Ala-arvoinen ristiretki maailman huonoimman plokin puolesta on alkanut. Ei minulla tunnu olevan tällä hetkellä mitään sanottavaa mistään elokuvasta.
IMDb tuntuu muuten olevan käyttäjäystävällisyytensä puolesta tällä hetkellä erroreineen ja muine ongelmineen aika lähellä Listal.comin tasoa.
17.9. Tien laulu (1955) (PC)
Satyajit Rayn Apu-trilogian aloitus (kakkosen näin Orionissa joskus vuosia sitten) kiehtoo eksoottisuudellaan ja komeudellaan, vaikka oikeastaan tämä oli aika tylsä ja hidastempoinen. Rayn elokuvia näkyy löytyvän Criterion Channelista runsaanpuoleisesti, mutta ristiriitaisten fiilisten vuoksi saa nähdä, milloin niiden ääreen palaan uudestaan. Veikkaan että muutama tällainen liian lyhyen ajan sisällä voisi olla jo liikaa. Tässä oli muuten iljettävä hampaaton mummo, joka tunki kädellä jotain mössöä suuhunsa.
17.9. The Big Shave (1967) (PC)
Martin Scorsesen varhainen lyhäri tuikkasi kovaa. Parranajo on – käytäntöä enemmän teoriassa – puistattavaa hommaa siinä missä myös ranteiden viiltäminen kylpyammeessa. Ehkei ihmiselle vain ole luonnollista vedellä jotain hyvin terävää pitkin kehoaan, ja vaikkeivät välillä vahingossa syntyvät, hitaasti vuotavat naarmut kuin kirvele, nostavat ne ihon kananlihalle. Scorsesen taiteellinen kauhufilmi hyödyntää tätä, miehen sheivatessa turpakarvojaan kevyen amerikkalaisen musiikin tahdissa ystävällisesti hymyillen, partavaahtoa poskilleen levittäen ja itseään verisesti viillellen, niin että puhtaanvalkeat pinnat sotkeutuvat punasävyisiksi ja lopulta myös kaulansa katkaissen. Yksinkertainen elokuva, jonka aikana teki pari kertaa mieli laittaa silmät kiinni.
17.9. Pixote – heikomman laki (1981)
Harva näkemäni brasilialainen elokuva on onnistunut ihastuttamaan idyllisyydellään tai saanut kadehtimaan elämää Bolsanaron valtakunnan slummeissa, mutta Carandirun ja Hämähäkkinaisen suudelman ohjanneen Hector Babencon Pixote on jo draaman kauhuksi muuttava kuvaus katulasten elämästä. Filmi lähestulkoon alkaa kohtauksella, jossa kasvatuslaitoksen muut pojat raiskaavat kaverinsa kuoliaaksi ja jatkuu sadistisella, muttei päälleliimatulla väkivallalla koko kestonsa ajan.
Poikakoti tuntuu jo itsessään Brasilian vertauskuvalta, puolifasistiselta vankilalta, jossa pamppua heiluttavat tekevät mitä haluavat, ja asujaimiston oikeudet ovat lähinnä sanahelinää politiikkojen suissa. Paljon paremmaksi ei elämä pakomatkan alettua muutu, vaan ympäröivän maailman armottomuus paiskataan vasten nimikkohenkilön naamaa kuin paskaa sisältävä kermakakku. Ehkä parhaiten maan väkivaltatilastot kiteyttää lopun kohtaus, jossa joukon murhia suorittanut pikkujannu haluaa pukille kapuamisen sijaan ottaa aikanaiselta tissin suuhunsa, mikä symbolisoi mielestäni loistavasti näiden pentujen menetettyä lapsuutta: veriteot ovat vain osa pojat kasvattanutta ympäristöä ja arkitodellisuutta, eikä Pixote lopulta ole kovaksikeitetty tappaja vaan pieni lapsi, joka kaipaa sitä turvaa ja hellyyttä, jota vaille on jäänyt. Imemisyrityksestä huudot saatuaan hän jatkaa matkaansa ratakiskoja pitkin huolettomasti pomppien, kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut. Jos tämä oli lapsuus, mitä voimme odottaa aikuisuudelta?
