Viikkoni alkoi hyvin, koska töiden jälkeen tytär jäi vielä toiseksi yöksi ”mumilaan”. Toki minulla oli häntä ikävä, mutta myös hinku katsoa kokoelmasta jotain poikkeuksellista. Vielä, kun vaimo lähti jumppaan, sain täysin vapaat kädet valita, mitä ruudulla tapahtuu!
20.1.2020: Hetkesi on tullut – Sartana on täällä (1970)
Hetkeni oli tullut! Sain katsoa Sartanaa. Sehän passaa, vaikka nyt puhutaan aika huonosta Sartanasta. Se edellisten leffojen tyyppi on korvattu George Hiltonilla, joka toisaalta on allekirjoittaneelle se tunnetumpi näyttelijä näistä kahdesta. Juonessa pyssysankari Sartana saapuu taas pelaamaan korttia ja ammuskelemaan. Missään ei ole hirveästi järkeä ja mikään ei ole järin kiinnostavaa.
Tein toveri-Jonen oppien mukaisesti tämän aikana ruokaa ja hääräilin tietokonejuttuja. En voi siis sanoa keskittyneeni sataprosenttisesti, mutta ainakin tässä oli kohtaus, jossa puhuttiin äidistä. En enää muista sen asiayhteyttä. Elokuvan toinen ”sankari” on muuten Sabata, joka ei halua naimisiin. Hänen mukaansa naisia pitää rakastaa ja tämän jälkeen jättää. Naimisiin asti ei sovi mennä. Musiikit ja maisemat toki ovat komeat ja niistä tuleekin lisäpisteitä. Silti tämä tuntuu enemmän kertakäyttöiseltä liukuhihnatuotteelta kuin aiemmat sarjan elokuvat. 2,5/5
20.1.2020: Jay and Silent Bob Reboot (2019)
Mitäpä tästä voi sanoa? Kevin Smith sai sydänkohtauksen taannoin, joka johti valaistumiseen. Kovaan hypeen ja markkinakoneistoon luottava ”Reboot” on ainoastaan Smith-faneille. Se vaatii tietoa tai tutustumista herran aiempiin leffoihin, sillä nyt tehdään parodiaa koko ohjaajan tuotannosta. Etenkin Jay and Silent Bob Strikes Back pääsee kohteeksi, koska Rebootin juoni on sen kanssa lähes täysin sama, jossa nimikkosankarit päätyvät estämään Hollywoodiin heistä tehtävää elokuvaa.
Smith onnistuukin irvailemaan aiemmille elokuvilleen ja luomalleen universumille hyvin, vaikka välillä meininki alkaa olla väsynyttä saman vitsin toistoa. Kaverinpalveluksia tekevät näyttelijät käyvät lähinnä heittämässä ne heiltä odotetut jutut kameran edessä ja niin edelleen. En siis edes jaksa alkaa luetella kaikkia cameoita, joita tässä nähdään. Nokkelaa satiiria myös nyky-yhteiskunnan ongelmista on jonkin verran, mutta sen unohtaa herkästi huumorin alittaessa riman. Itseironian kuitenkin taitava Smith ei toimi liftarin kirjan oppien mukaan, vaikka jonkin näköistä mieltymystä suulliseen nautintoon on enemmänkin kuin pelkästään puheen merkeissä. Jos ymmärrätte, mitä meinaan?
Ikävä kyllä Rebootilla tuskin on uudelleen katseluarvoa, vaikka se tätä fanipoikaa onnistuikin lämmittämään vitseillään. Suosittelen silti enemmin katsomaan Smithin muun tuotannon (pois lukien Yoga Hosers, joka saa täyslaidallisen tässäkin pätkässä).
