Oletteko huomanneet, kuinka kevät hellii meitä kurjuuden keskellä? Minä olen matkustellut metrolla töihin ja sieltä takaisin. Se on matka, joka täytyy tehdä, vaikka se inhottavalta juuri nyt tuntuukin. Joku pummasi minulta euroa kurvissa. Kaikki on kiinni ja bussiaikataulut muuten siirtyivät jo kesäaikaan, joka näkyy matkustajien kasvaneessa määrässä. Yritän olla koskematta mihinkään, vaikka tauti ilmeisesti leviää enemmän ilmasta kuin pinnoilta.
Hommat kuitenkin jatkuvat ja olen pelaillut Final Fantasy VII:aa kiitettävästi. Nostalgiatrippinä se on ollut vertaansa vailla, ja nyt ruvetaan käymään elokuvien maailmaa läpi. Syke ei sammu.
20.4.2020: Vaarallinen romanssi (1959)
Cary Grant juotetaan humalaan, koska hänet sekoitetaan salaiseen agenttiin. Selviää, että tuo agentti on hallituksen luoma kuvitteellinen henkilö, joka kirjautuu sisään hotelleihin ympäri Yhdysvaltoja. Henkilöä ei ole siis olemassa ja Alfred Hitchcockille tavanomaisesti meininki on varsin hyvää. Grant kannattelee alkupuoliskolla loistavalla veijariroolillaan elokuvaa todella hyvin. Pilkettä on silmäkulmassa muistamaani enemmän, ja se on oikeasti kiva juttu. Taitavasti etenevä juoni on muutenkin täynnä koukuttavia käänteitä ja ikimuistoisia hetkiä. Hitchcockille myös tyypillisesti se muistettavin kohtaus tapahtuu tunnetun monumentin läheisyydessä. Toinen hyvä kohtaus on pellolla tapahtuva lentokoneen ja Grantin välienselvittely. Lopussa juna menee tunneliin, jonka metaforaa ei tarvitse enää alkaa selittää. 4/5
21.4.2020: Premium Rush (2012)
Pitkään tämäkin on ollut katseluhaaveissa. Tiedä sitten miksi, mutta muistan, kuinka tätä hehkutettiin jossain R&A:n katalogissa vuonna 2012. Vuodet ne vain vierivät ja aikaa ei ole ollut ennen tätä. Itse leffahan on ihan mukavaa vauhdintuntua suurimman osan ajasta, kun Joseph Gordon-Levittin lähetti ajaa pyörällä, jossa ei ole jarruja eikä vaihteita. Yhden keikan aikana likainen kyttä lähtee hänen peräänsä, koska kirjekuoressa olevassa kupongissa on suuri summa rahaa. Kyttää esittävä Michael Shannon pistää parastaan potkimalla kiinalaisia kumoon ja harrastamalla uhkapeliä vähän turhan innokkaasti. Vauhdikkaina hetkinään Premium Rush on oikeasti todella koukuttavaa adrenaliinia, mutta aina jarrutellessaan, se muuttuu vallan tylsäksi. Gordon-Levittin ja Shannonin huippunäyttelyn vastapainoksi kukaan muu ei osaa hommaansa, joka tekee dialogikohtauksista puistattavia. 2,5/5
23.4.2020: Tuulen laakson Nausicaä (1984)
Miyazakin luoma fantasiamaailma on uskomaton. Se on täynnä yksityiskohtia, joita on pakko ihmetellä. Jotenkin en nyt jaksa olla millään kirjoitustuulella, vaikka tästä voisi olla paljonkin sanottavaa. Juoni on täynnä sotaa, joskin teemat ovat sen vastaisia. Luontoa ylistetään tuttuun tapaan ja ajankohtaisuutta on nähtävissä teemoissa, joissa saasteinen vesi pakottaa Tuulen laakson asukkaat pitämään kasvosuojia. Olen nyt täysin uponnut tähän japanilaiseen fantasiaan monessa eri merkityksessä, koska pelaan ja katson kaikkea tällaista. Pitipä muuten vielä sanoa, että musiikit olivat fantastiset! 4/5
24.4.2020: Terminator: Dark Fate (2019)
Uskomatonta, mutta totta! Terminator: Dark Fate on jopa tämän kusisen sarjan paskin elokuva. Elokuva, jonka piti palauttaa tekeminen, toiminta ja meininki kulahtaneeseen sarjaan. Eipä näin suinkaan käynyt, sillä Dark Fate kertaa samaa vanhaa aiemmista osista. CGI-tehosteissa on toki yritystä, mutta tänä päivänä ne ovat aika lailla standarditasoa. Juoni itsessään on typerä, mitäänsanomaton ja nopeasti ohi. Siinä ei ole tarvittavaa tunnelatausta, joka nostaisi sitä edes lähelle kakkosen maagisuutta. Arnold muuten käy vain toteamassa, että hän on hauska. Hamilton lähinnä yrmyilee, joka on aluksi hauskaa, mutta alkaa tympiä pidemmän päälle. En jaksa haukkua tätä enempää, mutta voisin kuvitella erään lukijani vihaavan loppuratkaisua, koska tasa-arvo ja naisten oikeudet. 1,5/5
Vapaata katselua lauantain ratoksi!
