Niinhän se sitten meni, ettei matka tuntemattomaan sopinut minulle. Se kesti kolmen jakson verran. Nyt puhtaan siis The Witcheristä, jonka jokaisen kolmen katsomani jakson kohdalla nukahdin. Totesinkin tuossa kohtaa vaimolle, että aion luovuttaa sarjan suhteen ja odotan jo innolla viikonloppua, jolloin pääsemme takaisin elokuvien maailmaan.
Odotukset sarjaa kohtaan olivat kaikesta huolimatta maltilliset. Olisin ollut valmis antamaan sille ihan aidon mahdollisuuden. Halusin tykätä The Witcheristä, mutta en vain voinut. Ikävä kyllä sen sekava kerronta ja massiivinen hahmomäärä olivat liikaa. Tästä päästäänkin siihen, miksi en yleensä sarjoja jaksa katsoa. Ne vievät liikaa aikaani, ja aikani on kallisarvoista. Vaimon keksimä/käyttämä kolmen jakson periaate on toimiva. Se antaa sarjalle mahdollisuuden, mutta jos kolmannen jakson jälkeen vielä kokee, ettei sarja iske, on sen katsominen vielä helppoa pysäyttää. Tällöin siitä ei aiheudu liian suurta taakkaa.
Ei tästä aiheesta sen enempää. Palataan perusasioiden äärelle. Olen elokuvamies henkeen ja vereen. The Witcher osoitti sen jälleen toteen!
16.1.2020 – 17.1.2020: Nürnbergin tuomio (1961)
Tuntuu, että ainoa hyvä hetki katsoa leffoja on, kun jollain on syntymäpäivä. Aloitin tosin elokuvan katsomisen jo torstaina, koska kyllästyin aiemmin mainitsemaani The Witcheriin ja mietin, kuinka voisin kuluttaa aikaa ennen nukkumaan menoa. Siitä se klassinen ajatus sitten lähti. Sain tuolloin katsottua ensimmäisen tunnin, kunnes katsoin kellon olevan liian paljon. En kuitenkaan päässyt heti nukkumaan, koska elokuvan intensiivisen otteen takia en meinannut löytyy sopivaa kohtaa katkaista sitä. Natsien oikeudenkäyntiä käydään niin tarkasti läpi, että itse oikeussalikohtaukset kestävät pitkään, mutta se ei haittaa, koska ne tosiaan ovat laadultaan pirun hyviä.
Piti vielä sanoa, että kävin hakemassa tyttärelle yksisarviskoristeen täytekakkuun, kun muut olivat isoäidin syntymäpäivillä. Sain sen vuoksi katsottua kolmetuntisen saatanan pois aika kivuttomasti. Mustavalkoinen kuvaus muuten toi tähän sopivan noir-henkisen kuvauksen ja puolessa välissä nähdyt keskitysleirin ruumiskasat saivat minun aidosti voimaan pahoin. Elokuva kuitenkin onnistui myös kyseenalaistamaan käsityksiäni natseista ja inhimillisyydestä noin yleensä. En lähde puolustamaan ketään, mutta osa heistä varmasti teki vain ”työtään” ja osa ihan aidosti katui tekojaan. Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista kuin kapitalistinen ihanneyhteiskunta antaa ymmärtää. 4/5
18.1.2020: Aladdin (2019)
Tästähän tulee jo perinne, että lauantai-ilta menee Disneyn geneerisen rebootin parissa. Ihmettelen kummasti, miten Guy Ritchie on päätynyt ohjaamaan tällaista. Hän näyttää olevan Danny Boylen ohjeistamalla tiellä kohti monipuolisempaa uraa. En tiedä onko se hyvä juttu, muttei tämä kyllä tuntunut yhtään Ritchien leffalta. Disneyn taikaa oli sitten sitäkin enemmän, ja musikaalikohtaukset aiheuttivat vähän häpeää minussa. Söimme kuitenkin tämän aikana herkullista jäätelöä, joka vähän helpotti katselukokemusta.
Sanotaan vielä, ettei Will Smith häirinnyt yhtään niin paljon kuin ennalta pelkäsin. 2,5/5
19.1.2020: Satu Tuhkimosta (1950)
Tyttäreni on tullut siihen ikään, että hän jaksaa jo katsoa elokuvia. Tämä tietysti tarkoittaa, että joudun uhrautumaan. Tällä kertaa se ei suinkaan ollut huono asia, sillä vanhemmassa Disneyssä on vielä oikea meininki. Tyttäreni kommentoi elokuvaa hyvin: Se unohti kengän ja missä sen kenkä on?
