VAROITUS! Viikon kattaus on hyvien tapojen vastainen, raaistava ja mielenterveydelle haitallinen. Annan sille leiman K24.
Esipuheen kautta eteenpäin, sillä vuosi alkaa odottavissa merkeissä. Tarkoituksena oli tehdä kuolleiden muistelulle oma bloggaus, mutta se jääköön henkimaailmaan, kuten niin monetkin suunnittelemani jutut. Sen sijaan toivotan Kuvaputken hovista oikein hyvää alkanutta Sorkkaherran vuotta 2021 kaikille paskiaisille. Paluu arkeen alkaa olla kynnyksen ylityksen päässä. Tämän julkaisun aikaan, se on jo tapahtunut. Sitä suuremmin miettimättä, nyt astiaan eli asiaan.
SANKARIN MAANANTAI
4.1.2021: Seikkailujen sankarit (1975)
Pidempään katselulistalla roikkunut ja nyt jo Sean Conneryn muisteloksi muuttunut Seikkailujen sankarit löytyy vielä tovin ajan Yle Areenasta, josta suosittelen kaikkia seikkailuhenkisiä sen katsomaan.
Connery ja Michael Caine tahtovat olla kuninkaita. Tätä varten he matkaavat jonnekin Intian ja Afganistanin rajamaille 1800-luvulla ja löytävät sieltä tuntemattoman heimon, joka julistaa Conneryn Jumalaksi. Vanhaa poikien seikkailua John Hustonin tapaan tarjoileva filmi on (vaihteeksi) suomennettu hölmösti, mutta on silti asiallinen setti. Brittien kolonialismitarvetta pohtiva leffa on kuvattu komeissa maisemissa ja se tyylillisesti hidastempoinen. Conneryn ja Cainen yhteinen sävel toimii varsin mainiosti ja pitää kiinnostuksen yllä aina loppuun asti.
4.1.2021: Telemarkin sankarit (1965)
Natsit ovat jemmanneet Norjaan kuuluisan atomipomminsa, jota perseleukainen Kirk Douglas lähtee jäljittämään. Yli kahden tunnin kestoon tungetaan paljon hiihtämistä, vuorilla kiipeilyä ja muuta korkkarikamaa. Alussa laskuvarjolla Norjan takapajulaan saapuva Douglas koittaa sormettaa jotain norjalaista naista mökin yläkerran makuuhuoneessa. Se on ainoa asia, joka tästä kannattaa tietää, sillä yllätyksettömästi Future Filmin julkaisema DVD on lähes katselukelvoton. Minun täytyy päästä eroon tästä pakkomielteestä katsoa ”jermuspektaakkeleja”, joista en edes nauti. Lopussa villapaitainen Douglas tippuu räjähtävästä laivasta veteen.
4.1.2021: Wonder Wheel (2017)
Perinteisen tasalaatuisessa Woody Allenin filmissä Kate Winslet esittää päänsäryistä kärsivää kireää tarjoilijaa, joka ihastuu Justin Timberlaken hengenpelastajaan 50-luvun alun Coney Islandin huvipuistossa. Jälleen kerran Allen, on saanut nopealla aikataululla kasaan, hyvän elokuvan, jonka ajankuva on esimerkillisen näyttävä. Käsikirjoituskin on ohjaajalleen tyypillisen nihilistinen ja yllätyksellinen, mutta paikoin myös hauska, vaikka varsin onneton loppuratkaisu on ainakin minun makuuni. Jostain syystä näitä Allenin leffoja jaksaa kestonsakin puolesta katsella. Lisäksi on mukavaa, ettei hän itse esiinny elokuvassa.
ROSKAVIIKON KOOTUT VII: UUSI VUOSI
Kokeillaan hämmentää soppaa ja muutetaan roskaviikon kootut sekä aikajana. Kasataan kaikki roskateemat aina yhden väliotsikon alle. Näin hommasta saadaan dynaamisempaa ja ne, jotka tahtovat lukea pelkästään tätä spektaakkelia säästyvät muulta sonnanpulputukseltani. Tynkäviikon teemana olkoon tulevaisuuden näkemykset ja etenkin maailmanlopun jälkeinen aika.
