Kuvaputken kurja taival jatkaa kulkuaan tässä tekstissä, jossa pyrimme kustannussyistä käymään läpi kaikki tähän mennessä katsellut, mutta kommentoimatta jääneet elokuvat perinteiseen HS-tyyliin yhdellä virkkeellä. Bonuksena, joka lämmittää sydäntänne lähes yhtä paljon kuin omalle S-tililleni kuukausittain kolisevat roposet, valtaa lokakaivomme tällä viikolla myös uutta alaa alleen lailla hunni Attilan ja tämän kopukan. Pysykää housuissanne.
Kuvaputken toinen puolikas on käyttänyt viime aikoina aikaansa intoilemalla elokuvien ja kirjallisuuden (loppukesän aikana luettu niin Francis Ford Coppolan, Clint Eastwoodin kuin… öhhh.. Spede Pasasen elämänkerrat) ohella myös lautapeleistä. Oman slasher-pelin suunnittelun ja piirtelyn ohella on tullut tilailtua Alankomaista kauhu-Trivialia (siitä lisää hamassa tulevaisuudessa), selailtua erinäisiä Friday the 13th -aiheisia esityksiä internetin ihmemaasta, naurettua möllien hintapyynnöille lapsuuden suosikistani Kummituslinna sekä viimeisimpänä huomattua, että paitsi että niinkin absurdista aiheesta, kuin Steven Spielbergin parempiin hetkiin lukeutuvasta Tappajahaista, on tehty tällainen, se myös löytyi pk-seudun kirjastosta. Siitä siis varausta jonoon ja viimein peliä paremman puoliskoni kanssa saunavuoron jälkeen testailemaan!
Yksinkertaisesti Jawsiksi nimetty lautapeli ei mene sieltä mistä aita on matalin ja paljastuu halvan Afrikan tähti -kopion sijaan strategiapeliksi, jonka suunnitteluun on nähty vaivaa. Spelailijat jaetaan haiksi ja elokuvasta/Peter Benchleyn romaanista tutuiksi hahmoiksi, vallesmanni Brodyksi, meribiologi Hooperiksi ja hainmetsästäjä Quintiksi sekä tietenkin itse uivaksi lihanjalostamoksi. Omassa erässämme heitimme arpaa kunniasta ja niinhän tuo meni, että sain leikkiä haita samalla, kun naisystäväni vastasi em. kolmesta kaverista.
Peli jakautuu kahteen osioon, jotka ovat lopulta sangen loogisia, kunhan sivukaupalla luetellut säännöt jotenkin sisäistää. Kaksipuolinen lauta kääntyy ensimmäisessä erässä Amityn pikkukaupungiksi rantoineen, joilla vaaniva hai suunnittelee ja toteuttaa hyökkäyksiään, tavoitteinaan syödä niin monta uimaria kuin mahdollista ja vältellä maankamaralla kiikareineen partioivaa, uimarantoja sulkevaa ja tynnyreitä laiturille kiikuttavaa Brodya sekä ulapalla seilailevia ja kalaa mm. kaikuluotaimella etsiviä Hooperia ja Quintia. Peli etenee vuoroissa ja ensimmäinen rundi päättyy siihen, että hai on joko syönyt riittävän monta uimaria tai saatu käpälälautaan.
Seuraavassa erässä lauta käännetään ympäri Orca-laivaksi ja pelaajille jaetaan toimintakortteja sen mukaan, kumpi on ollut niskan päällä Amitylla. Koska onnistuin popsimaan tarpeeksi uimareita, tämä tarkoitti että sain sievoisen tukun läpysköjä, joita pystyin hyödyntämään Orcaa terrorisoidessani, mm. aiheuttamalla ylimääräistä vahinkoa tai tärisyttämällä alusta. Tarkoituksenani olisi siis ollut tuhota laiva ja syödä miehistö, joiden tavoitteena luonnollisesti oli likvitoida Long Islandin kauhu. Taistelua käydään suunnittelemalla iskuja ja ennakoimalla niihin reagoimista, ja itse toimintaa käydään noppaa heittämällä sekä niitä kortteja käyttämällä.
Kumpi sitten voitti? Ei aavistustakaan, sillä ajanpuutteen vuoksi peli jäi ekana iltana kesken ja sen pariin tuli palattua vasta sitten kun tajusin, että voi jumpe, tämä pitäisi palauttaa ylihuomenna kirjastoon ja minä lähden jo päivää aiemmin mökille! Näinpä siis palasimme toiseen kierrokseen tunti ennen töihin lähtöäni ja siinä vaiheessa kun aloin laittamaan osia takaisin lootaan ja juoksemaan vossikkapysäkille, kamppailu oli vielä aika lailla tasatilanteessa. Onneksi kirjastostoon voi aina tehdä uuden varauksen ja sen verran koukuttavalle tämä seurapeli tuntui, etten myöskään näkisi mahdottomuutena jonakin päivänä myös poistaa sitä ihan omaankin hyllyyni.