Hyvästelen sitten hevoset ja jää odottamaan hienoja teekutsuja. Pitipä vielä muuten sanoa, että Stan Leen rooli oli yllättävän herkkä ja Smith varsin hauska omana itsenään elokuvan kliimaksissa. Käsikirjoituksen yksityiskohtiin on selkeästi käytetty aikaa, joka näkyy lopputuloksen hilpeydessä, vaikka sisäpiirivitsi haiseekin kannabiksen tavoin takapenkille asti. 3/5
21.1. – 22.1.2020: 3 Idiots (2009)
Kolme idioottia! Tässä kirjoittaa yksi idiootti. Miksi aina päädyn suu vaahdossa tekemään kaiken maailman projekteja, jotka katkovat oksat pois ja vievät mielisairaalaan? Nyt puhutaan jälleen kerran Bollywoodista ja pahamaineisesta IMDb-projektista, jonka leffojen katsominen välillä ikävän kivuliasta. Lähes kolmetuntinen 3 Idiots on idioottimainen idea, vaikka se onkin yksi maansa menestyneimmistä filmeistä.
Jonkinlainen mielenjärkkyminen alkaa olla tosi asia, koska huomasin ihan oikeasti aluksi tykkääväni tästä elokuvasta. Jopa sen musikaalinumerot eivät ole tuskastuttavia, ja yksi korvamatokin on eksynyt esitysten joukkoon. Juoni itsessään on kuitenkin sen luokan pölhöilyä, ettei se jaksa miellyttää koko kestoaan. Yhtymäkohtia on vanhanliiton honkkarisekoiluun, mutta pidemmän päälle kusella käyvä intialainen nörtti ei jaksa enää naurattaa. Samaa voinee sanoa kaikesta filmin viljelemästä toistosta. Puolentoista tunnin mittaisena sekoiluna tämä olisi vielä jaksanut naurattaa, mutta nyt rimaa alitetaan jatkuvasti, enkä oikeastaan jaksa teille kertoa juonesta juuri mitään muuta kuin sen sijoittumisen kahteen aikaan, jossa kaksi pölvästiä etsivät kolmatta pölvästiä.
Elokuvantaian mestari Steven Spielberg muuten rakastaa tätä elokuvaa ja hänen syytään lienee, että kyseessä on näinkin tunnettu elokuva länsimaissa. 2,5/5
23.1. – 24.1.2020: Harakiri (1962)
Ehkä IMDb-projektin tärkein yksittäinen aukko sivistyksessä paikattu. Usein parhaaksi japanilaiseksi elokuvaksi tituleerattu Harakiri on haastava, mutta sitäkin tyylikkäämpi leffa. Ennen vanhaan Nipponissa oli tapana, että köyhät samurait saattoivat mennä porvareiden porttien eteen ja uhata tekevänsä seppukun, jos eivät saa rahallista korvausta. Masaki Kobayashin näkemys aiheesta on kaikin puolin onnistunut. Se kuvaa porvarillisen ja kapitalistisen yhteiskunnan kipukohtia Edo-kauden kulissiin verhottuna. Juonessa on toki myös jännittävyyttä, kun alussa porteille itsemurhaa tekemään tullut ronin pakotetaan tekemään kivulias harakiri bambumiekalla. Kohtaus on riipaiseva, se saa oikeasti kuvottavan olon aikaan.
Takaumien kautta aukeavassa filmissä paikalle saapuu kuukausia myöhemmin toinen ronin, joka uhkaa samalla itsemurhariitillä. Hänen tarinansa kytkeytyy aiemman kuoleman ympärille ja spoilaamatta mitään sen suurempaa, voin sanoa, että elokuva käsittelee niin terveydenhuoltoa kuin köyhien asemaa yhteiskunnassa. Ei ehkä ollut itselleni se paras kuvaus aiheesta, vaikka pidinkin elokuvan sanomasta suuresti. Jos tämän tapaiset filmit kiinnostavat ja pystyy ymmärtämään sen, ettei kyseessä ole toimintapätkä – suosittelen katsomaan myös Lääninherra Sanshon, joka on sodanvastaisuudessaan vertaansa vailla oleva kuvaus ihmisen julmuudesta.
