Viime viikko oli erilainen. Sitä voisi kuvailla jopa rankaksi. Minun täytyy silti muistuttaa teitä, jotka valitatte karanteenitylsyyttä ja sosiaalisen elämänne kuolleisuutta – minä ja vaimoni käymme näinäkin aikoina töissä. Mikään ei siis sinänsä ole muuttunut, paitsi, että lapsella on huomattavasti tylsempää. Se johtaa samojen lastenohjelmien katsomiseen iltaisin ja viikonloppuisin. Voisin sanoa, etten vaihtaisi sekuntiakaan tuosta ajasta, mutta valehtelisin. Joten te, jotka voitte pelata ja katsoa leffoja, olette etuoikeutettuja. Lopuksi, ettei tämä menisi ihan vain säälin kerjäämiseksi, niin haluan vielä mainita, että Afrikassa on hätä!
Ilmasto muuten puhdistuu, joka on aika ratiritiralla, mutta mennään jo asiaan, koska joku varmaan pahoitti mielensä äskeisestä aloituksestani. Jos näin pääsi käymään? Voit mennä takaisin pomputtelemaan vessapaperirullaa kuin jalkapalloa.
30.3.2020: Naapurissa kummittelee 2 (1987)
Kuten jo viime viikolla sain todeta, nämä leffat eivät ole vaimoa varten. Sain luksusta ja katsoa tämän kera suklaavanukkaan. Tosin tätä ennen lapsen nukahtamiseen oli mennyt huokeasti enemmän aikaa, koska valtiomme Suomi siirtyi kesäaikaan sunnuntaina.
Asiasta sen ytimeen eli naapurissa kummittelee jälleen. Tällä kertaa eräänlaisen linnan kätköistä löytyy mystisiä salaisuuksia, joita ratkomaan haetaan 170 vuotta vanha muumioitunut villinlännen pyssymestari. Suoraan haudasta kaivettu rawhidemme tietää kristallikallon olevan maaginen kapine, jonka perässä ovat muun muassa atsteekki-intiaanit. Välillä käydään jurakaudella ihmettelemässä dinosauruksia ja napataan sieltä mukaan lentolisko, joka on varastanut kristallikallon. Mukana menossa koira, joka muistuttaa toukkaa. Lisäksi alussa voi bongata kasaripoppia alushoususillaan laulavan daamin.
Tämä meininki on järjettömyydessään aivan mielipuolisen upeaa. Kauhun ja komedian raja häilyy ensimmäistä osaa enemmän, mutta pidän suuresti siitä, kuinka sarjaa on jatkettu näin itsenäisesti eteenpäin. Jotain varmasti unohtui mainita, koska niin aina käy. 3,5/5
31.3.2020: Naapurissa kummittelee 3 (1989)
Eihän tämä edes tapahdu talossa, sanoi vaimoni, kun katsoin The Horror Show’ta eli tuttavallisemmin eurooppalaisten kesken Housen kolmatta tulemista. Tuo lausehan on täysin totta, koska elokuva ei tapahdu niin paljon talossa kuin aiemmat osat. Se surffaa enemmän kuolemantuomitun koston aallon sähköisellä harjalla. Juonessa Lance Henriksenin esittämä poliisi onnistuu nappaamaan pahamaineisen lihaveistä murhakapineena käyttävän Brion Jamesin esittämän sarjamurhaajan. Sähkötuolissa käristetty murhamies lupaa tulla kostamaan, koska kokee koston olevan paras tapa ratkaista kokemansa vääryys.
Siinäpä juoni yksiselitteisesti. Ihailtavampaa juonen ohuuden vastapainoksi on Jamesin heittäytyminen rooliinsa. Herran hikinen ja pervoutta tihkuva olemus on samaan aikaan huvittava ja pelottava. Sarjamurhaaja myös ennen tuomiotaan ehtii tappaa liudan ihmisiä ja viimeisenä tekonaan leikkaa pieneltä tytöltä pään irti Henriksenin nenän edessä. Aiempiin osiin verrattuna elokuvan väkivalta ei olekaan hassua, vaan sen totaalisen brutaalia kamaa, joka täyttää gorelle vaadittavat mittarit.
