Maaliskuun päättänyt elokuvaviikkoni lähti käyntiin heti sunnuntain vastaisena aamuyönä katsomallani filippiiniläislegenda Cirio H. Santiagon postapocalyptisellä toimintaseikkailulla The Sisterhood vuodelta 1988. Tältä ohjaajaltahan sopii odottaa mitä tahansa, hänen tuotantonsa jakautuessa Wheels of Firen, Kiinanpommin ja Kostaja – Final Missionin kaltaisiin mestariteoksiin ja toisaalta taas Equalizer 2000:n, Stryker – aavikon varjon tai TNT Jacksonin tapaisiin unettavuuksiin. Valitettavasti The Sisterhood edustaa juurikin tätä jälkimmäistä sarjaa. Ydintuhon eli nuclear holocaustin jälkeisessä maailmassa kiertää taru heposilla ratsastavista, jotain taikavoimia omaavista ja miehiä munille potkivista naisista, jotka on ristitty elokuvan tittelin mukaisesti Sisarkunnaksi. Post-apocalypsen ja eksploitaation ystävälle tämä kuulostaa mehevältä, mutta intohimottomien ja kankeiden tappeluiden seuraaminen jossain Filippiinien erämaavuoristossa alkaa pian tuntua työltä, vaikka kestoa on vaivaiset viisi varttia ja keskiyön elokuvahetkeä muutama ykkösbirrakin siivitti. Lopussa jonkinlainen jumala taisi puhua daameille ja pelasti nämä vankilasta, mutten enää viikkoa myöhemmin suoraan sanottuna paljoa muuta tästä pysty muistamaan. Tiedä sitten, kertooko asia enemmän aivojeni rappeutumistilasta kuin itse leffasta, mutta itse lottoaisin jälkimmäistä. Juliste sentään on mainio.
Santiagon filmografiaa enemmän selaillessani havaitsin kaiken väkivalta- ja seksisaastan keskellä erään hyvin hämmentävän nimikkeen. Mies näkyy näes 2000-luvun taitteessa myös ohjanneen Roger Cormannin tuottaman Aladdin-piirretyn, suoraan videolle totta kai. Sehän piti sitten ehdottomasti vilkaista.
Moni meistä lapsuutensa vanhoina hyvinä aikoina eläneistä muistanee erityisen selkeästi Disney-leffojen ja muiden suurartikkeleiden vastapainoina tavaratalojen alehyllyistä löytyneet kökköpiirretyt, jotka oli animoitu vähän niin ja näin ja dubattu kaikki roolit vetävän yhden ihmisen voimin niin, että alkuperäinen ääniraita kaiken hävyttömyyden huipuksi vielä kuului taustalta. Aladdin and the Adventure of All Time on laadultaan juuri tätä luokkaa, joskin tässä tapauksessa luonnollisesti ilman riemastuttavaa suomikäännöstä, joka olisi sopinut tähän kuin kettu kanalaan. Ulkomuodoltaan erään jo mainitun suuremman studion hahmoa muistuttava Aladdin teleportataan bagdadilaiselta mestauspölkyltä nörttitytön ja kakkapökäleeltä näyttävän puhuvan taikakirjan luo ja nämä aloittavat puistattavan matkansa halki erilaisten seikkailujen. Näiden aikana tavataan niin merirosvokapteeni Mustaparta kuin joudutaan valaan vatsaan. Moraali elokuvassa on sangen kieroa, sankarien lohduttaessa ylipainoista Kleopatraa muuttamalla tämän taikalampullaan hoikaksi seksipommiksi, minkä jälkeen kuningattaren elämä muuttuu siltä räpäytykseltä täydelliseksi. En ole aivan varma, mutta tässä saattoi myös olla kohtaus, jossa kirjoja ahmivan lukutoukankin kauneus huomattiin hänen riisuttuaan rillit…
Päävihollisen virkaa toimittava, viekottelevasti vähissä vaatteissa kiehnäävä ja sulttaanin jollain seksitaialla noitunut velhotar saadaan lopulta ruotuun tämän omilla konsteilla ja hänen kätyrinään toimiva Viidakkokirjan ja Robin Hoodin käärmehahmoja muistuttava, suhisten puhuva matelijakumppanikin katoaa jonnekkin. Kirjatyttö oppii sekä elämästä että pitämään puolensa ja onnellinen loppu on taattu. Vähillä kuvilla kankeasti animoidulle, pälärättävien koulukirjojen sivuille tehtyä taidetta muistuttavalle jäljelle vetävät vertoja vaivaannuttavuudessaan ainoastaan lukuisat musikaaliosuudet, joissa on yritetty laulujen sanoja myöten tavoittaa Disney-elokuvien maailma. Taustat sentään ovat näyttäviä. Yksin helvetti tietää, miksi Corman ja Santiago päätyivät tällaiseen projektiin, mutta lopputulos on kaikesta ahdistavuudestaan ja puistattavuudestaan huolimatta jollakin pervolla tavalla kutkuttava.