18.9. Starstruck (1982) (PC)
Lähinnä keskityin kuuntelemaan tämän aurstralialaiskomedian musikaaliosuuksia samalla kun tein ruokaa ja join pari kaljaa.
18.9. Tramwaj (1966) (PC)
Olinkin nähnyt tämän jo aiemmin, mutten muistanut asiaa kuin hämäränä, epämääräisenä tunteena. Kieslowskin mykässä lyhärissä matkustetaan raitiovaunulla.
19.9. Max Richter’s Sleep (2019) (Teatteri/DCP) (HIFF)
R&A:ssa katsottu dokumentti Max Richterin 8-tuntisesta unikonsertista kuulostaa siltä, että Richteriä voisi harkita lainaavansa kirjastosta, ja kuvat valosaasteen täyttämistä öisistä kaupungeista ovat tunnelmallisia, mutta tavallista pahempaa ahdistusta luonnon tilasta kokevalle myös hyvin irvokkaita. En jaksa selittää asiaa sen kummemmin, mutta koin aika häijyjä tunteita nähtyäni romantisointia siitä, kuinka kauniin luonnon tilalle on pystytetty saasteisia betonihelvettejä. Myös konserttia katsomaan tulleet, ihastuneilta näyttävät ja kameran tarkasti tallentamat hipsterit saivat ärsyyntymään.
20.9. Half a Loaf of Kung Fu (1978) (PC)
Ensimmäisiin alan parodioihin kuuluva Jackie Chan -filmi on aika perseestä ja hauskan sijaan lähinnä idioottimainen, muistuttaen lähinnä jotain köyhän miehen Chaplin-komiikkaa. Pari kertaa lopummalla jollekkin typeryydelle taisin kyllä hymähdellä. Porukka etsii aarretta jossain feodaali-Kiinassa, eli ympäristössä joka ei ylipäätään kiinnosta yhtään. Hyllyssä olisi rivillinen Chan-komediaa videoformaatissa, mikä tuntuu ajatuksena todella ahdistavalta.
20.9. Sex and Violence (1997) (PC)
Irvokas lyhytanimaatio, jonka ilmeisesti tekijänsä mielestä olisi pitänyt olla hauska.
21.9. 3 Johan Vennistä käsittelevää dokumenttia (PC)
Innostuin katselemaan kaikki löytyneet dokkarit sokeasta, kouluttamattomasta ja Mensan kunniakirjan saaneesta papasta, joka eli syömällä ruohoa ja räjäytteli harrastuksenaan luolaa takapihalleen. Ukko myös kiipeilee karsimaan puiden oksia ja kalastaa muille. Venninen omisti elämänsä muiden auttamiselle ja hänen myös väitettiin vetävän 99 leukaa yhdellä sormella. Kahdessa ensimmäisessä lyhärissä Venninen on vielä pelissä mukana, mutta kolmannen aikana hän ehti kuolla 99-vuotiaana. Kyllähän tästä hullu fiilis tuli, että kyllä itse tuota tyyppiä enemmän ihailen, kuin jotain pedofiilia pop-tähteä tai raiskaajajääkiekkoilijaa. Dokumentit olivat Johan on Venninen (1997), Vesille Vennisen mieli (1998) ja Vennisen testamentti (2008).
21.9. Miljardin dollarin aivot (1967) (PC)
Ken Russellin ohjaustyö ei pahemmin muistuta sitä Russellia, joka ohjasi Paholaiset, Muutostiloja tai Yövieraat, vaan on aika kuiva ja kökösti etenevä, tekemällä tehdyltä tuntuva agenttitarina, joka kiinnostaa ainoastaan kuvauspaikkana toimineen Suomen vuoksi. Helsingin, Turun ja Porvoon maisemien bongailu on ihan kivaa, mutta saa lopputuloksen vaikuttamaan lähinnä kömpelöltä matkailunedistämisvideolta, jonka katsomista ei voi suositella kuin kuriositeettina. Hauskin puoli taisi olla yksityisomistuksessa oleva salainen saari, jota varten kamerat on viety Suomenlinnaan. Salaisen agentin kansio on huomattavasti viihdyttävämpää Harry Palmer -tarinointia.