4.9. The Devil’s Backbone (2001) (Teatteri/35 mm)
Guillermo del Toron Espanjan sisällissotaan ja poikien sisäoppilaitokseen sijoittama kummituselokuva saa fasistit näyttäytymään aaveita suurempana uhkana (realismista voidaan siis puhua) ja on kaikessa ookoomaisuudessaan sellainen kiva ja kerrankatsottava välipala, joka ei erityisemmin jää mieleen, mutta jonka vuoksi teatteriin raahautuminen vapaailtana ei myöskään kaduta – osittain melko rumista erikoistehosteista huolimatta.
5.9. Majavien valtakunta (2016) (PC)
Vaikkei Suomessa juuri muuta osata tehdä, hyviä dokkareita meillä edelleen näkyy piisaavan, minkä tämä viehättävä, vajaan tunnin mittainen filmi majavien elämästä jälleen kerran osoittaa.
5.9. Kirottu (2013) (BD)
Lisää kummittelua on luvassa tositapahtumiin perustuvassa, kliseitä enemmän tai vähemmän onnistuneesti hyödyntävässä kauhistelussa, jossa perhe muuttaa haamutaloon ja pimeässä tapahtuvien epämääräisten ja melko karmaisevien tapahtumien (joista vähiten häiritsevä ei suinkaan ole öisen huoneen nurkassa nukkujia tuijottava ”jokin”) kutsuu kylään manaajapariskunnan, minkä jälkeen filkka lässähtää perinteiseksi mörkötoiminnaksi – vaikka lopputekstit olivat lopulta se ihon eniten kananlihalle saanut osuus ja Salemin vainojen uhrien sotkeminen juttuun ärsyttää, en silti voi olla kehumatta blairwitchmaista mainoskampanjaa, toden ja tarun sekoittuessa katsojan päässä tämän haluamaksi keitokseksi, ohjaajan mm. väitettyä, että käsikirjoitussessioiden aikana tämän hurtta olisi alkanut tuijottaa muristen tyhjää seinää ilman mitään järjellistä syytä.
6.9. Mysterians (1957) (PC)
Ishiro Hondan tylsässä ja jo aiemmin nähdyltä tuntuvassa scifi-leffassa ufot hyökkäävät maahan ja alkavat vaatia itselleen paitsi plänttiä, myös kaksijalkaisia astutettaviksi – näistä puitteista ja kornista toteutuksesta huolimatta meno ei yllä hauskaksi kalkkunaksi, vaikkakin lopummalla kävi jotakin huvittavahkoa, jota en tosin enää pysty muistamaan… haa haa haa.
7.9. Thank You for Smoking (2005) (DVD)
Viihde-elokuvan keinoin toteutettu satiiri on voimakkaimmillaan siinä, ettei se syyllistä tupakoitsijaa tai hakkaa tämän naamalle teesiä, kuinka paha ihminen hän on, vaan nimensä mukaisesti kiittää siitä, että tämä on valmis antamaan rahansa ja terveytensä mulkeromaisille suuryrityksille vailla omaatuntoa – vaikka sanoma on hyvä ja röökinvastainen sanoma toimii, tarinan ja hahmojen kirjoittaja on saanut aikaiseksi liikaa vaivaannuttavia hetkiä, jotta tätä voisi mennä suosittelemaan eteenpäin.
7.9. Gigli – rajua rakkautta (2003) (DVD)
Ben Affleckin ja Jennifer Lopezin egotrippi, jonka aikana huomataan niin vammaisen voivan olla hyvä ihminen ja South Parkin persnaamojen kadonneen pojan pystyvän hurmaamaan lesbolaisen potentiaaliseksi heteroksi, ei ole kankeasta etenemisestään ja hulluksi tekevästä dialogistaan huolimatta maailman huonoin elokuva – vain ja ainoastaan turha, geneerinen ja haukotuttava tusinateos, joka saa tekijöitä enemmän tuntemaan myötähäpeää tämän maanrakoon lyttääviä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ilmeisesti näe näitä samoja piirteitä niissä enemmän hehkuttamissaan Hollywood-elokuvissa, mikä on jo melko noloa.
8.9. Gamera: Guardian of the Universe (1995) (PC)
Gameran henkiin lämmittelevässä uudessa trilogiassa jättimäinen lentolisko laittaa siivellä koreaksi ja tekee pesänsä mäsäksi pistämänsä Tokyo Towerin, huipulle, minkä Gamera tulee korjaamaan enemmän tai vähemmän ysäriä peilaavin efektein heisei-kauden kaijussa, jonka ilostuttavin puoli on sen Jurassic Parkia aika avoimesti plagioiva alku.
8.9. Mies vahakabinetissa (1964) (BD)
En tiedä miksi käytän aikaani pitkän työpäivän jälkeen katselemalla Stonehengeä ja Vincent Pricea näyttämässä siltä, kuin joku olisi tyhjentänyt kuvauspaikalla suoltaan sangen ahkerasti.
Ei pysty, ei kykene. 13 elokuvaa (aavetta?) jäi vielä jäljelle, mutta pakko alkaa lopetella, kun kello alkaa olla jo liikaa, sormet ovat puolilämpimässä mökissä melko kohmeessa ja muutenkin lähinnä alkaa masentaa tämä näpyttely. Ehkä saan vielä joskus taas kurottua nämä katselut kiinni ja pääsen tekemään jotain järkevämpää vailla huolta tällaisesta turhakkeesta – siihen saakka, gute nacht!
