Tässä lopetettuani erään tuiki tärkeän sivuston, Listal.comin käytön kahdeksan vuoden kärsimysnäytelmän jälkeen sillä verukkeella, että paitsi etten kokenut saittia enää erityisen elokuvaystävälliseksi sen etusivun täyttämien, “beauties”-kategoriaan (tällainen genre tosiaan ilmestyi valikoimiin leffojen, kirjojen jne kaveriksi jokunen vuosi sitten tyydyttämään kysynnän luomaa tarvetta) lukeutuvien tissiperselistojen (“Uh my God Hallelujah! The Hotttiest Babies Ever!”), myös tekniikka alkoi olla luokkaa “toimin joka toinen päivä, jos sille päälle satun”. Eräänä vuonna puolet leffapäiväkirjani teksteistä katosivat jonkin bugin myötä bittiavaruuteen. Tätä seurasi jokin käsittämätön, liki legendaksi muodostunut “500 – Internal Server Error” -herjaus, joka esti sivustolla vierailua pahimmillaan päivittäin. Uusin huvitus, Listalin kaatuminen valehtelematta joka toinen kerta aina yrittäessäni tallentaa päiväkirjakommenttni (pyyhkäisten totta kai jo kirjoitetun tekstin siinä samalla huitsin nevadaan, ellet sitä sattunut jostain syystä itse kopioimaan) sai mitan tulemaan täyteen.
Jonkinlaista leffalistausta yli kymmenen vuotta harrastaneena kirjoittamisen lopettaminen tuntuisi samalta kuin pienen palan sielustaan myyminen vähiten tarjoavalle, joten jatkaa taitaa olla pakko. Kun varteenotettavaa sivustoa tälle toiminnalle ei ole tarjolla, suunta kääntyi lopulta oman perustamiseen, vaikkei kukaan koskaan tuskin tule moisesta tietämään tai sitä lukemaan. Ehkä parempi näin, pysyypähän homma ainakin hauskana harrasteena. Koska en näe mielekkäänä vääntää väkisin juttua joka ainut päivä, ajattelin ottaa kannan, että kirjoitan vapaamuotoisesti jonkinlaista liirumlaarumia kerralla aina yhden viikon (maanantain klo 00 – sunnuntain 23:59 välillä aloitetuista) katseluista. Sivusto näyttää niin karvalakkipäiseltä kuin näyttää, yritän muokkailla sen ulkoasua järkevämmäksi aina silloin, jos ja kun ehdin, osaan ja kykenen. Elämä on hektistä. Pahoittelut lyöntivirheistä, bon appetit.
Vikkoni alkoi aamiaisen merkeissä katsellulla kotimaisella, noin tunnin mittaisella Virtaset ja Kekkonen -pätkällä. Yle Areenasta tsekattu, työläisperheen arkea 50-luvulta kasarille seuraava leffa oli ollut tarkoitus vilkaista jo alkuvuodesta, jolloin kirjastosta lainaamani aataminaikainen vhs-nauha ei kuitenkaan suostunut toimimaan oikeastaan millään tavalla. Jokseenkin viihdyttävä, mutta lyhyen kestonsa vuoksi pinnallisehkoksi jäävä leffa sopi hyvin Peter von Baghin innoittamaan Suomi-haasteeseeni, jossa tarkoitus olisi yrittää nähdä kaikki katsottavissa olevat kotimaiset elokuvat, sillä mitäpä muutakaan tässä elämällään tekisi. Menneisyyteen haikailevalle ihmiselle
rainasta löytyy toki nostalgiansa, mutta muutoin nopeasti unohtuvan teoksen muistettavin anti on jatkuvan toiston aiheuttama ärsytys, perheenäidin papattaessa alati valmiina olevasta keitostaan. Jonkun mielestä varmastikin humoristista tai elämän rutiininomaisuutta kuvastavaa, omasta näkökulmastani vain mautonta. Hassuin yksityiskohta oli huomata Kansallisfilmografiaa selatessani, että muutamat pätkät Virtasista oli napattu entisen kuvauksenopettajani asunnossa.