5.1.2021: The Sisterhood (1988)
Koska tämä paskanaama ei tosiakaan tiedä rajojaan eikä helvetissä osaa lopettaa. Nyt mennään taas! Maailmanlopun viikon saa luvan aloittaa Cirio H. Santiagon ohjamaa taidonnäyte, jossa jonkun noituutta harrastavan muijan pikkuveljen tappavat möllit. Yksi näistä mölleistä ajaa kolmipyöräisellä prätkällä, joka on tullut tunnetuksi Santiagon toisesta paskakimarasta Nam Angelsista. Vuoteen 2021 sijoittuva The Sisterhood on kovin futuristinen näkemys kuluvasta vuodesta, mutta onnistuu sekoittamaan tinneriinsä elementtejä miekka ja magia –genrestä. Melkoisena sekametelinä alas kulahtava toimintaleffa sisältää aivan liian vähän toimintaa tai alastomia naisia, jotta se täyttäisi laadukkaan roskaviihteen mittarit. Onneksi sentään lopussa tykitetään kunnolla, kun köyhänmiehen versio kiukkuisesta ystävästäni repii naisilta paitoja auki ja nauraa räkäisesti tälle toiminnalleen. Samassa huipennuksessa kuin tyhjästä tyrmään ilmestyy feministinen Jeesushahmo, joka vapauttaa kaikki naiset kahleistaan. Loppulauseena todetaan, että naisissa on tulevaisuus, ja miesten aika on ohi. Ilmeisesti kyseessä on jokin feministinen manifesti, jonka tämä yksi mölli kolmipyöräisen selästään koko kansalle toteaa.
7.1.2021: Wheels of Fire (1985)
Viikon toisessa Cirio H. Santiagon maailmanlopun jälkeiseen aikaan sijoittuvassa toimintaleffassa, joku köyhänmiehen Mad Max ajelee aavikoilla, liekittää liekkarilla mutantteja ja rakastelee surrealistisessa kohtauksessa naisen kanssa, jonka hän alfaurosmaisesti ottanut lähes väkisin. Toisaalla joku nainen heiluu tissit paljaana kuin olisi erehtynyt olemaan Jesús Francon leffassa. Avoimesti rintojaan paljastelevan naisen perässä on vaihteeksi mölleistä muodostuva posse, jotka kaikki haluavat maistaa utareiden lisäksi piparia. Meininki on seksualisoinnistaan huolimatta hyvin toimintapainotteista eikä juonen järjenjuoksulla ole mitään väliä. Eihän mitään tarinaa tarvita, kun voidaan varastaa idea lukuisista muista genren leffoista, lisätä siihen tarpeeksi räjähdyksiä ja palavia miehiä. Kyseessä on Santiagon onnistunein kuvaus aavikkomaailmanlopusta.
8.1.2021: Aftershock (1990)
Maailmanlopun jälkeisen ajan viimeinen koitos, joka toimikoon samalla John Saxonin muistelona.
Saxon esittää jotain aivan tajuttoman kireää fasistista poliisia maailmassa, jossa kaikki korkean älykkyysosamäärän omistavat tulee laittaa keskitysleirille tai tappaa pois viemästä happea idiooteilta. Saxon jahtaa jotain superälykästä kyborginaista, koska hän on uhka koko idioottien yhteiskunnalle. Sitten joku pallinaamainen tyyppi ajaa prätkällään ympäri hiekkadyynejä, katana selässään ja hengailee kierrepotkuja veivaavan kengännauhabudjetti Eddie Murphyn kanssa. Aivan tyhjästä elokuva loppupuolella romutransumaisesti meikattu Michael Berryman tulee haistelemaan kukkaa, kun samalla joku köyhänmiehen saksalainen He-Man paiskoo ovet paskaksi ja pullistelee näytöstyyliin oven raosta. Loppuhuipennuksessa Saxon pahoinpitelee naista, ja katanasankari nousee, savusta tappamaan Berrymanin.