22.9. Untouchable (2019) (PC)
Dokumentti Harvey Weinsteinin sankariteoista. Hohdon mieleen tuovat kamera-ajot tapahtumapaikoilla tuovat iljettäviin juttuihin omaa aavemaisuuttaan, mutta lopun kasvokuvat jokaisesta nähdystä naisesta on ärsyttävä ja tarpeeton tehokeino katsojain empatiain kalastelemiseksi.
22.9. Saksa vuonna nolla (1948) (PC)
Raunioituneessa Berliinissä kuvattu draama selviytymisen haasteista antaa toivoa, sillä se osoittaa ihmisten päässeen jaloilleen myös tällaisesta. Poika myrkyttää isänsä, joka kohtalostaan tietämättömänä selittää kuolinvuoteellaan kuinka hienoja mukuloita on siittänyt, minkä jälkeen pentu tekee itsemurhan hyppäämällä pommitetun talon murjotun seinän läpi katuun.
23.9. 20th Century (2019) (Teatteri/DCP) (HIFF)
Jos Guy Maddin vaikuttaa olevan aika hanurista, 20th Centurya voisi kutsua köyhän miehen Maddiniksi. Räikeän epäuskottavalta ja silmiä hivelevän värikkäältä näyttävä lavastus ja valaistus miellyttävät silmää, mutta Kanadan pääministerin tarinan surrealistisen hölmöläishuumorin keinoin kertovan elokuvan sisältö on muutoin täyttä nollaa, enkä kokenut esimerkiksi käsinukkelintuja tai muita vastaavia tehosteita niinkään huvittaviksi, vaan enemmänkin teennäiseksi yritykseksi kirvoittaa nauruja sillä, että tehdään hei tämä mahdollisimman huonosti. Toki arvostan erilaista tapaa tehdä elokuvaa, Matthew Rankin ei tämän perusteella ole taiteilijana mikään Peter Greenaway, saksalaisista ekspressionisteista puhumattakaan, jolloin moiset tehokeinot heikkoon sisältöön yhdistettyinä saivat vain vihaiseksi. Buurisotaa julistava montaasi lienee ainut todella onnistunut ja vaikuttava kohtaus.
24.9. Ebirah, Horror of the Deep (1966) (PC)
Kaverini tuli käymään, joten haimme kaupasta hieman Legendaa ja läheisestä pitsapalatsista pari lättyä pölyisessä yksiössä vietettyä leffapäivää piristämään.
Merimiehet haaksirikkoutuvat valtameren saarelle, jossa fasistinen diktaattori pitää ihmisiä orjinaan keittämässä jonkinlaista kanaviillokkia. Kukaan ei uskalla paeta, sillä merellä polskii jättiläisrapu Ebirah, joka popsii mielellään ulapalla seilaavia törkyiseen kitaansa. Samalta saarelta löytyy myös Mothraa palvovia alkuasukkaita, joiden ylistysmenot alkavat tuntua näitä filmejä katselleelle turhan tutuilta, kuin myös kivettynyt Godzilla, joka herää henkiin pelaamaan Ebirahin kera lentopalloa. Hirviöiden väliset kärhämöinnit ja kuumailmapallolla lentely ovat muhevaa katseltavaa, mutta muutoin alle puolitoistatuntinen filmi tuntuu tappavan tylsältä. King Kongia kopioidaan jo turhan selkeästi, eivätkä kumipuvussa ohjusten keskellä tanssivan Godzillan ilmehtiminen jaksa hymyilyttää loputtomiin.