Koska vietin maanantaina hyvin ansaittua vapaapäivää, jatkoin elokuvien katselua auringon kääntyessä laskuun. Kun kerran olin päättänyt edellisen viikkoni parilla mojovalla saatananpalvontaa temaattisesti lähentelevällä pätkällä (Satan’s Baby Doll ja Satan’s Blood), jatkoin samalla linjalla meksikolaisen Alucardan parissa. Jonkinlaista pirunpeijaista vampirismiin risteyttävä filkka käynnistyi hieman hitaasti metsässä muukalaisen kanssa puhuvilla naisilla, mutta onneksi pian saimme nauttia ruumisarkussa veren keskellä makaavasta torahampaisesta ruumiista, palavista risteistä ja splatterista, menon ollessa melkoisen tylyä ja kristillismoralisteja rienaavaa. Elokuvaan sisältyi myös eräälle nuoruudessa kuuntelemalleni horrorcore-levylle sämplätty kohta, jossa maanisesti tuijottavat ihmiset lausuvat mantraa herralleen Saatanalle samalla, kun järjissään oleva päähenkilö yrittää kiljua näitä lopettamaan. Kaiken kaikkiaan siis sopivan levotonta meininkiä.
Illan lopetti toinen meksikolainen lajitoveri Satanico Pandemonium: La Sexorcista, joka oli sitten jo huomattavasti tylsempi tapaus. Lucifer käy houkuttelemassa nunnaa synteihin riettaisiin ja välistä tämä yrittää pokailla miehiä. Lopussa nähdään pirun maalailemia kuvia kidutuksista, mutta muutoin räväkkyyttä tai eksploitaatioasennetta ei tunnu löytyvän ja meno muistuttaa pahimmillaan jotain köyhän miehen Bunuelia – niin paljon kuin jälkimmäisen tuotantoa arvostankin, Gilberto Martínez Solaresin (kaverilla näkyy olevan IMDb:n mukaan tilillään jesusfrancomaisen korkea 162:n elokuvan filmografia…) tapauksessa tämä ei ole kehu. Kaiken kaikkiaan tasapaksu pettymys, josta ei jäänyt juuri mitään mieleen.
Tiistai-aamuna muusin valmistamisen lomassa tsekattu Ilmari Unhon viiskytäluvun kotimainen Sadan miekan mies laskee rimaa tästä vielä hitusen. Keskiaikaan sijoittuvassa veijarifilmissä helistellään kalpaa, heitetään lapsellista dialogia ja soitetaan suuta muutenkin reippaasti. Hullunkurisia hahmoja riittää ja lihavaa miestä pelotellaan mitä mielikuvituksellisimmilla kidutustavoilla, jotka totta kai paljastuvat hurttien huuliveikkojen huumoriksi. Erityisen aktiivisesti en leffaan jaksanut keskittyä, lähinnä se pyöri siinä taustalla. Lopussa pannaan vielä halvalla jesuiittoja (tms). Ei mitään uutta aikansa Suomi-Filmin studiolamppujen alla. On niitä toisaalta tuotantoyhtiöltä huomattavasti tervaisempiakin esityksiä – valitettavasti – tullut nähtyä…
Keskiviikkoyönä jatkoin paholaisleffojen kaluamista. Nyt ruudulle heijastui kökköisältä videokasetilta (alkupuolella ollut japaninkielinen tekstitys katosi jossain välissä kuin taikaiskusta jonnekin) ripattu Magdalena, vom Teufel besessen – vaihteeksi länsisaksalainen versio Manaajasta. Humalaisen naisen kaupungilta löytämä ristiinnaulittu ukko käynnistää karmivan sarjan tapahtumia, joiden tuloksena sisäoppilaitoksessa pänttäävä Magdalena heiluu suurimman osan filmiä vailla rihmankiertämää, huutelee rivouksia, tyrkyttää itseään jokaiselle (kiljuen välistä tässä yhteydessä myös raiskausta) ja repii shokkihuippuna vanhempiensa valokuvan