Tiistaina töistä kotiuduttani päätin sunnuntain puuduttavan Godzillan innoittamana jatkaa kaijun tahdissa ja katsella itsensä Ishiro Hondan ohjaaman, sarjan spin-offiksi kaiketi lukea voitavan jättiläismonsteripätkän Rodan, tuntematon vihollinen (1956). Kaivostyöläiset löytävät tunneleista lepakoita ja asutuskeskusta sekä lähialueen kukkuloita tutkimaan ryhtyvän jättimäisen toukan, mutta nämä huomataan pian pieniksi ongelmiksi luolassa olevasta munasta kuoriutuvan Rodan-lentoliskon rinnalla. Vaikkei tälläkään filmillä ollut kestoa 80 minuuttia enempää, puudutus ehtii ottaa yliotteen jo ennen puolta väliä eikä enää siinä vaiheessa, kun maitotölkeistä koottua pahvi-Tokiota viimein päästään tuhoamaan, jaksa suurin piirtein edes katsoa televisioruutuun päin. Sympatiat ainakin kääntyvät selkeästi hirviön puolelle.
Keskiviikkoyönä vietin vajaan tunnin mittaisen rupeaman erään äärettömän kauniin ja psykedeelisen julkaisun parissa. Työkaverini oli näet ostanut etelänaapurissa käydessään dvd:llisen neuvostoeestiläisiä mainoksia. Julkaisun kansi kertoo ylpeänä kätkevänsä sisälleen kaikki 84 yli 5000:n nousseesta ja myöhemmin huolella tuhotusta tuotannosta säilynyttä mainosta. Näistä suurimman osan on ohjannut Neuvostoliiton ainoa mainostoimisto -dokumentistakin tuttu Harry Egipt. Kansitaide tietää kertoa, että mainoksia tehtiin siitä huolimatta, ettei moniakaan esitellyistä tuotteista todellisuudessa edes ollut tavallisten ihmisten saatavilla.
Vuosilta 1979-1989 olevat lyhyet elokuvat heijastavat surrelistisen kuvan väsyneille verkkokalvoille. Tarjolla on niin ammattikoulupalveluita, Kalevin makeisia, ruoanvalmistusohjeita, joulupukkia, kenkälankilla eloon heräävää patsasta, suosittelua visiteeraatata Moskovan kauppakeskuksessa ja hämmentävyyden huippuna kimaltelevia “luksustuotteita”, joiden luulisi nyt vähintään olevan paitsi kansalaisten ulottumattomissa myös tuomittavaa kapitalistista pintakiiltoa. yhtä hämmentäviä ovat paitsi suhteellisen runsas naisalastomuus (ihan heti ei tule mieleen, koska viimeksi koko perheen tv-mainoksessa näin tissit) myös – kannenkin kommentoima – välähdys, jossa kömpelö perheenisä pesee ja kiillottaa uutta autoaan rakkaudella, minkä jälkeen matkaa sillä kesämökillä nauraen odottavan perheensä luo. Osta sinäkin hieno kaara, vain 5000 ruplaa, viidenkymmenen kuukauden palkka. Vaikka toisaalta kun miettii, sitä kaikkea tavallisen duunarin lompakon tavoittamattomissa olevaa ylellisyyttä, mitä kapitalistinenkin maailma massoille tarjoaa. Onneksi me voimme sentään toteuttaa unelmamme ottamalla Aurora-lainan.
