Sieltä tulikin jo kaiken tiivistävä alkusana. Syökää sokolaatia!
Voisin silti kertoa lukeneeni loppuun Jiri Kerosen kirjan Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä, josta jäi hieman ristiriitainen olo. Toisaalta ”kansallismielinen” (uudiskielen sana orwellimaisessa hengessä) Keronen kirjoittaa pääsääntöisesti suhteellisen asiallisesti ja pieni pilke silmäkulmassaan, mutta kyllä tämän poliittiset näkemykset (joille olen hiljalleen tullut hyvin allergiseksi: ei vain jaksa yrittää olla joku Jeesus, jonka pitäisi muiden mielipiteitä ymmärtää yrittävänä ja aidosti demokratiaan uskovana kuunnella sellaisten ihmisten mieli piteitä (hihihi…), jotka sylkevät avoimesti omiesi päälle) paistavat paikoitellen läpi lukuintoa nakertavasti.
Lähinnä tämä on tätä perusjuttua, mistä ”kansallismieliset” itse syyttävät ”vihervasemmistoa”, eli ylimielisesti kirjoitettua todistelua siitä, kuinka vastapuoli on väärässä ja itse puolestaan oikeassa. Millekään Iiro Nordlingin tasoiselle epäasiallisuuksien linjalle ei sentään mennä: ei onneksi edes kirjoitusvirheiden määrässä, jotka tasoittuvat alun jälkeen huomaamattomalle tasolle. Tuntuu myös aikamoiselta ruskeakielisyydeltä alkaa kehumaan kirjan kustantaja Timo Hännikäistä oikeaoppisesta rivologisesta käyttäytymisestä tämän känniperseilyiden vuoksi ja vertaamaan ks. tyyppiä Pekka Siitoimeen, joka aitona kylähulluna ja värikkäänä persoonana heilannee Helvetissä aivan omassa piirissään kaukana näiden pikkumiesten alapuolella.
Myös kirjan alkupuoli (Pekka Siitoin teoriassa) oli oikeastaan aika tylsä, sillä se oli hyvin pitkälti kollaasi jo lukemastani Siitoin-kirjallisuudesta, eikä näin ollen tarjonnut juurikaan uutta. Kyseenalaista on myös esittää faktoina asioita, joista lähteinä lienee lähinnä jotain Nordlingin tapaisten ihmisten lausuntoja: itse en ainakaan monia Iiro-papan juttuja esimerkiksi hänen olemattomien kirjallisten ansioittensa tai tietokirjailijaa enemmän joltain poliittisen manifestin julistajalta tuntuvan ulosantinsa ja siihen väliin lisättyjen ”johtopäätösten” vuoksi purematta lähtisi nielemään. Nostan silti hattua paikoitellen hyvin rehelliselle analyyttisyydelle, kuten ajatuksille Pekan natsismin syistä ja esimerkiksi teorialle, että mikäli toinen maailmansota olisi päättynyt toisin, olisi Pekka satanistista voimaa ihmisten järkyttämisellä saadakseen todennäköisesti sonnustautunut neuvostotunnuksiin.
Käytäntö-osuus onkin paljon hauskempi ja siinä keskitytään siihen, miten voit elää kuin Pekka esimerkiksi saatananpalvonnan, puolueen perustamisen ja mestarin kiljun sekä arjalanpiirakoiden valmistamisen osalta. Mukana on mielenkiintoista historiaa niin ouija-laudasta, Mustasta raamatusta kuin Pekan harjoittamista maagisista riiteistä. Puolisko antaa eräänlaisen humoristisen perspektiivin Siitoimen elämään, luodessaan simuloidun matkan hänen askareittensa pariin. Ainakin oma mielikuvitukseni loihti eteeni monet kuvat valtakunnanjohtajasta mörisemässä rukouksia saatanalle sokeriviinisammioiden äärellä tai nukkumassa hylätyn talon kellarissa demonisia voimiaan kasvattaakseen. Hulvattomin alaluku on kuitenkin ohjeistus vampyyriksi muuttumiseksi, jonka avulla myös Pekan piti palata haudan takaa takaisin kotiseutuaan terrorisoimaan.
Tietenkin on sanomattakin selvää, että käytäntö toimii parhaiten paperilla ja näiden juttujen toistaminen tuntuisi lähinnä pateettiselta ja teennäiseltä keinolta yrittää leikkiä jotain mitä ei ole. Huvittavintahan Pekka Siitoimessa ainakin omasta mielestäni on se, ettei hän ”yrittänyt” olla mitään, vaan sekoili sydämensä kyllyydestä omine apuineen, vaikkei esimerkiksi paraatiin olisi osallistunut hänen lisäkseen juuri ketään. Se, oliko kyseessä loppuun asti viety performanssi, aito hulluus vai yhdistelmä kumpaakin, jäänee arvoitukseksi.
Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä on nopeasti luettu paketti, jonka parissa varmasti viihtyy, mikäli aiheena oleva herra kiinnostaa eikä tämän tarinaan tai tuotantoon ole vielä perehtynyt liiaksi. Jos näin on päässyt käymään, tarjoaa teos silti muutamia hauskoja tietoiskuja, jokusen hymyilyttävän valokuvan ja suhteellisen iloisen asenteen, josta on Pekan elämän tavoin vaikea sanoa, missä menee ketunhäntä kainalossa -velmuilun ja kirjoittajan omien aatosten raja. Pekka Siitoin on hahmo, johon uskoakseni suurin osa mieltään pahoittamattomista suhtautuu klovnina, mutta jota silti puhutellaan osana leikkiä johtajan tai mestarin tapaisilla titteleillä – nämä sopivat Siitoimelle jo senkin puolesta, että toisin kuin hänen jäljittelijänsä, Pekalla itsellään tuntui olevan tarpeeksi mielikuvitusta keksiäkseen peliin omat sääntönsä tai soveltaakseen niitä parhaaksi katsomallaan tavalla Bill Wattersonin Lassi ja Leevi -sarjakuvasta tutun Lassipallon hengessä. Kerosen teos on lopulta yhtä kaukana Nordlingin paatoksesta kuin Suojeluspoliisin juhlakirjan asiallisuudesta ja osallistuu näin ollen kyseiseen leikkiin kuin vanha pelaaja ainakin.
Niin paljon kaikkea kakkaa tullut katsottua, pääosin työtehtävien puitteissa ja osa kaihisen toisen silmän varassa, että juostaan tämä juttu nyt pois alta kertarykäyksellä urea pitkin reisiä roiskuen. Paskaakos sillä väliä.
Malesialais-japanilainen Malu (2020) tuli katsottua Cine Asian festivaalituutista, johon sorruin sitten muutaman roposen rahojani tunkemaan. Kyseessä oli ihan tunnelmallinen, mutta hetkittäin sekava ja piipitystään vaikeaselkoisesti korviini kimittänyt elostelukuvastelu, jossa välistä äiti on hukuttamassa lapsiaan rantalaiturilla, sitten jumitellaan jossain urbaanissa ympäristössä Tokiossa ja äkkiä piestään äijää metsässä. Olin muutenkin katselun aikana puoliunessa, mikä ilmeisesti entisestään edesauttoi kyvyttömyyttäni löytää sitä punaista lankaa. Ei se mitään, sillä tunnelmantavoittelumielessä Malun alunperinkin päätin katsoa ja kieltämättä se atmosfääri tuntuu tarinan edelle ihan tarkoituksella menneen. En enää pari viikkoa katselun jälkeen muista elokuvasta oikeastaan tämän enempiä.
Bruce’s Deadly Fingers (1976), joka tunnetaan myös muiden muassa nimillä Zombi 11: Bruce’s Fingers, oli sitten taas tuttu ja turvallinen kuristusote bruceploitaatio-ohjaaja Joseph Velascon sormista saatuna. Tässä seikkailussa Bruce Lee oli muistaakseni kuollut ja tämän entinen tyttöystävä kaapattu. Supertähti Bruce Le puolestaan joutui pelastamaan muijan lukemalla jotain esikuvansa taakseen jättämää tekniikkakirjaa. Tai mitä lie, ei sillä taida olla väliä.
Lähinnä rainassa tapellaan ja pulautellaan kurkusta ripulia. Tyyli on sama kuin näissä hommissa yleensä, eli kaikki on tappavan tylsää eikä mitään kiinnostavaa juuri tapahdu. Sikäli tämä sopi katseluun, sillä leffa rullasi taustalla samalla, kun tein monotonisia työtehtäviäni.
Omituista filmissä on se, että se löytyi YouTubesta HD-tasoisena bluray-rippinä, jonka materiaali oli koostettu osittain saksaksi puhutuista klipeistä. Joku on siis aivan tosissaan jaksanut nähdä näinkin paljon vaivaa saadakseen tästä mahdollisimman kirkkaan ja täydellisen version markkinoille.
Välillä nähdään Bruce Leeta arkistomateriaalien kautta ja tärkein on loppu, jossa Bolo Yeung katselee kädet lanteillaan, kuinka Le huitoo hänen kavereitaan. Aina silloin tällöin myös Bolo intoutuu juoksemaan mukaan nujakkaan, ainoastaan lopettaakseen taas hetkeksi tappelemisen kesken ja perääntyäkseen seuraamaan kädet puuskassa ottelua vierestä kuin mikäkin valmentaja. Huomattavin kohtaus on viimeinen kuva, jossa Le kiskaisee pahikselta silmän päästä – harvassa kun tuntuu tämän eksploitaation alagenren gore yleensä olevan.
Sitten onkin vuorossa kaikkea sellaista, mistä ei jaksaisi oikeastaan kirjoitella mitään. Intermission (2003) oli tunkkainen ja teennäinen, mukahauska, mukaviileä ja muka-anarkistinen ikävien ihmisten kuvaus Brittein saarilta, josta tuli mieleen lähinnä köyhän miehen Trainspotting. Sion Sonon Red Post on Escher Street (2020) oli kaksi- ja puolituntinen elokuva elokuvan alkutuotannosta, komedian keinoin kerrottuna. Ihan hyvä leffa, joskaan ei mielestäni millään lailla ihmeellinen. Toisin kuin Love Exposuressa, tällä kertaa pituus ei tuntunut lunastavan itseään ja vastoin kyseistä mestariteosta, kelloa tuli tällä kertaa vilkuiltua ahkerasti. Ehkäpä odotukset Sonoon ovat vain liian kovat. Myös keskittymishäiriö oli läsnä, minkä osalta työuupumuksella saattoi olla tälläkin kertaa näppinsä pelissä. Alfie (2004) oli puolestaan turha uudelleenlämmittely jo alunperin mitäänsanomattomasta naistenmieskomediasta. Jude Law oppii elämästä.