kahtia. Jonkinlaisia mainittavan arvoisia kohtia lienee laitoksen yläkerrassa mellastavien huonekalujen asettuminen salamannopeasti paikalleen tupatarkastajien kavutessa vilkaisemaan tilannetta, huoneesta löytyvän mustan paholaiskissan teleporttaus ja lopulta melko surullinen skene, jossa tissejään ikkunasta vilautteleva Magdalena houkuttelee kaksi keski-ikäistä äijää tappelemaan itsestään, seurauksena yksi miekkonen vähemmän ja toinen piiskan takapenkillä. Lopulta gimman sielun vallannut perkele nähdään mustan käärmeen muodossa ja opimme jälleen kaikki, että viuhahtelu ja vapaa seksi ovat kuolemansynneistä suurimpia. Kiintoisaa ottaen huomioon, että ohjaaja Walter Boos on vastuussa kattavasta sexploitaatiotuotannosta, joukossaan sellainen ajaton mestariteos kuin Tukholman tytöt Reeperbahnilla. Järkyttävintä leffassa on se, että siitä on olemassa myös kaksituntinen versio, kun jo tämä 80-minuuttinenkin tuntui sisältöön nähden aika pitkältä. Kannen mustaihoista demoniakaan ei nähdä.
Koska tienaan leipäni elokuvateatterissa muiden muassa filmiä pyörittäen, pälyilin keskiviikon työvuoron aikana ajamaani elokuvaa Tunteita sen verran, että kehtaan väittää sitä katsotuksi. Suomi-Filmin yritys osallistua 60-luvun uuteen aaltoon tuo pintaan samanlaisia tuntemuksia, kuin Freemanin esiintyminen Tuhatjalkainen-musiikkivideolla. Tämän ohella neliosainen episodielokuva on muutenkin sitä samaa ihanuutta, kuin iso osa muustakin aikansa “erilaisesta” kotimaisesta filmistä. Eipä yllätä, että uuden aallon negatiivisimmat puolet (tekotaiteellisuuden, väkinäisen yrittämisen tehdä asiat eurooppalaisittain, ylimielisen höpinädialogin…) nimessään konkretisoiva Jaakko Pakkasvirta oli mukana tässäkin räpellyksessä. Kristiina Halkola esittää Kristiinaa jaksossa Kristiina ja joku mölli työntää pyörätuolissa istuvan miehen alas jyrkänteeltä, mitä tehostetaan esittämällä kohtaus katsojalle uudestaan kerta toisensa jälkeen. Hei, me tehdään taidetta!
Tunteiden tavoin myös (tekijöiden vainosta huolimatta) Stalinin lempielokuviin lukeutunut Volga Volga tuli nähdyksi töiden lomassa torstaina. Iloisesti laulava sakki ajelehtii siipiratasaluksellaan halki Volgan ja lopussa kokoonnutaan hoilaamaan yhdessä naamat aavemaisen teennäisessä hymyssä siitä, kuinka elokuvassa esitetyn byrokraatin kaltaiset ihmiset on poistettava pilaamasta neuvostoyhteiskuntaa. Koska kuusipäiväisen duuniviikkoni puitteissa vähä vapaa-aikani meni lähinnä koomaillessa ja kirjoja lueskellessa, myös perjantain ainut katselu oli itseni positiivisesti yllättänyt dokumentaarinen sketsitaltiointi Monty Python Hollywoodissa, jonka vitsitykityksen aikana huomasin nauravani useampaan otteeseen. Kekseliäs dialogi ja vakavista tilanteista revitty surrealistinen huumori, kuten tauolla albatrossia naama raivosta vääntyneenä kaupata yrittävä viiksiniekka tai transtaipumuksistaan kesken macholaulun vahingossa kertoa luritteleva tukkimies saavat repeämään vailla pienintäkään vilpillisyyttä. Turha muuten mainita, että kaikki kolme edellä mainittua tuli esitettyä aidolta ja oikealta 35 mm:n filmiltä.
