Se on nyt niin, että tämän blokitekstin sisältö on hyvien tapojen vastaista, mielenterveydelle haitallista ja raaistavaa. Kyseessä on tietysti joidenkin laskutapojen mukaan ensimmäinen Ciné Pukkilassa järjestetty undergroundfestivaali, jonka elokuvia perataan ja puretaan tämän kirjoituksen aikana. Tumpun mieli on hajota atomeiksi jo pelkästään sen takia, että hän joutuu meittimään viikonlopun tapahtumia, mutta sitä varten täällä ollaan, että rakkaille lukijoille voidaan tarjota ”oksat pois ja mielisairaalaan elämys”.
Paikalla olleiden henkilöllisyydet on pidetty visusti salanimissä tai sen tapaisissa, mutta isäntänä toimi Nasu, minä olen Tumppu ja Mansesta mukaan ilmestyivät JerryC ja Kurkkuharja, joiden auto meinasi Pauli-efektin vuoksi hajota tienvarteen. Pauli-efekti tarkoittaa lyhyesti sanottu sitä, että joidenkin henkilöiden läsnäolo saa tekniset välineet epäkuntoon. Olen jo vuosia pohtinut, että Kurkkuharja on tälläinen henkilö.
Kaikesta riippummatta Tumppu ja Nasu kuuntelivat menomatkalla Modern Talkingia ja täysin yllättäen Ankronikan teeman. Mitään tämän suurempaa gonzo-journalismia ei kannata odottaa, koska nyt mennään elokuviin.
Henry ja June (1990)
Vaikka tapana on ollut kertoa enemmän matkasta tapahtumapaikkaan, niin nyt siinä ei ollut mitään tuon kummoisempaa. Perille päästyämme laitoimme porukan kanssa ensimmäisen elokuvan pyörimään, joka oli Tumpun kokoelmasta. Hän oli luvannut Uma Thurmanin tissejä isäntänä toimineelle Nasulle, mutta saimmekin vain sivutissin verran hämmästeltävää. Henry ja June sattui olemaan Philip Kaufmanin ohjaama yli kaksituntinen eepos Henry Millerin elämästä, jossa pälvikaljuinen Fred Ward nussi kaikkea, mikä kykeni liikkumaan. Taustalla vilisi elefantteja, kehomaalattuja naisia ja takamuksia. Usvainen kokemus vaihtui siihen tunteeseen, että seuraavaksi luvassa olisi jotain suurta ja sairasta.
Hirttämättömät (2023)
Sitä toden totta oli luvassa, koska löyhästi Tumpun kuratoiman kärsimysnäytelmän seuraavana lukuna sai toimia Hirttämättömien uusintaversio, jossa Aku Hirviniemi esittää Lonely Rideria, haistelee jatkuvasti omia pierujaan ja puhuu repliikit autotunella. Joku tasa-arvoa korostava tummaihoinen nainen on otettu Speedy Gonzalesin rooliin, ja kuka helvetti tällaisenkin idean on saanut? Paikalla olleen JerryC:een mukaan Hirviniemi itse on kaiken pahan alku ja juuri. Kurkkuharjaa tämä vitutti enemmän kuin mikään muu kotimainen elokuva. Tätä voinee pitää saavutuksena, joka hakee vertaistaan.