Juuri tällainen paska sopii täydelliseen roskaviikkoon. Tähän on hyvä päättää viikon paskat. Leffan kuvanlaatu oli muuten surkea, mutta sopii hyvin katselukokemukseen.
KISSA KIELEN VEI!
5.1.2021: Happy Death Day 2U (2019)
Jatko-osa muutaman vuoden takaiselle kauhukomedialle, jossa joku mimmi kokee kuolinpäivänsä uudelleen ja uudelleen. Aiheeseen syventyvä ja siihen uusia tasoja rinnakkaistodellisuuksien kautta tuova leffa vaatisi ensimmäisen osan uusintakatselun, koska olemme vaimon kanssa muistisairaita. Joka tapauksessa katsoimme tämän jatkiksen ilman ensimmäisen osan uusimista, koska ei tässä perhearjessa ole aikaa mihinkään keskinkertaisten kauhuleffojen uudelleen katseluihin. Itse jatko-osakin on sitä samaa tylsää sontaa, jossa hahmojen täytyy selvittää, miksi tämän yhden tytön kuolema aloittaa luupin, joka toistuu useita kertoja. Rinnakkaistodellisuusteoriat tuovat tähän aiheeseen ehkä hieman uusia näkökulmia, vaikka nekin ovat turha lisä siinä mielessä, ettei elokuva edes yritä olla vakava. Kieli pysyy visusti poskessa viimeiseen kuvaan asti, joka sitten taasen yrittää turhan paljon muuttaa juonta vakavaksi.
6.1.2021: Kaikki sanovat I Love You (1996)
Jo toinen Woody Allenin elokuva samalla viikolla. Mielentilatutkimusten mukaan tämä ei ole huono asia. Kaikki sanovat I Love You on musikaali, jonka vaivaannuttavuus tulee etenkin sen musikaalinumeroista. Allen ei kertonut näyttelijöille ennen sopimuksen allekirjoittamista, että kyseessä on tämän genren elokuva, joka näkyy Edward Nortonin koheltamisena tanssi- ja lauluosuuksien kanssa. Itse leffan juoni on tyypillistä romanttista draamaa, jossa Allen tutkii ihmis- ja perhesuhteita omaan tuttuun tapaansa.
6.1.2021: Ichi the Killer (2001)
Pitkään tätä olen vaimolle hehkuttanut yhtenä väkivaltaisimmista leffoista ikinä. Olen myös pehmentänyt hehkutuksiani kertomalla, että kyseessä on komedia.
Ichi the Killer lienee oman teini-ikäni yksi ikonisimmista elokuvista. Sen ultraväkivaltainen kuvasto videolain kumoamisen jälkeen on jotain aivan omaa luokkaansa. Takashi Miike ei ole tarinankertojana sieltä parhaasta päästä, kun juoni poukkoilee kuin vioittunut robottikoira. Siinä sadomasokistinen Yakuza, Kakihara niminen kusipää, etsii kadonnutta pomoaan. Samaan aikaan joku pelle on päättänyt hypnotisoida Ichi nimisen tyypin tappamaan kaikki, joista hän ei itse pidä. Superväkivaltaiset, hauskat ja kuvottavatkin kohdat muodostuvat Miiken visioiden kivijalaksi. Eräässä kohtaa sadistinen virne kasvoillaan Kakihara kaataa kiehuvaa rasvaa kuulusteltavan henkilön selälle, joka roikkuu jo valmiiksi ketjuissa, jotka ovat ujutettu hänen selkänahkaansa koukuilla. Toisessa kohtaa hän leikkaa oman kielensä irti. Jossain kohtaa myös joltain huoralta leikataan nännit irti ja Ichi päästää verilöylyn valloilleen, kun veret roiskuvat seinille ja raajat lentelevät pitkin lattioita. Väkivalta onkin sekavan juonenkuljetuksen kannalta lähes ainoa keino jaksaa filmi loppuun asti.
Kakihara saattaa silti olla yksi suosikkihahmojana elokuvan historiassa. Hänen alati vaihtuvat mauttomat vaatteensa ja sadistinen hymy tekevät hänestä legendan, joka jättää elokuvan nimikkohahmon varjoonsa.