Sain vapaaillan perheestä, kun tytär meni mummolaan ja vaimo lähti serkkunsa kanssa ”parantamaan” maailmaa. Joten mikäpä olisikaan parempi tapa käyttää tuo aika hyväksi kuin pitää minileffamaratonin!
25.4.2020: Final Fantasy VII: Advent Children (2005)
Rapeat peliajat takana ja Final Fantasy VII läpäisty lähes kaikessa komeudessaan. Siis on hyvä aika vetristää muistia Advent Children -leffalla, joka jatkaa pelissä loppunutta tarinaa kaksi vuotta päätaistelun voittamisen jälkeen. Antagonisti Sephiroth on kukistettu, mutta fantasiamaailmaa vaivaa uusi kurjuus, kun nykyaikaankin hyvin istuva virus tappaa hitaasti mutta varmasti kansaa. Elokuvaa ei voi suositella kuin pelin faneille, sillä se on melkoinen fanipalvelus alusta loppuun. Sen hahmoja ja heidän toimintaansa on lähes mahdotonta pystyä ymmärtämään ilman syvällisempää tutustumista FF-universumiin ja seiskan luomaan ympäristöön. Sellaisenaankin ”complete-version” pituus alkaa käymää raskaaksi, koska yli kahden tunnin kestoon sisältyy lähinnä videopelimäistä mäiskettä.
Kokonaisuus onkin ikävän vajavainen, mutta tällaiselle fanipojalle hyvin tarpeellinen lisä pelin loputtua. Onhan siinä virus-aiheisessa juonessa jotain hyvin todellista, joka jatkaa hyvin maapallon koston tiellä. Suosittelen silti pelaamaan enemmin sen pelin ja vasta sitten katsomaan tämän. 3/5
25.4.2020: Eskiya (1996)
Enpä olisi uskonut, mutta tämähän oli oikeasti hyvä leffa, joka löytyy IMDb:n top 250 -listan pimeältä puolelta. Mainion kaurismäkeläinen turkkilainen rikoselokuva, jonka hidastempoinen tunnelma yhdistettynä lavastuksiin on kaunista. 35 vuotta kiven sisällä istunut vanha rosvo saapuu juonessa Istanbuliin etsimään rakastajaansa. Hän lyöttäytyy yhteen paikallisten pikkurikollisten kanssa, jotka hotellin aulassa muun muassa katsovat televisiota ja huutelevat törkeyksiä kadulla kulkeville naisille. Juoni on tätä, mutta lopussa on erittäin tyylikästä tekemistä, joka korostuu kuvakulmien sekä valaistuksen taiteellisessa yhteistyössä. Myöskään näyttely ei ollut yhtään hullumpaa. Joku voisi myös sanoa ohjaajan ottavan kantaa turkkilaisen yhteiskunnan ongelmiin. Minä en niistä mitään tiedä. 4/5
25.4.2020: Kuin raivo härkä (1980)
Essential-katselua, jota olen pitkään vältellyt, koska en pidä Scorsesen elokuvista yhtä paljon kuin suuri yleisö tai amerikkalaiset elokuvakriitikot. Siksi onkin jotenkin uskomatonta, että olen jollain ilveellä kypsynyt katsojana, koska en voi sanoa Kuin raivo härän olevan huono elokuva. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt siitä, mutta nyt… Vuosien jälkeen pystyn näkemään Jake La Mottan elämänkerran jopa eräänlaisena Scorsesen vittuiluna art house cinemaa kohtaan. Sen mustavalkoinen kuvaus ja musiikit ikään kuin pilkkaavat samaan aikaan muodissa ollutta minimalistista elokuvaa. De Niro toki tekee vakuuttavan roolin pääosassa, muun muassa pieksemällä vaimoaan kehän ulkopuolella. Joe Pesci on myös (aina yhtä) loistava sivuosassaan. 3,5/5