Neuvostodisko ja länsimaista muotia pukeutumisellaan, meikeillään ja kampauksillaan jäljittelevät nuoret tuntuvat konservatiivisessa, jo pelkästään rock-musiikkiin nuivasti suhtautuneessa yhteiskunnassa mysteereiltä, mutta potin korjaa mainos, joka on antanut kuvansa jopa dvd-kiekon toiselle puolelle. Kanan jauhelihaa tarjoaman puolen minuutin välähdyksen unenomaisuutta ei pysty sanoin selittämään, se pitää itse kokea. Ristikuvat ympärilleen pälyilevästä linnusta ja myllyn läpi iljettävänä pursuavista lihaskudoksista yhdistettynä ääniraidalta happohöyryisen maanisena kaikuvaan mantraan “kanaa… kanaa.. kanaa… hakki… lihaa… lihaa… lihaa…!” on lähellä ajaa sekoamispisteeseen. Lätyn tarjoaman infon mukaan mainoksen tilannut tehdas olisi alunperin toivonut ohjaajaa esittelemään, kuinka kauniisti kone erottelee syötävät osat kokonaisena sisään heitetyn munivaisen sulista ja luista, mutta tämä oli uskonut moisen olevan liikaa lapsille ja päätynyt nykyiseen lopputulokseen. Toinen suosikkini on tupakoinnista varoittava klippi, jossa röökaavia tyttöjä ja munasta kuoriutuvaa tipua leikataan lomittain.
Raskaiden ja hektisten työpäivien aikana ei juuri ehtinyt katsella mitään ja yleensä niiden jälkeen oli jo pelkästään aikataulullisistakin syistä pakko laittaa tajua kankaalle, joten seuraavan elokuvani ehdin tsiigata vasta lauantaina. Filmiprojektorilta käsin katsottu, yleisölle karaoke-versiona näytetty Beatles-elokuva A Hard Days Night (1964) kantaa yhtä käsittämättömimmistä ja iljettävimmistä suominimistä, Yeah, yeah, tässä me tulemme. Toisaalta titteli kyllä kuvaa inhottavaa ja narsistista fanituotetta sangen hyvin. Perinteistä ota rahat ja häivy -kaavaa käyttävä komedia esittelee omahyväiset Beatlesit sanavalmiina, rentoina ja jäykän asiallista brittiyhteisöä halvalla panevina kapinallisina, joiden elämä koostuu soittamisen ohella kujeilusta ja kirkuvia tyttöjä pakoon juoksemisesta.
Jo naamoiltaan ja kampauksiltaan itselleni paiseita aiheuttavan bändin jäsenten toilailut ovat niinkin hassua laatua, kuin että tikkaa heittävä mölli osuu papukaijan istuinorteen ja onnistuu samalla vielä rikkomaan pubin kantapeikkojen tuopit. Pelkkä hulivilien vapaalle päästäminen on suoranainen katastrofi ja nämä anarkistiset monimiljonäärit joutuvat vapaapäivänsä päätteeksi kipittämään soitintensa ääreen Lontoon poliisivoimat perässään. Musiikkia ja laulua riittää koko rahan edestä ja se olisikin tämän leffan suola, ellen itse paria (rainasta puuttuvaa) kappaletta lukuun ottamatta saisi tahdittomien kuoriaisten musasta ainoastaan päätäni kipeäksi. Parhaiten tätä kaikkea kuvastavat John Lennonin musikaalisesti mainiot biisit Imagine ja Working Class Hero, jotka lienevät olleet yhtä kaukana väkivaltaisen kroisoksen todellisesta elämästä kuin Richard Lesterin ohjaamassa leffassa nähty huolettomuus ja yhteiskuntakelvottomuuskin. Olisipa tämä egotrippi toteutettu vaikka potkimalla Norman Batesia tai jotain muuta Michael Myersin korviketta päähän, niin puolentoista tunnin hiteillä kuorrutetulla nostatuksella olisi voinut olla edes camp-arvoa.