Lauantain ratoksi vilkaisin konehuoneessa blu-ray-näytöksen aikana netistä Anthony Rizzon koko tuotannon, eli kaksi kultaisella 1950-luvulla valmistunutta, ydinsotaa käsittelevää alle 10-minuuttista propagandadokumenttia. Maineikas, mm. Maailmanlopun kahvilaan osittain leikattu Duck and Cover esittelee animoidun kilpikonnan avulla koko perheelle, miten toimia siinä välissä kun milloin tahansa odotettavissa olevat ydinlataukset alkavat välähdellä taivaalla. Ajan hysteeristä pelon henkeä ei ole vaikeaa ymmärtää puutteellisesta tiedosta ja voimakkaasta manipulaatiosta kärsineessä Jenkkilässä, jossa paniikkia suorastaan tuputettiin kansalle tämän kaltaisilla teoksilla – mikäs sen parempi oikeutus asevarustelulle valtiossa, joka itse päätti, toivon mukaan historian ainoana, testata ydinasetta käytännössä antautuneen vihollisen siviiliväestöön. Toki Duck and Coverissa on oma makaaberi komiikkansa sekä viehätyksensä ja sen tunnuslaulu soi itse asiassa päässäni vielä maanantaina tätä tekstiä kirjoittaessani. Rizzon toinen (tai oikeastaan vuotta aiempi) Our Cities Must Fight sen sijaan on vakavampi ja ilottomampi tietoisku siitä kuinka kaupunkeja puolustetaan, jahka kommarit viimein hyökkäävät. Paljoa muuta tuosta pätkästä tuskin kannattaa sanoa.
Sunnuntaina ehdin katsoa töissä kolmevitosena näyttämäni Buster Keatonin mainion mykkäklassikon Laiva-Kalle nuorempi, josta voisin harkita kirjoittavani Laajakuvan seuraavaan kirjaprojektiin (tällainen siis tulossa, malttakaa pysyä housuissanne!), joten en keskity kommentoimaan sitä sen enempiä. Iltaisella vilkaisin vielä himassa Godzilla-sarjan luoja armahda monennenko osan Gojira-Minira-Gabara: Oru kaijû daishingeki, tuttavallisemmin All Monsters Attack. Pitkälti lapsille (ja lapsenmielisille, heh heh…) suunnatussa pätkässä japanilaispoika siirtyy oletettavasti mielikuvituksessaan hirviösaarelle, jossa ystävystyy Godzillan pojan Miniran kanssa. Elokuva koostuu fantasiamiljöössä tapahtuvista kumipukumiesten vapaapainiotteluista, joissa kurmotetaan rapuja ja hämähäkkejä ja syljetään muutakin kuin mitä sylki suuhun tuo. Näiden ohessa ihmispoika oppii elämästään, pistää hänet kaapanneille pankkirosvoille kampoihin parhaaseen Yksin kotona -tyyliin ja lopulta näyttää kaapin paikan myös kiusaajilleen, minkä jälkeen kaikki voivat yhdessä lällättäen härnätä vittuuntuneena työtään suorittavaa duunaria. Hölmön ja tylsistyttävän rainan paras kohtaus nähdään ylivoimaisen suurta Gabara-hirviötä vastaan taistelevan säikähtäneen Miniran hakiessa hädissään apua faijaltaan ja saadessaan tältä ainoastaan rehdin potkun vatsaansa. Muutenkin väkivaltaa ja omankädenoikeutta ihannoidaan parhaaseen fasistityyliin halki filkan.