25.4.2020: The Recruit (2003)
Ilta päättyi Al Pacinon 80-vuotisjuhliin. Löysin hyllystä siihen sopien The Recruitin, jossa Colin Farrell päätyy CIA:n kokelaaksi, koska Pacinolla on hyvä vainu uusien lahjakkuuksien suhteen. Yllättävän koukuttavasti etenevä tarina sisältää paranoiaa, takakannen mainostamaa seksiä ja Pacinon paasaamista. Synttärisankarimme päätyy lopussa huutamaan oikein kunnolla, joka on elokuvan parasta ja hölmöintä antia saman aikaisesti. Juoni on muutenkin varsin ennalta arvatta 2000-luvun alun aikuiseen makuun tehty jännäri, jossa on paljon käänteitä. Elokuva ottaa myös itsensä turhan vakavasti, joka ainakin itselleni lisäsi sen huumoriarvoja. 3/5
Loputon sunnuntain liekki!
22.4.2020 & 26.4.2020: Drishyam (2015)
Aloitin tämän katsomisen joskus keskiviikkona, ja tarkoitus oli katsoa se loppuun torstaina, mutta elokuvan ollessa saatanallisen pitkä ja alku oli todella tylsä, jäi se sikseen. Sain kuitenkin katsottua elokuvan loppuun sunnuntain aamutuimassa. Tarinassa on se kuuluisa valtava potentiaali, kun perheen isä joutuu ikävään tilanteeseen, jossa hänen tyttärensä on tappanut poliisipäällikön pojan. Perhearvot ja poliisiväkivalta nostetaan teemoiksi, joita käsitellään hyvin. Myös rikoksen peittely ja siihen kulminoituva moraalinen kysymys ovat varmasti Intiassa ajankohtaisia. En kuitenkaan jaksanut mammuttikeston vuoksi keskittyä kokonasuuteen kovinkaan hyvin. Harvemmin valitan elokuvien kestoista, mutta Drishyamin tapauksessa alle kaksi tuntia olisi ollut riittävä kertomaan koko tarinan kaikkine yksityiskohtineen. Sanottakoon, että musiikkikohtaukset sekä alleviivailu alkoivat käydä kestossa turhan raskaiksi. 2,5/5
Näitä on muuten olemassa toinenkin, joka on myös joskus ollut IMDb:n top-listalla. Toivottavasti se ei sinne koskaan palaa, koska se tietäsi lisää katsottavaa minulle…
26.4.2020: Starman (1984)
Iski hinku katsoa Big Lebowski, mutta se jäi toiseen kertaan. Pyörittelin ajatusta hetken päässäni ja päädyin ottamaan hyllystä katseluun toisen vähintäänkin yhtä kovan Jeff Bridgesin elokuvan. Starman on toki myös John Carpenteria, jota kohtaan minulla oli nuorempana valtava fanitus. Tuolloin enemmän kauhusta ja toiminnasta kiksit hakeneena tähtimiehen seikkailu jäi omaan makuun turhan laimeaksi. Kuten tuossa raivo härän kanssa tuli todettua, makuni on kypsynyt, jonka vuoksi myös pidin tästä enemmän. Ulkoavaruudesta Wisconsiin saapuva Bridges haluaa päästä Arizonaan, ja siinä matkan varrella hämmästelee paljon asioista. Hän muun muassa parantaa peuran, miettii paskan tarkoitusta ja siittää matkalla mukana olevan Karen Allenin.
Tunnelma on koko keston ajan hyvin sympaattinen, vaikka alussa luodaan uhkaavuutta musiikeilla. Musiikit muuten ovat ohjaajalle tuttuun tapaan todella hyvät, vaikkei hän niitä tällä kertaa ole itse säveltänytkään. 4/5
Ehkä katsomme sen Lebowskin vielä… Siihen asti moi moi, täältä elokuvapäiväkirjasta!