Viper (1994)
Vertaistaan hakee myös Lorenzo Lamasin mestariteos, jota jotkut kutsuvat Viperiksi ja toiset Bad Bloodiksi. Onneksi ilta oli edennyt siihen pisteeseen, että olut alkoi maistua hyvältä, joten sen vuoksi Tumppu kuratoi seuraavaksi tuon Lamasin toimintaklassikon, jossa on joku köyhänmiehen Dolph Lundgren. Pääpahiksena nähdään Yhdysvaltainlippuboksereissa hilluva aasilainen, joka on mielikuvituksellisesti nimetty Tsangiksi. Lamas joutuu veljensä takia keskelle jotain rikollisjärjestöjen välienselvittelyä ja vetää kaikkia turpaan kuin kunnon liimaletin kuuluukin. Loppuhuipennus on täyttä tavaraa, kun kuvakulmien välissä Lamasin aseet vaihtuva kahdesta pistoolista, haulikkoon ja sitä kautta johonkin kranaatinheittimeen. Asiaa ei selitellä mitenkään, mutta samaan syssyyn heitetään vielä räjähtäviä tynnyreitä ja voltteja. Todellinen kaljoitteluelokuvien klassikko on täten ristitty, koska olihan tässä myös tissejä. Kyseessä on vielä Tumpun mielestä merkittävämpi toimintaelokuva kuin koko John Woon honkkarituotanto yhteensä.
The Diamond of Jeru (2001)
Nyt ei sitten enää olekaan tissejä eikä oikeastaan mitään muutakaan. Tumppua syytetään Billy Zane -faniksi. Hän ei myönnä mitään, vaikka onkin Tumppu. Tässä köyhänmiehen Indiana Jones -seikkailussa ei tapahdu mitään muistettavaa. Koko kollektiivi alkoi olla valmis yöpuulle tässä vaiheessa. Tumppukin kävi pesemässä hampaat ja petasi pedin. Hän ei kuitenkaan tajunnut sulkea makuuhuoneen ikkunaan, niin eläintenhautausmaalle vievän rekkatien varrelta kuului jatkuvasti vittumaista meteliä. Sen verran piti vielä tästä Zanen tai Vosloon elokuvasta mainita, että Nasu jaksoi ihastella jonkun naisen persettä.
Vihan päivä (2006)
Ei tule persettä, sillä Vihan päivä on myös pahanenteinen nimi Tumpun syntymäpäivälle. Korkkasimme päivän käyntiin Herra Unicumin kanssa, vaikka sitä enne olimme Nasun kanssa katsoneet Christopher Lambertin 1500-luvun Espanjaan sijoittuvan murhamysteerielokuvan. Lambertin lasittunut katse, Lidlin halpiskahvia ja goretehosteet kruunasivat tämän aamupalan. Mitään mieleenpainuvaa tässä elokuvassa ei oikeastaan tuon enempää ollutkaan, vaikka Lambertin hiukset elivätkin omaa elämäänsä. Kurkkuharjan ja JerryC vielä keräillessä luitaan alakerrassa, pistimmekin jo seuraavaan pökäleen pesään.
Me kostajat (1998)
Siitähän tässä on kyse, että Uma heiluu kireissä vaatteissa. Nasulle tämäkin ilokuva oli tarkoitettu. Sean Conneryn esittämä mestaririkollinen kasaa jonkun nallepukuihin sonnustautuneen rikollisliigan, knallihattuinen Ralph Fiennes kerjää jatkuvasti verta nenästään ja köyhänmiehen Oasis hakkaa porukkaa( vaikka kyseessä on Nasun mukaan halpisversio Kellopeliappelsiinista). Tumppu ei tiedä mistään mitään, mutta suurena floppina tunnettu Me kostajat on täyttä paskaa, jossa sentään Patrick Macnee käy esittämässä näkymätöntä miestä. CGI-tehosteet olivat Nasun mielestä parempia kuin monissa aikalaisissa elokuvissa. Tumppu ei muista niiden olleen kovinkaan hyviä.