Yhtä kaikki, voisin sanoa elokuvan olevan paikoin tylsä, mutta sen IMDb-pisteytys on käsittämättömän alhainen, jos sitä vertaa pätkän tarjoamaan laadukkaaseen ulosantiin. Ehkä antamani arvosana on näpäytys keskiarvoa kohtaa tai sitten olen sekoamassa, mutta minä todella pidin tästä elokuvasta ja sen erilaisuudesta. Se tässä Naapurissa kummittelee –sarjassa tähän mennessä on ollut parasta, että jokainen elokuva on seissyt omilla jaloillaan olemalla uudenlainen instalmentti. 4/5
PS. Vaimo myös totetisi sivusilmällä katsellessaan, tämän olevan laadukkaamman näköinen kuin kaksi ensimmäistä osaa.
Valkoisen vessapaperia käyttävän heteromiehen salaiset tunnustukset
Nyt mennään jälleen niille kuuluisille sivuraiteille tämän muminan kanssa. Katsoin pari jaksoa Madventures Suomi –kaudesta. Ei hyvä helvetti, mitä paskaa silmieni eteen ladottiin. Nämä kirjaimellisesti itseriittoiset itseään journalisteiksi kutsuvat ”kaksoset” ovat päästäneet sanallisen ulkohuussinsa valloilleen. Syyllistämisen ja sylkemisen kulttuurin omakseen ottaneet seikkailupojut vetävät kyllä tällä uusimmalla tuotoksellaan pohjanoteerauksen. Tiedän hyvin, että koko ohjelman tarkoitus on olla provosoiva ja herättää kielteisiä tunteita katsojissaan. En kuitenkaan jaksa innostua enää siitä sen jälkeen, kun olen kymmenennen kerran kuullut olevani mistään mitään tietämätön kaupunkilainen, joka tarvitsee yhteiskuntaa, vessapaperia ja lihatuotantoa elääkseen.
Ehkä tuo sitten osui herkkiin paikkoihin, mutten todellakaan aio enää tätä sarjaa katsoa jaksoakaan. Toinen syy siihen on herra Rantasen aivan tolkuttoman huono Hunter S. Thompson imitaatio, joka alkaa jo ensimmäisen junamatkan aikana toistaa niin pahasti itseään, että se työntää väkisinkin luotaan pois. Sentään sarjassa näytetään kauniita maisemia Suomesta, mutta siihen ne hyvä puolet jäävätkin. Voitte itse päättää oliko tämä aprillia vai ei, mutta nyt palataan elokuviin.
1.4.2020: Ponyo rantakalliolla (2008)
Katsoimme yhdessä vaimon ja tyttären kanssa Ponyon, koska se tuli Netflixiin. Hieno animaatio, joka ylistää Myazakille tyypilliseen tapaan luontoa ja sisältää komeaa kuvastoa. Juoni on eräänlainen variaatio Pienestä merenneidosta japanilaisella otteella höystettynä. Tytär piti elokuvasta kovasta ja innostui kommentoimaan sitä tarinan edetessä. Hänen mielestään meri oli pelottava, mutta selitimme sen uhkaavuuden luonnon tapana yrittää suojella sitä ihmisiltä. Meininki oli muutenkin tyttären mielestä niin vangitsevaa, ettei hän meinannut malttaa edes käydä pissalla. Suomenkielinen dubbaus oli yllättävän hyvä. 4/5
2.4.2020: House IV (1992)
Nyt tulee vastaan ensimmäinen osa tätä sarjaa, joka on aidosti huono elokuva. Eihän sitä tosin enää neljännen osan kuvittelekaan olevan hyvä (paitsi poikkeusten kuten Rocky-saagan kohdalla). Suoraan videolle kuvattu tarina on kuin joku köyhänmiehen Columbo-jakso, jossa paluun taloon tekee ensimmäisestä osasta tuttu kauhukirjailija. Näyttelijä on sama, roolihahmon nimi on sama, mutta roolihahmo itsessään on eri henkilö. Sekavaa sepustusta, mutta niin sen kuulukin olla. Kyseinen tyyppi perii isoisänsä vanhan talon, jonka kellarissa intiaanit tekevät taikojaan. Herran veli haluaa talon itselleen, jotta voi myydä sen mafialle purettavaksi, jotta tyhjälle tontille voidaan rakentaa jotain (tämä jää vähän epäselväksi).