Kirjoitin tämän kommentin muuten samalla, kun tytär katsoi Tuhkimoa ties, kuinka monetta kertaa. Miten se liittyy mihinkään. Ei mitenkään. Nyt anna Harakirille pisteet. 4/5
25.1.2020: Bambi (1942)
Ostimme uudet rattaat ja valmistelemme tyttären huomisia syntymäpäiväjuhlia. Pistin Bambin pyörimään taustalle, kun vaimo kunnosti uusia rattaita. Tytär ei tästä johtuen jaksanut keskittyä elokuvaan, mutta omasta mielestäni se on yksi Disneyn parhaita teoksia. Luontoa ylistävä maalauksellinen animaatio on komean näköistä ja tarina todella mukavan yksinkertainen. Surullinen kohtaushan se äidin kuolema edelleen on, vaikka se on hienovaraisesti toteutettu. Tässä kohtaa tytär tietysti taas jaksoi keskittyä ja alkoi ihmetellä, missä Bambin äiti on…
Minulle jäi myös tästä hinku katsoa vanhempaa Disneyta paljon, mutta taidan odottaa vielä hetken, että tyttären keskittyminen leffojen katsomista kohtaan paranee. Taisin innostua turhan aikaisin. 4/5
25.1.2020: Shrooms (2007)
Tähän iltaan ei sopinut mikään korkeakulttuuri, joten päätin valita Dark Label -boksin syövereistä pahamaineisen sienikokemuksen katseluun yhdessä vaimon kanssa. Muistaakseni toimittaja Nikkinen sanoi tämän olevan yksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Paljon hutiin tuo väittämä ei mene, sillä Shrooms on totaalisen paska. Se on jopa niin paska, että se saa vihaamaan ihmiskuntaa. Koronaviruksen tavoin se syövyttää katsojansa sisukset ja ei sisällä mitään järkevää.
Jos on pakko jotain hyvää yrittää keksiä, niin ainakin tekijät ovat ymmärtäneet kauhun vaativan hyviä äänitehosteita ja synkkää värimaailmaa. Parhaassa kohdassa kuitenkin eräs sienipää nimeltä Bluto kohtaa puhuvan lehmän. Siihen ne hyvät jutut sitten jäävätkin, koska suurin osa näyttelijöistä on ala-arvoisia ja lopussa oleva twisti on nyysitty suoraan Haute Tensionista. Kovasta yrityksestään huolimatta Shrooms on vain iso kasa haisevaa, jossa on muun muassa köyhän miehen Jason Mewes. 1/5
26.1.2020: Xtro (1982)
Tyttären syntymäpäivät olivat onnistuneet, joiden jälkimaininki toki aiheutti väsymystä. Tämän seurauksena jouduin palaamaan Dark Label –boksin pariin, ja valitsin sieltä Xtron. Elokuvan, jonka olemassa oloa on pohdittu vuosia. Järjenvastainen juonenkuljetus yhdistettynä groteskeihin tehosteisiin, on erikoinen yhdistelmä. Kokonaisuus tuo mieleen painajaiskuvan, jossa poika käsittelee isänsä hylkäämäksi tulemista avaruusolioiden kaappauksen metaforan kautta. Ohjaaja on kuitenkin möläyttänyt, ettei hän tarkoituksella tehnyt elokuvasta uhkaavaa tai unenomaista, joka ainakin minun kirjoissani nostaa sen todella hyväksi tripiksi. Pidän suuresti tällaisesta utuisesta sekoilusta, jonka surrealismin voi käsittää monitasoisesti. Xtro saattaisi hyvinkin olla vain huono elokuva, jos sen juonellisten puutteiden nyansseja ei pääsisi pohtimaan kunnolla. Miksi päähenkilö syö käärmeenmunia? Mikä funktio tanssivalla kääpiöklovnilla on? Ja miksi ihmeessä aivan tyhjästä huoneistoon ilmestyy mustapantteri?
Tällainen sekasorto on upeaa! Voin suositella elokuvaa kaikille kummallisesta pitäville. Myöskin painostavat musiikit jäävät mieleen. Mainittakoon vielä blogitekstin päätteeksi, että tässä elokuvassa nainen synnyttää aikuisen miehen, koska avaruuden tuntematon on raiskannut hänet suun kautta. Elokuva myös alkaa unikohtauksella, jossa isä heittää kepin ilmaan, jonka jälkeen siirrytään soljuvasti yöllä tapahtuvaan ulkoavaruuden kaappauksen.
Jotkut faniteoriat sanovat, ettei tämä ole avaruusolioiden hyökkäys, vaan toisen ulottuvuuden lovecraftmainen fantasia. Teoria kiehtoo minua. 3/5
Palataan asiaan jälleen viikon päästä. Siihen asti… no antaa vittu olla.