Yön saalistajat (1984)
Hyvää sitten kannattikin odottaa, koska tässä välissä grillasimme ja jupisimme riimimme rupiset. Jonka jälkeen estradille päästettiin todellinen kulttiklassikko, nimittäin Yön saalistajat, vaikkei vielä edes ollut yö eikä ketään ollut saalistettu. Nasulle kokemus oli ”uusi”, mutta meille muille elokuva tarjosi oivan hetken jatkaa paskanjankuttamista. Itse elokuvassa, Elitistiä lainatakseni, ollaan kuin Speden Ankkalinnassa tehdyssä rikoselokuvassa. Matti Mäntylän esittämä Reuna niminen rikollinen haluaa jatkuvasti kamaa, uhkailee ihmisiä pienellä puukollaan ja huutaa lopussa äitiä, ennen kuin ampuu aivonsa pihalle. Samalla sitä kadottaa muutaman aivosolun, kun intoutuu muistelmaan sitä, kuinka Tumppu söi omenan Nasun omenapuusta kesken grillauksen. Omenalla se Tumppukin vieteltiin. Tämä teksti lähtee taas rönsyilemään sen verran paljon, että lienee parempaa lopettaa se siihen, että Yön saalistajista saisi vallan kuolettavan juomapelin, jossa pitäisi juoda aina tissien vilahtaessa ruudulla, poliisipäällikön mainitessa jäävänsä kohta eläkkeelle ja rikollisliigan pomon nauraessa räkäisesti. Tuosta pelistä hengissä ei selviäisi edes Jigsaw hengissä.
Black Blooded Brides of Satan (2009)
Hengissä oli myös vaikea selvitä seuraavasta koitoksesta, joka taisi aiheuttaa Pauli-efektin, mutta siitä myöhemmin lisää. Nasun kuratoima Black Blooded Brides of Satan on sen luokan ruikulaa, mutta joskushan sekin olisi pitänyt katsoa. Jotkut satanistimöllit saavat suomenruotsalaisen kiltin tytön aivopestyä riitteihinsä. Ja siinä on oikeastaan kaikki, mitä juonesta muistetaan. Kuuleman mukaan elokuva on Sami Haaviston ohjaama, joka on ennen vanhaan myynyt t-paitoja Night Visionsissa. Sittemmin uusnatsiksi paljastunut Haavisto oli ainakin Tumpun mielestä aina kovin leppoisan oloinen kaveri NV:n tauoilla. Ehkä tämä rienaus kuitenkin paljasti hänen aidon luonteensa. Elokuvan näyttely on muuten ala-arvoista, kuvaus hoidettu päin vittua ja gore sentään sopivan rankkaa kamaa. Kokonaisuus on silti kuolettavan tylsä, vaikka muutaman kerran tälle tulikin naurettua. Heil Satan!
Nenä lasissa (1992)
Saatana käski meitä laittaa saunan päälle, koska syntejä oli päästävä pesemään. Muiden ilakoidessa saunan lämmityksen kanssa. Tumpu sai Kurkkuharjan kanssa oivan idean katsoa Neil Hardwickin dokumentin viskistä. Tätä oli odotettu, joten lopputulos oli pienoinen pettymys, vaikka tekniikan ihmelapsi onnistuinkin jakamaan kännykästä nettiyhteyden läppäriin, joka avasi mahdollisuuden katsoa Nenän lasissa YouTubesta. Täydellisen olueen metsästyksen tapaan Hardwick etsi täydellistä viskiä Skotlannista, näytti punaiselta ja pöhöttyneeltä, ajoi keskellä kahta kaistaa ja jutusteli satunnaisten möllien kanssa. Kuten sanoin pienoinen pettymyshän tämä verrattuna siihen edelliseen dokumenttiin, mutta sopivan mittainen törkeily ennen saunaa. Tubevideosta ei myöskään ollut poistettu 90-luvun alun mainoskatkoja, jotka eittämättä olivat itse dokumenttia kiinnostavampaa seurattavaa.