24.9. Skinheads – Vallankumouksen sotilaat (1989) (VHS)
Greydon Clarkin (Ilman varoitusta, Joysticks) ohjaama ö-luokan ihmismetsästysleffa on silkkaa huutonaurua. Heti ensimmäisessä kohtauksessa skinijengi tunkee hakemaan suojelurahaa tuhoamisleiriltä selvinneiden juutalaisvanhusten kaupasta ja hakkaa mustan pikkupojan, joka klaffivirheessä vilkuilee iskujen välillä kysyvästi kohti kameraa (”Kuvaatteko jo?”) ja leikkauksen jälkeen roikottaa päätään puolitajuttomana. Hän pääsee kuitenkin pakoon ja hakee paikalle homeboyzit, joista yhtä ammutaan mahaan, mutta tästä välittämättä äijä pieksee porukkaa ja lopulta juoksee hirveää vauhtia karkuun, kun poliisiauton sireeni alkaa lähestyä. Skinit puolestaan ajavat pakettiautolla, johon on maalattua pääkallo ja ristiluut, ss-merkki, hakaristejä ja anarkisti-symboleja. Yhden skinin ohimoon on myös piirretty ilmeisesti tussilla pieni hakaristi, joka kohtausten vaihtuessa muuttuu koko ajan sameammaksi, ilmeisesti näyttelijän hierottua naamaansa. Skinit ovat myös samaan aikaan yltiöisänmaallisia ja vaativat puhuttavaksi englantia, mutta ihailevat myös Hitleriä, jota vastaan hänen ihailemansa valtio kävi paljon kotimaisia patriootteja vaatineen sodan vajaat puoli vuosisataa aiemmin.
Skinit hyökkäävät hyvää kirsikkapiirakkaa tarjoavaan kahvilaan, ja saatuaan turpaan mustalta mieheltä alkavat ampumaan ja raiskaamaan muita asiakkaita, joiden suhteet toisiinsa jäävät hieman hämäriksi. Toisilleen tuntemattomat mies ja nainen pakenevat metsään, jossa ensi töikseen menevät nukkumaan aukealla olevan pienen kannon viereen. Ilmeisesti tässä vaiheessa tuli yö, koska kamera kuvaa puun alla olevia natseja epämääräisen hämärässä valaistuksessa, auringonsäteiden kuitenkin puskiessa latvuston läpi. Leiriin kävelee myös tympääntynyt karhu, jonka nainen onnistuu ajamaan karkuun huutamalla (tässä välissä eläin kääntää katseensa ilmeisesti kouluttajan suuntaan, ja lähtee laiskasti kävelemään tätä kohti).
Pari löytää metsästä mökin, jossa on mm. tuoretta leipää, nappaa kaksipiippuisen haulikon seinältä ja käy nukkumaan lattialle. Silloin tupaan saapuu köyhän miehen Rutger Hauer, joka löytää kultakutrit huushollistaan ladattu ase kädessä. Mutta ei hätää, äijä uskoo heti, kun nämä sanovat piileskelevänsä verenhimoisia rasisteja, ja yhdessä joukkio linnoittautuu ammuskelemaan sisään yrittäviä tunkeutujia, joista yksi raapii alati persettään.
Talon isäntä saa surmansa ja natsit lynkkaavat yhden omistaan naulaamalla tämän ristiin mökin ulkoseinään, mistä paikalle osunut karhu pian popsii tämän suihinsa (kohtausta ei tietenkään esitetä muutoin, kuin ottamalla kuvaa karjuvasta karhusta ja armoa huutavasta skinistä). Sitten Ron Mossin ja David Hasselhoffin ristisiitokselta näyttävä hyvismies alkaa lahtaamaan natseja, joiden johtaja ehtii raiskata tämän naisystävän. Skinimuija puolestaan näyttää tälle hänen rintaansa viilletyn hakaristin ja kertoo näiden maailmanvalloitussuunnitelmasta ja siitä, kuinka heistä tulee puhtaan valkoisen herrarodun kantavanhemmat. Sitten hänet tapetaan ja sankaripariskunta pääsee autotielle, mutta kuinka ollakkaan on superpahis saanut jostain käsiinsä kiesin ja yrittää ajaa heidän päälleen. Tästä ei tietenkään tule mitään, natsi kuolee näyttävästi ja elokuva loppuu.
Vaihdoin tämän videokasetin työkaverini kanssa päittäin pillunlipittäjäviiksisen Bruce Lee -kloonin tähdittämään Lohikäärmeeseen, enkä ollut silloin täysin varma, mahdoinko nyt tehdä aasinkaupat. Enpä tehnyt en, sillä olihan Skinheads huomattavasti tuota eteläkorealaista kökkökungfuta huikeampi eepos. Ysärin taitteessa julkaistu elokuva näyttää ulkoisesti 1970-luvun tuotteelta.