Himaan ehdittyäni oli pakko palkita kova uurastus milläpä muullakaan, kuin katsomalla täysin yhdentekevää ja kaiken lisäksi lähtökohtaisesti mielenkiinnotonta törkyä. Kirjaston kierrätyshyllystä löytynyt kanadalainen Decoys vuodelta 2004 sopi siis varsin hyvin tilanteeseen, jonka aikana voi kysellä elämänsä mielekkyyttä käyttäessään sen vähän vapaa-aikansa näinkin rikastavasti. Muutama avaruudesta tullut “herkkublondi” (eli MTV:n kauneusihanteita kauppaavan katalogin malli) hurmaa yliopiston kampuksella suurin piirtein kehitysvammaisilta mölyapinoilta vaikuttavia kundeja ja sitten jäädyttää nämä hengiltä napansa tienoilta tulevilla cgi-lonkeroilla. Vaikken usko näiden tietokonetehosteiden ihastuttaneen ketään edes omana aikanaan, jostain perkeleen syystä tätä kuonaa tungetaan joka ainoaan väliin, joissa ei nuolla vodkaa jääliukumäkeä pitkin tai piilotella kameraa flikkojen suihkuihin.
Käsikirjoitus on niin surkea ja joka ainut hahmo stereotyyppisyydessään sitä luokkaa, että joko Decoysin on pakko olla parodiaa, synkkä ja iloton vitsi omasta genrestään – tai sitten tätä ryönää tuhatpäin katsonut aivoriihi vain ajatteli menestysspektaakkelin syntyvän niistä “parhaista paloista”. Viimeistään siinä välissä, kun kultasydämiseen luuseripoikaan rakastuva, tämän vahingossa tappava ja lopuksi onnettomuuden vuoksi nyyhkytyksistään huolimatta atomeiksi räjäytettävä neitonen saa miettimään, että eivät nämä tyypit vain voi olla tosissaan. Muita vastaavia mitä vittua -hetkiä ovat päähenkilön jumppasalissa suorittama kidutus, tulikuuman veden paiskaaminen “viattoman” naisen kasvoille ja toisen naamaan “vahingossa” verisesti lyöty nyrkki. Ruumishuoneelle pääsee kuka tahansa kahvasta kiinni saava ja kalmoja tutkiva patologikin suorastaan asuu paikan päällä, käyden keskellä yötä vilkaisemassa pussejaan huomaamatta, että eräässä asuvan (ja hetki sitten eloisan sutkautuksen heittäneen) raadon toinen ilmaan sojottavista kohmeisista käsistä on katkennut murskaksi lattialle. Lopulta katsoja itsekin nauraa psykoottisesti “poikamaisen”, eli niittivyötä ja hieman erilaista meikkiä käyttävän mimmin avatessa hiuksensa ja tämän ihastuksen kohteena olevan jätkän huokaistessa “Miten en koskaan aiemmin ole huomannut…?”
Ei, kyllä tämän on oltava vain skeida parodia ja sellaisena sietämättömän epäonnistunut. Eihän nyt oikeasti kukaan jäillä olevakaan avantoa sahaa niin, että seisoo itse ympyrän keskellä. Tai ota selfietä kallionkiekkeellä roikkuen… No joo, luovutan.
Sunnuntaina katselin duunissa 35-milliseltä filmiltä kolme Fedja-setä-aiheista neuvostopiirrettyä: Kolme Prostokvashinosta (1978), Loma Piimälässä (1980) ja Talvi Piimälässä (1984). Fedja-setä karkaa kotoa, tapaa puhuvan kissan ja koiran ja muuttaa asumaan mökkiin, jossa elelee kuin aikuinen, hätistellen pyykkejä popsivaa lehmää pihaltaan. Laajakuvan toimittaja Nykästä sekä ulkonäöltään että käytökseltään muistuttava posteljooni raahailee ovelle Pörriäis-lehteä, tappelee lauseita toistelevan linnun kanssa ja saa lopulta polkupyörän kärtsättyään Fedjan pojan vanhemmille, jotka hakevat tämän kotiin. Ensimmäinen animaatio on hieman vaisuhko, mutta jatko-osat irroittelevat enemmän, esittäessään koiraa jahtaamassa kania haulikon muotoisen kameran kanssa ja laittamalla postinkantajan selostamaan siitä, kuinka Georg Ots oli siveellinen mies. Piirrostyyli on hahmojen osalta ehkä hieman karua, ja riemukkaasti esimerkiksi postimiehen naama pysyy iloisessa virnistyksessä, vaikka tämän ääni muuttuisi kiukkuiseksi ja sadattelevaksi, mutta pidin kovasti taustoista koivuineen ja vanhoine mökinröttelöineen. Myös talvijakson lumiset maisemat ja hiljaa satavat hiutaleet ovat kauniita ja lyhäreistä poissaolollaan loistava Amerikkalainen unelma on raikasta siitä huolimatta, että Fedja-setä korjaa isänsä kanssa pakokaasua yskivää autoa perheen olohuoneessa.