Tätäkin kovempi leffa on Frozen, jonka olen muuten viimeisen parin viikon aikana katsonut liian monta kertaa. Varasin kirjastosta Bambin, jotta saadaan muutakin katseltavaa. Piti vielä sanoa, että aloitte hänen kanssaan uimakoulun ja nämä sunnuntait menevät mukavasti aamuisin ja sen jälkeen leffoja katsellen. Tekemistä ainakin riittää, joka on oikein kiva. 3,5/5
19.1.2020: Donnie Darko Director’s cut (2001)
Välillä on ihan hyvä virkistää muistia. Tytär lähti yökylään, joten saimme mahdollisuuden elokuvailtaan. Hyödynsin tämän oitis, koska olin hankkinut kierrätyskeskuksesta takavuosien kulttisuosikin Donnie Darkon ohjaajan version. Ajatuksena katsoa tästä juuri tuo pidempi versio, koska sen sanotaan kestävän paremmin aikaa.
Muistin virkistys sikäli olikin paikallaan, vaikka katsoimme tämän pidemmän version. En nimittäin muistanut elokuvasta kuin Frankin, Patrick Swayzen, smurffikeskustelun ja kellarin oven. Kaikki aikamatkailujutut yhdessä eri ulottuvuuksiin ovat yllättävän siistejä ja etenkin soundtrack vaihtoehtoisen kasarin merkeissä on makuuni. Kellyn visioita voi kuvata kevyeen sarjan Lynchiksi, joka ei ole niin kaukaa haettua. Donnie Darko on kuitenkin ilahduttavan ajatuksia herättävää ja viihdyttävää katseltavaa. En silti ole aivan varma, kumpi versioista on parempi. Ainakin ohjaajan versiossa mystisyyttä pyritään häivyttämään, kertomalla turhankin tarkasti aikamatkailun saloista, joka näin jälkikäteen tuumailtuna tuntuu hölmöltä.
Päädyin silti tutkimaan internetin ihmemaailman vastauksia elokuvan esittämiin kysymyksiin. Se kertonee jo jotain siitä, kuinka hyvin elokuvan luoma maailma imaisee sisäänsä. 4/5
19.1.2020: Unelmien sielunmessu (2000)
Päätettiin sitten vetää pönttö sekaisin oikein kunnolla sunnuntain lopuksi. Elokuva on hyvä. Se laittaa katsojansa uskomaan sen tapahtumiin, vaikka kaikki esitetään hyvin surrealistisin konstein. Harvemmin olen kokenut pahoinvointia näin voimakkaasti minkään elokuvan kohdalla. Jotain kaikesta kertoo, että Unelmien sielunmessu on valittu vaarallisimpien elokuvien listalla. Sanoin vaimolle, että tämähän kannustaa käyttämään huumeita!
Eipä oikeastaan, koska viestin voinee nähdä myös hyvin päinvastaisena. Etenkin lääkevastaisena. Meitä kannustetaan popsimaan pillereitä. Joskus se lienee tarpeellista, muttei läheskään aina. Kuten Donnie Darkon terapeutti sanoi hänelle: voit lopettaa lääkkeiden syömisen ne ovat olleet koko ajan lumelääkkeitä. Tämä olkoon aasinsilta näiden elokuvien välillä. Sillä erotuksella, ettei sielunmessussa ole kyse mistään lumeesta. Etenkin lopun tykitys on kuin suoraan suoneen tuikattava piikki, joka vapauttaa katsojasta niin paljon inhoa, vihaa ja raivoa! Kaikki elokuvan katsoneet tietävät, mitä pylly vasten pyllyä tämän jälkeen merkitsee. Ei ainakaan mitään euroviisuroskaa.
Koska en osaa jäsennellä tekstiä, niin laitan tähän loppuun vielä ajatuksen siitä, kuinka elokuva käsittelee riippuvuutta monitasoisesti, eri näkökulmista. Kyseessä oli muuten projektielokuva. 4,5/5
Hyvästi! Ehkä näemme vielä joskus.