Dragonstrike (1993)
Saunan jälkeen vuorossa oli Nasun kuratoima yllätyselokuva, jota oli mehusteltu pitkin päivää kuin Unicumia lakanoissa. Jonkun D&D -pelin opetusvideona toimiva Dragonstrike oli Tumpulle entuudestaan tuttu. Hän muisti siitä puhuvan irtopään, jonka mustaa taustaa vasten ollut musta poolopaita paljasti puhuvaksi ihmiseksi. Kamalla grafiikalla höystetty tarina sisältää jonkun Amerikan Gladiaattoreista tutun pallinaaman, jonka hampaat loistivat Mäntsälään asti sekä käppäisen hirviön, joka on kuin Gremlinsin ja Pienen kauhukaupan ihmissyöjäkasvin ristisiitos ja jotain rupuisia tehosteita vailla sen suurempaa iloa. Suoraan sanottuna Tumppu ei muistanut tästä mitään muuta toisellakaan kertaa, mutta tämä sai hänet vakuuttuneeksi multiuniversumeista. Hän on ehkä kuollut jossain vaiheessa elämäänsä ja siirtynyt toiseen aikajanaan, jossa tätä elokuvaa ei olla katsottu. Voisin melkein lyödä Tumpun poolopaidan vetoa, että tämä on katsottu joskus joko Nasun tai Kurkkuharjan kanssa jossain surullisen kuuluisassa maratonissa. JerryC:tä en vielä tuohon aikaan ollut olemassa, joten hän saanee synninpäästön.
New York Ninja (2021)
Synninpäästöä ei saa ilmoja päästellyt Tumppu, joka laittoi seuraavaksi New York Ninjan pyörimään. Tässä vaiheessa Nasun tekemät turkinpippurisalmarit olivat tehneet tehtävänsä ja etenkin Kurkkuharja alkoi olla vahvassa humalassa. En halua loukata kenenkään kunniaa, mutta näin se vain meni ja Kurkkuharjan tilasta kuullaan myöhemmin lisäselvitys. Elokuva sen sijaan onnistui ilahduttamaan koko juhlaväkeä. Juonesta en kerro mitään, mutta jollain tyypillä oli sukkahousut päässä, toisella oli munasuojat ja kolmannella joku kauhea naamiaiskaupasta varastettu maski. Nämä niin kutsutut rikolliset sitten piinasivat Ison Omenan katuja, kunnes valkoinen ninja saapui heittelemään heittotähtiä. Lopussa nähty köykäinen taistelukohtaus rämeiköissä ja sitä seurannut kliseinen varastorymistely olivat liikaa soittimelle, joka päätti Pauli-efektin tavoin laittaa elokuvan pois. Edes tietokoneelta katsottuna leffa ei suostunut toimimaan viimeistä varttia. Nyt saimme vihreän ruudun. Tumppu pitää tätä autenttisena elokuvateatterikokemuksena, jossa filmi menee poikki. Kaikilta taisi muutenkin mennä filmi poikki, vaikka tämä ei tähän jäänytkään.
Paholaisen perillinen (1998)
Nasu ja Tumppu eivät odottaneet, vaikka olisi varmaan pitänyt viheltää peli poikki. JerryC tajusi mennä nukkumaan tässä kohtaa, mutta muut jatkoivat riittejä Brian Yuznan seurassa. Legendaariseen maineeseen nousseessa Paholaisen perillisessä maailman parhaan Billy Zane look-aliken Arnold Vosloon vaimo raiskataan South Parkista tulleiden avaruusolioiden toimesta. Nämä kohtaukset on selkeästi ohjannut Juhan af Grann, vaikka Yuzna itse onkin häärinyt ohjaajan tuolilla Stuart Gordonin käsikirjoituksen kanssa. Zanen esittämä lääkäri sentään tajuaa kysyä apua Brad Dourifin esittämältä UFO-tutkijalta, kun elokuva alkaa saada synkkiä kierroksia. Loppuhuipennuksessa nähtävästä abortista ei gorea puutu ja se saa voimaan pahoin. Kaikki saattoi kuitenkin johtua viimeisestä turkinpippurisalmarisnapsista tai Turmioin Kätilöiden Pimeyden Morsian -nimisestä tuhdista oluesta. Oli, miten oli, Kurkkuharja sammui tässä vaiheessa nojatuoliin salsapurkki kädessään. Lopulta Vosloo joutui vankilaan ja lähti sieltä avaruuteen. Oliko kaikki tämä vain harhaa vai tapahtuiko pahoinvointi oikeasti?
