvauksessa kerrotaan olevan vastalääke AIDS:iin. Jos pidät paskasta toiminnasta, katso tämä. Minä ainakin pidän ja voin suositella tätä! 4/5
5.1.2020: Chinatown (1974)
Kun saa hullun idean katsoa kaikki IMDb:n top-listan leffa, se tarkoittaa tietysti myös sitä, että tarvitsee paikkailla muistin tekemiä aukkoja. Chinatown on toki nähty joskus vuonna 2007 tai aiemmin, kun Polanskin filmit kiinnostivat suuresti. Vaimo ei taasen koskaan ollut kyseistä film noirin viimeistä mohikaania nähnyt, joka avasi minulle mahdollisuuden sivistää häntä. Ikävä kyllä hänen kiinnostuksensa elokuvaa kohtaan lopahti jo ennen alkutekstejä ja huomasin nauttivani filmistä yksin.
Jossain kohtaa hän sitten kuitenkin huomasi olevansa melko hyvin perillä juonesta ja menin sitten lipsauttamaan loppuratkaisun vahingossa erään kohtauksen yhteydessä. Mitäpä tästä voinee sanoa enempää sanoa: John Huston on iljettävä roolissaan ja Jack Nicholsonilla on voimakkaampia rooleja, mutta tämä on nenän verran parempi kuin hänen perussuorituksensa. Pidän edelleen nihilismiä tihkuvasta lopusta, joka ohjaajan mukaan kuvastaa hänen sielunmaisemaansa tuohon aikaan. Siinä mielessä synkkä lopetus on ymmärrettävä, vaikka sen ammuskelu onkin vähän ajanhampaassa kulunut. 4/5