24.9. Doggystyle (2001) (VHS)
Joskus vuosia sitten entinen postista tuttu työkaverini otti minuun yhteyttä, että hänellä olisi tarjolla kasa videokasetteja. Ehtona oli kuitenkin se, että ottaisin kerralla kaiken, myös ”jynkytysvideot”. Kasassa oli myös nostalgiseen ruotsalaiseen Best Seller -sarjaan kuuluva, Snoop Doggin juontama Doggystyle, joka oli näistä kaseteista ainut säästämisen arvoinen, olihan tuo ollut yläasteella pienimuotoinen verbaalinen legenda, jota en kuitenkaan koskaan ollut nähnyt.
Koska tällaisen katselemisessa yksin ei olisi ollut mitään mieltä, unohtui leffa johonkin hyllyyn kirjapinojen taa vuosiksi, kunnes nyt päätin että olisi aika katsoa se viimein pois ennen muuttoa.
Puolitoistatuntinen kasetti oli kyllä melko kova haaste katsottavaksi. Minkäänlaista juonta ei luonnollisesti ole, vaan suuressa kartanossa pelataan pleikkaria, räpätään ja kuksitaan. Rap-tähdet, kuten Snoop, Tray Deee, Goldie Loc ja Nate Dogg eivät tietenkään osallistu orgioihin, ainoastaan heiluvat toiminnan keskellä riimiä heitellen ja jointtia poltellen. Erityisesti illan isäntä vaikuttaa olevan tavanomaistakin pahemmassa pilvessä. Osa tyypeistä puolestaan näyttää äärimmäisen vaivaantuneilta.
Harmillisesti kyseessä ei ole puolitoistatuntinen rap-video, jolloin ne kohdat, joissa musiikki vaihtuu pelkkään ähkimiseen ovat paitsi pitkästyttäviä, myös naapurien suhteen kiusallisia, ja kaukosäätimen volyyminappulaa tulikin hakattua katselun aikana ahkerasti.
Doggystylen kohderyhmästä on vaikea sanoa juuta tai jaata. Musiikkisessioiden taukoamisen myötä kotivideotasoiselta näyttävä tekele tuskin ajaa asiaansa tästä diggaileville, pornografiana teos puolestaan on hyvin epäkiihottava, sillä alan ammattilaiset ovat hyvin muovisen ja epäkiinnostavan näköisiä, eikä väliin leikatut otokset rumista räppäreistä välttämättä ole sitä kuuminta kamaa itsensä kopeloimisen yhteydessä.
24.9. Mr. Vampire 4 (1988) (DVD)
Honkkarilaisen vampyyrikomediasarjan nelososa päätti tässä välissä Doggystylen myötä hieman kosteaksi edenneen illan huomattavasti hauskemmissa merkeissä. Jätkä johtaa lappunaamaista verenimijäletkaa ja porukka sekoilee ihan riittämiin. En oikeastaan osaa sanoa tästä muuta, kuin että hauskaa oli. Jos jotkut ihmiset uhoavat, että heillä on brittiläinen huumorintaju, itselläni on sitten kai hongkongilainen.
24.9. Surutta? Sekaisin (1993) (DVD)
Saunan jälkeen tuli katsottua vielä Richard Linklaterin 70-luvulle sijoittuva teinikuvaus, joka oli sanalla sanoen aika ärsyttävä. Jos diggailee amerikkalaisten pentujen elämästä iloineen ja suruineen, ehkä tämä tarjoaa jonkinlaista nostalgiaa, mutta Svengijengejä ja muita inhoavalle kyseessä oli aika lailla vastenmielinen ja pitkäveteinen kyhäelmä, jonka ainut ilo tuli pohdiskellessa sitä, ketä hahmoista vihaisi eniten. Kaverin lainaama Criterion Collectionin julkaisu kirjasineen, värikkäine kansineen ja julisteineen sentään oli tyylikäs.
Nyt lopetan ja alan valmistautua viikonloppuiseen Turun reissuun sekä ennen tätä puolukassa käymiseen. Pitäkää toisistanne hyvää huolta.