6.1.2021: Blind Horizon (2003)
Val Kilmer herää sairaalasta luodinreikä päässään. Hän ei muista nimeään eikä juuri mitään muutakaan. Muisti palailee pätkittäin, kun hän muistaa liittyvänsä jollain tapaa presidentin murhaan, joka tulisi tapahtumaan neljän päivän päästä pienessä tuppukylässä lähellä Meksikon rajaa. Suhteellisen nopeasti etenevä pikkujännäri on käsikirjoituksensa puolesta ihan kelvollista kamaa. Sen tunnelma on vainoharhainen aina loppuun asti, ja yllätyksettömätkin käänteet on saatu raflaaviksi. Ehkä tästä pitäminen menee siihen samaan kategoriaan, että olen koronan takia saanut aivovaurion.
Loppumietteenä: Myös tässä leffassa leikattiin kieli irti. Mikä vittu ihmisiä vaivaa?
7.1.2021: Between Worlds (2018)
Päätinpä alitajuntaisesti juhlistaa Coppolan suvun sekopään syntymäpäivää. Toki Kuvaputken hovinarrin virkaa naureskeleva toverini, Kurkkuharja, oli ehtinyt aiemmin päivällä kertoa, että tänään on Nicolas Cagen syntymäpäivä.
Between Worlds on suoraan sanottuna melkoinen rimanalitus jopa Cagelta. Uransa alamäkeen ajaneen luonnenäyttelijän leffat ovat viime vuosina olleet vaihtelevaa laatua, mutta tässä on kyseessä aidosti vain paska leffa. Joltain opinnäytetyöltä vaikuttava kokonaisuus voisi olla kiinnostava, koska sen käsikirjoituksessa on suurempi potentiaali. Cage esittää jotain rekkakuskia, joka on tulipalossa menettänyt vaimonsa ja tyttärensä. Sattumalta huoltoasemalla hän tutustuu johonkin naiseen, jota kuristamalla voi saada yhteyden henkimaailmaan. Tämä salaperäinen nainenkin on kokenut menetyksen, koska hänen teini-ikäinen tyttönsä on joutunut moottoripyöräonnettomuuteen ja vaipunut koomaan. Jonkun aivan helvetin oudon kuristusepisodin tai sattuman kautta Cagen vaimon sielu siirtyy koomasta virkoavan tytön kehoon.
Joten tuo saattaisi olla toisissa käsissä ihan hyvä juoni, mutta kuten totesin, koko roska vaikuttaa enemmän opinnäytetyöltä, jossa Cage ei pääse kuin muutamaan otteeseen sekoilemaan. Kuvaus ja etenkin kuvakulmat ovat surkeita. Valaistus on hoidettu digitaalisesti päin vittua ja näyttely on ala-arvoista. Väkinäiset eroottiset kohtaukset tuntuvat pakkkopullalta kuljettaa juonta kohti tuntematonta. Missään ei ole sen enempää järkeä kuin tässä kommentissakaan. Toivotan kuitenkin hyvää syntymäpäivää Cagelle!
VIILTÄVÄ VIIKONLOPPU (VUOSI 2017)
Jostain syystä viikonloppu tuli vietettyä suoratoistohelvetin eli Netflixin parissa. Jostain toisesta syystä kaikki leffat ovat vuosimallia 2017. Jostain kolmannesta syystä mennään asiaan. Tämä on mun viikonloppu.
8.1.2021: Kauhua Buenos Airesissa (2017)
Keskellä päivää jostain syystä nollannesta syystä aloin pohtia viime kesänä teattereissa pyörinyttä ja sittemmin manalaan kadonnutta The Witch in the Windowia. IMBb suositteli niin sanotun haun perusteella katsomaan Kauhua Buenos Airesissa. Sitten muistin sen olevan Netflixissä, mutta olin lukuisia kertoja sivuttanut sen, sillä ajatus modernista argentiinalaisesta kauhuelokuvasta ei vain kiehdo. Hyvät arviot kuitenkin muuttivat mielen. Ehkei tässä sitten olekaan kyseessä kehno Espoo Ciné -kauhu, josta ei kuulla enää koskaan sen ensiesityksen jälkeen.