Sundown: The Vampire in Retreat (1989)
Pahoinvointi oli tullut siihen pisteeseen, että jopa AI intelligencena tätä nykyä tunnettu Nasu oli valmis katsomaan Neil Breenin elokuvan. Tumppu pistikin sitten ilomielin mestarin Twisted Pairin pyörimään yön pikkutunneilla, ja juuri kun aloimme nauttia sen päättömyydestä ja Breenin ilmestyessä kotkan kanssa ruutuun tapahtui se tapahtui taas! Pauli-efekti! Elokuva katkesi ja tilalle ilmestyi Sundown: The Vampire in Retreat. Se oli pettymyksen jälkeen iloin yllätys, kun joku mölli ajoi MacGyver-jeepillä aavikolla kaktusten yli ja veteli samalla kokkelia nenään kaksin käsin. Seuraavassa kohtauksessa meille esiteltiin köyhänmiehen ZZ Top, joka paljastui vampyyrijengiksi. Sitten ei enää tapahtunutkaan mitään, vaikka elokuvassa nähtiin helvetillisen yliarvostettu Bruce Campbell ja tyylillä ajasta ikuisuuteen siirtynyt David Carradine. Elokuvan loppupuolella vitutuskäyrä oli korkealla ja Pauli-efekti pelasti meidät viimeiseltä viideltä minuutilta.
Happy Birthday to Me (1981)
Miltään ei pelastanut se, että tosiaan tässä juhlittiin Tumpun ja Nasun syntymää. Joten ei sille mitään voinut, kun sunnuntaiaamuna tehtiin äijän muutokset ja laitettiin Happy Birthday to Me pörräämään. Tosiaan pörräämään, koska samaisella hetkellä huomasimme Kurkkuharjan kadonneen olohuoneesta kuin myös Unicum-pullon keittiöstä. Molemmat herrat löytyvät sängystä ja herra Unicumin korkki ei ollut mennyt kiinni, joten Kurkkuharja oli päättänyt järjestää itselleen yrttikylvyn. Siitä ei sen enempää, koska ennen kotiin lähtöä Nasu meni sitten suihkuun patjan kanssa. Silti katsomamme elokuva oli taattua slasheria twisteineen, jotka saivat JerryC:n suivaantumaan. Muutamalla kekseliäällä tapolla terästetty kokonaisuus vain oli kuin 50-luvun konservatiiviohjaajan tuotos. Parhaassa kohdassa murhaaja onneksi pudotti penkkipainot jonkun pallinaaman palleille.
Wedlock (1991)
Itselläkin oli sellainen olo, kun joku olisi rutannut kassit ja aivot paskaksi. Oli viimeisen kiusauksen aika, jolloin yritimme vielä pelata Smart 10-peliä, mutta jumitus oli tosi asia. Elokuvassa Rutger Hauer esittää jotain timantteja rosvoavaa rikollista, jonka muu jengi pettää. Vankilassa Danny Trejo kovistelee, mutta kuolee heti. Jotkut viivakoodipannat räjäyttävät ihmisten päitä. Nyt tämäkin on katsottu ja lopulta poistuimme takaisin sivistyksen pariin. Sellainen oli järjestyksessään ensimmäinen Ciné Pukkila. Huhut kertovat, ettei näitä ole tulossa lisää, mutta kaikki oikeudet muutoksiin pidetään.
Tumppu jäi Pukkilaan ja päästäni valuu vihreää limaa. Paluumatka sentään meni hyvin, vaikka unohdinkin puhelimeni Nasun autoon. Emme suostu enää puhumaan Fade to Blackista tai isojalkaelokuvista. Pahoittelut kaikista virheistä, aikamuodon vääristymistä ja aivopieruista siellä sun täällä. Sorkkaherran siunausta!