Työpäivä jatkoi pyöritettyäni toistamiseen elokuvan Ei kenenkään ihminen, jonka tällä kertaa myös katselin. Vuoden 1961 filmi on selkeästi suojasään tuote, pienimuotoinen mestariteos, joka kuvaa natsi-Saksaan tunkeutuneita liittoutuneiden jermuja sodan viimeisinä päivinä. Glorifioinnin, demonisoinnin ja muun asiaankuuluvan vastakkainasettelun sijaan elokuva esittää Kolmannen valtakunnan raunioituneena, epätoivoisten ihmisten asuttamana helvettinä, jossa matka voi milloin tahansa päättyä jossain väijyvän sissin luotiin. Saksankieliset iskulauseet koristavat puoliksi sortuneita muureja ja maaseutu näyttäytyy mutaisena ja likaisena päähenkilön virkaa ajavan neuvostosotilaan kuskatessa löytämäänsä viimeisillään raskaana olevaa germaaninaista synnyttämään. Matkalla hän myös tapaa kultturellisti erilaisen, mutta lopulta liittolaisena esitetyn jenkin. Lapsi tulee maailmaan samalla hetkellä kuin Saksa antautuu ja viimeinen kuva, pasifistinen otos vastasyntyneestä kusemassa maahan tipahtaneen konepistoolin päälle on kaiken kertova. Liekö tällaista olisi enää Hrustsovin jälkeen ollut mahdollista saada levitykseenkään valtiossa, joka Yhdysvaltain tapaan rauhan ja demokratian korulauseista huolimatta pyöri militarismin ja kansalaisten mielten manipuloimisen ympärillä. Elokuvan kohtaus, jossa natsitervehdystä tekevä pojankloppi saa sotilaalta remmistä, on muuten siirretty lähes sellaisenaan Sam Fullerin Voittamattomaan ykköseen.
Kotona jatkoin vaihteeksi leffoja ja katselin Yle Areenasta Byron Haskinin ääneen naurattaneen, mutta samalla kirjavissa väreissään viihdyttäneen 50-luvun tieteisklassikon Maailmojen sota, josta yrittänen rustata Laajakuvan kirjaprojektiin jotakin. Tämän jälkeen, puolenyön paikkeilla, vilkaisin vielä pohjoiskorealaisen draaman The Favourite Young Man, vuosimallia 1989. Sikäli elokuvassa on potentiaalia, että se nostaa sankarikseen putkimiehet ja näiden työn tärkeyden koko yhteiskunnalle – kuinka usein vaikkapa Suomen yrittäjiä, extreme-ihmisiä, joutilaita ja muita sarjakuvasankareita nuoleskelevissa tuotannoissa nähdään moista? Tuntiin tiivistetty filkka nostaa ammattiryhmän jalustalle ja sen loppuhuipennuksena nämä pelastavat vesivahingolta yhteisönsä asukkaat, jotka hurraavat ja heiluttavat heille parvekkeiltaan käsiään ilosta soikeina. Mainiot musiikit sisältävän elokuvan huippuhetkiin lukeutuu myös montaasi, jossa ihmiset tanssivat kyseisten laatusävelten kaihoisasti soidessa nauraen rivissä uimahallin altaassa samalla, kun duunari kömpii maan alla ahtaissa putkistoissa mahdollistaen heidän hookaksoonsa. Ikävä kyllä muutoin käsikirjoitus on tylsä ja epäonnistunut, eikä hyvää tarkoittavan sanoman ja muutamien kerronnallisten huippuhetkien väliin mahdu kuin uuvuttavaa, draaman kannalta yhdentekevää höpöttämistä.