Tosiaan leffahan on mitä mainioin. Suhteellisen ohuessa juonessa, jossain lähiössä tapahtuu kummia. Mitään ei oikeastaan selitellä sen enempää, kun kummitukset ja pahat henget valtaavat asunnon toisensa perään. Tarina kulkee käänteisessä järjestyksessä, aloittaen siitä mihin kaikki loppuu ja palaten näyttämään, mitä todella tapahtui. Juonen ohuus on oikeastaan hyvä tekosyy pelotella katsojalta ilmat pihalle. Taidokkaasti rakennetut pelottelut ovat aidosti karmivia, kun sängyn alta tai kaapista kurkkii mädäntynyt kaljupäinen ruho. Tehosteet ovat muutoinkin hyviä. Esimerkkinä voinee mainita kuolleen kymmenenvuotiaan, joka zombina palaa aina takaisin istumaan kotinsa ruokailutilaan. Loppuratkaisu ei sido nyörejä yhteen, vaan jättää asiat enemmänkin avoimeksi, kertoen pikaisesti jotain teorioita rinnakkaistodellisuuksien olemassa olosta. Tämän ympäripyöreän filminurkkailun jälkeen, siirrytään seuraavaan kommenttiin, ennen kuin polvet menevät lopullisesti rikki.
Ennen sitä palaan vielä kertomaan yöstä elokuvan katselun jälkeen. Nimittäin yöllisellä vessareissullani unohdin vahingossa hanan päälle, joka sai minut säikähtämään perinpohjaisesti, että pahat henget ovat nyt myös meidän riesana. Nyt ne polvet menivät rikki ja annan luvan läikyttää kohti seuraavaa.
9.1.2021: Verónica (2017)
Tästä ei ole mitään sanottavaa, mutta sanotaan silti. [REC]-elokuvillaan tunnetuksi tulleen Paco Plazan ohjaama tylsä yliluonnollinen kauhuleffa tytöstä, joka leikkii Ouija-laudalla. Tarinan väitetään perustuvan toteen, joka on klisee jo itsessään. Muutoinkin ennalta arvattava tekeminen tuo ikävästi mieleen sen aiemmin mainitsemani unohdettavan Espoo Ciné -kauhun. Liian pitkäksi venyvä tarinankuljetus ja suhteellisen tunnelmattomat säikyttelyt tekevät leffasta vain tylsän kokemuksen, joka ei sykähdytä kauhuelokuvan vaatimalla tavalla.
Koska maksa-arvoni ovat lähes normaalit. Join lasillisen punaviiniä tätä katsellessa.
10.1.2021: Forgotten (2017)
Viikon viimeiset viiltelyt pidettiin korealaisen jännärin merkeissä, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Keskinkertaisen korealaisen yläpuolelle kohoavassa tarinassa perhe muuttaa uuteen asuntoon, jossa on huone, johon kumpikaan perheen teini-ikäisistä pojista ei saa mennä. Menestyneempi ja lahjakkaampi pojista kaapataan myöhemmin erikoisen sattuman kautta ja hän palaa takaisin normaalista poikkeavana. Kiehtova juoni tarjoillaan korealaiseen tapaan monitasoisena ja edetessään se muuttuu entistä mielenkiintoisemmaksi. Käänteet tulevat yllättäen ja muuttavat ikään kuin koko elokuvan rakenteellista kerrontaa radikaalisti. Lopputulos onkin varsin erikoislaatuinen kokemus, jonka tarkoin harkittu visuaalinen ilme on laadukkaasti toteutettu. En kuitenkaan käsitä, kuinka IMDb väittää elokuvan olevan kauhua. Elokuvassa tapahtuu varsin kauheita asioita, mutta kokonaisuus ei mielestäni täytä kauhuun vaadittavia mittareita. Kyseessä on enemmän häiriintynyt trilleri.
Nyt paukuttelen pitkin seiniä, kohti uusia haasteita. Ikäviä yllätyksiä odottelemaan. Sitä ennen heippa hei, täältä typojen ihmeellisestä maailmasta!