Auto-onnettomuudessa menehtyvä ykkösestä tuttu sankarimme, jättää onnettomuudesta selvinneelle vaimolleen ja tyttärelleen perinnöksi tuon talon, jonka perässä ilkeä veli edelleen on. Kummittelua alkaa ilmetä lähes heti, kun elokuvan parhaassa kohtauksessa laulava pizzakuski tuo leskelle ja tyttärelle laulavan pizzan. Oikeastaan mitään muuta elokuvasta ei kannatakaan tietää. Sen lopussa on ilmeinen twisti, joka ei loksauta leukoja ollenkaan. Onneksi tämä sarja on nyt osaltani taputeltu. 1,5/5
3.4.2020: Näin koulutat lohikäärmeesi (2010)
Näin koulutat itsesi katsomaan samoja animaatioita päivästä toiseen. Varmaan sen takia tuli katsottua tämä lohikäärme-elokuva, josta en oikeastaan edes sitten pitänyt. Sain huomata myös olleeni turhan väsynyt katsomaan elokuvaa, mutta väkisin punnersin sen loppuun asti, koska vaimo vieressä kihisi raivosta, etten katso hyvää elokuvaa kuin kolmannella silmällä.
Hyvää elokuvaa? Voin toisaalta ymmärtää Näin koulutat lohikäärmeesi -pätkän arvostuksen, onhan sen sisältö vauhdikasta ja animaatiotyyli omaperäistä. Tarina yhdistelee sitten erikoisesti norjalaista mytologiaa skotlantilaiseen aksenttiin ja maisemiin. Itse hampaaton lohikäärme on sympaattinen, vaikka lähestulkoon kaikki muu on aika ärsyttävää katseltavaa. Jäin myös kaipaamaan enemmän luonnonsuojeluun tai sen ylistämiseen tarttuvia teemoja, joita esimerkiksi Ponyo ja Vaiana ovat tällä viikolla minulle useampaan kertaan tarjonneet.
Tämähän muuten oli osa IMDb-projektia, joka hämmästyttää minua suuresti. Miten, miksi ja mitä helvettiä? 2,5/5
4.4.2020: Clockwork orange – kellopeliappelsiini (1971)
Kirjoittaminen ei ole ollut ensimmäisenä mielessä, mutta jatketaan IMBb-projektin ihmeellisessä maailmassa vielä tämäkin tovi. Kellopeliappelsiini lienee yksi oman elokuvaharrastukseni keskeisimpiä yksittäisiä teoksia. Tuppaan toki tuota fraasia viljelemään usein, vaikka tällä kertaa se on tosi kuin vesi. Joskus harrastuksen alkutaipaleella näitä Stanley Kubrickin legendaarisia leffoja tuli katseltua lukemattomia kertoja. Ehkäpä todistaakseen itselleen, kuinka ne ovat sitä taiteen muotoa tai sitten, koska ne ovat oikeasti hyviä elokuvia.
Tämän populistisen paskanjauhannan voinee lopettaa heti, koska en saa teille rakkaat lukijat mitään ympäripyöreämmän kuuloista enää kirjoitettua. Elokuva on hyvä, koska siinä käsitellään ajattomia teemoja. Rikollisuutta ja mielenvikaisuutta voi yrittää kitkeä aivopesulla pois, mutta lopulta saamme aina huomata näiden ihmisten ”parantuneen”. 5/5
5.4.2020: Kova sade (1998)
Nyt on kova leffa! Kova sade on nähtynä joskus herran vuonna 1998, mutta sen jälkeen se on uponnut padon vieressä sijaitsevaan kuoppaan kuin rankkasade konsanaan. Joskus tulee vain sellainen fiilis, että silmille pitää antaa tällaista toimintaa ja katastrofielokuvaa yhdistelevää kökköilyä nähtäväksi. Juonessa Morgan Freeman yrittää varastaa kolme miljoonaa dollaria keskellä rankkasadetta, kaahailee moottoriveneellä pitkin kirkon seiniä ja lopussa saa luodin olkapäähän. Poliisit paljastuvat rahanahneiksi rikollisiksi, Christian Slater omistaa moraalin ja meininki on kaikin puolin helppoa seurattavaa. Loppuhuipennus tulee äkkiä ja sitä ennen toiminta on ollut ihan kelvollista. 2,5/5
Jatketaan taas viikon kuluttua. Siihen asti hei-hei täältä elokuvapäiväkirjasta!
