Ulkona sataa lunta. Istun itse sisällä. Jokin tässä yhtälössä menee siis väärin. Elokuvien katselua piti tänä vuonna rajoittaa, mutta ne tuntuvat olevan meikämannelle liian suuri intohimo, joiden pariin vain haluaa palata useammin kuin kerran päivässä. Myös filmien näkeminen työtehtävien puitteissa nostaa katseltujen lukumäärää, joka tätä kirjoittaessani on kuluneen vuoden osalta maltilliset 36. Kirjoiteltavaa olisi yllin kyllin aina parista kirjaprojektista – joista toinen on uusi, toinen vanha – lähtien, minkä ohella työn alla on artikkelisarjaa ja kaikkea muuta kivaa: sen sijaan että tekisin näitä järkeviä asioita, jupisen yksikseni munkinkammiossani jotain epäolennaista monologia tietämättä itsekään miksi.
Kolme kirjaakin olen ehtinyt tammikuun aikana loppuun lukemaan. Michael Feeney Callanin Sean Connery – elämä ja elokuvat oli samaa Art Housen kustantamaa elämänkertakirjallisuutta kuin kesällä tahkoamani Clint Eastwood – elämä ja elokuvat – niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka kumpikin opus antoi jonkinlaisen kuvan kohteestaan ja mukavasti triviatietoa, oli molempien etenpäin saaminen välistä työn ja tuskan takana, sillä teksti ei ollut kovinkaan lennokasta, suomennoksen yhteydessä tulleita kirjoitusvirheitä riitti ja itseäni ei-niin-kovin-paljoa kiinnostaviin asioihin, kuten Connery-kirjan tapauksessa Bond-leffoihin, paneuduttiin turhankin urakalla. Huomasinkin tekstin lähteneen vauhtiin kymmenen kertaa sulavammin siinä vaiheessa, kun käsiteltävä aihe vaihtui Jamesista Seikkailujen sankareihin ja tekele, jonka väliin laitettu kirjanmerkki oli liikkunut viimeisten parin kuukauden ajan hyvin hitaasti kohti puoltaväliä, tuli palautetuksi kirjastoon noin viikon kuluttua tuon rajapyykin ylittämisen jälkeen.
Yöpöydältä lähti myös lojumasta Diane Ducretin historiikki Diktaattorien naiset, joka käsitteli kahdeksan itsevaltiaan leidikuvioita. Hämäävän tutusti nimetty kirja tuntui sikäli kiinnostavammalta kuin Antje Windgassenin kirjoittama (myöskin lukemisenarvoinen) kaimateos: kun jälkimmäisen loppumista alkoi viimeisten 50 sivun aikana jo todella toivomaan, tuntui Ducretin teksti muuttuvan edetessään vain mielenkiintoisemmaksi. Tähän toisaalta saattoi vaikuttaa myös se, että hänen kirjoitustapansa preesensissä kuvattuine tapahtumineen ja omituisine aikahyppelyineen vaati itseltäni sulattelua ja aloin tottumaan hänen tyyliinsä vasta siinä puolenvälin paikkeilla, jonka jälkeen tunnuin saavan kirjasta jo huomattavasti enemmän irti. Diktaattorien naiset alkaa Mussolinin ja Hitlerin ihailijattariltaan saamilla kirjeillä, minkä jälkeen käydään yksitellen läpi niin Il ducen, Leninin, Stalinin, Salazarin, Bokassan, Maon, Ceausescun kuin Hitlerinkin naiskuviot. Uutta tietoa tuli ainakin itselleni vanhan kertauksen ohella ihan kiitettävästi ja Diktaattoripörssiä fanittavien kannattaa ehdottomasti tutustua myös tähän. Viime yönä pääsin myös loppuun Juudaksen evankeliumissa. Maajussien löytämä ja rikkaalta antiikkikauppiaalta jonkun jenkin pakastimen kautta pelastettu gnostilainen toisen vuosisadan teksti on sellaisenaan onneksi vain kirjan ”sivuosassa”, suurimman osan käsitellessä mielenkiintoista historiaa sen ympärillä.
Kävin myös toveri Tumpin kanssa Pienessä Leffakaupassa, jonne vein vaihtoon kaikkea turhaa hyllystäni. Mukaan lähti Priit Pärnin animaatioita, honkkarilainen romanttinen toimintafilmi My Heart Is That Eternal Rose (siinä oli hieno kansi) ja katselulistoillani pyörinyt Takashi Miiken Gozu. Sain myös jonkun hyvän idean ja tilasin Ebayn kautta jostain Aasian perukoilta Mr Vampire 2:n, joka maksoi postikuluineen aivan liian paljon eli parisenkymppiä. Päätin vielä tuhlata hieman lisää ja sijoitin 40 euroa kirjaan Gun and Sword – An Encyclopedia Of Japanese Gangster Films 1955-1980, josta innostuin lueskeltuani erään Arrowin julkaiseman blu-rayn mukana tullutta vihkosta, jossa olleen esseen sama veijari eli Chris D oli rustannut. Nyt tämä saamarin törsääminen saa luvan loppua!
Jotain elokuvantapaista on siis myös nähty. Kommunistisessa Puolassa 1981 filmattu Vabank oli pankkiryöstökomedia, jonka kyllä katsoi ihan mielellään, mutta josta on jälkikäteen vaikea keksiä oikeastaan mitään kummempaa virkottavaa.
Vähän sama juttu on Maksim-trilogian päättävän filmin Näkemiin Maksim (1939) kanssa, minkä katsomisessa oli etuna se, etten ollut nähnyt sarjan kahta aiempaa osaa (olin jostain syystä, arvatenkin töiden vuoksi, estynyt osallistumasta WHS-Teatteri Unionin Maksim-päivään joskus vuosia sitten) ja näin ollen tiennyt mitään hahmojen suhteista toisiinsa tai niiden kehityksestä. Joka että tämä päätösosa oli jotakin puuduttavan ja hulvattoman välillä, keskittyessään kuvaamaan vallankumouksen jälkeistä aikaa Venäjällä. Maksim laitetaan johtamaan pankkia arvatenkin samalla tyylillä, jolla Idin Amin hallitsi Ugandaa tai Mobutu Zairea. Esimerkiksi ranskalaisen pankkiirin talousasioita käsittelevään kirjeeseen vastataan (tietenkin venäjäksi) suurin piirtein ”haista paska”. Niin anarkistit kuin kapitalistitkin vehkeilevät suoraselkäistä ja hyvää tahtovaa bolsevikkihallitusta vastaan, mutta onneksi näiden kultaiset tarkoitusperät saadaan paasatuksi niin tehokkaasti niskuroijille, että tyhminkin ymmärtää oman parhaansa.
Ehkä irvokkain (ja samalla kiinnostavin) puoli on loppupään pitkä oikeudenkäyntijakso parhaassa stalinistisessa hengessä, jossa kierot asianajajat nakataan puolustuspuheineen syrjään ja kansantuomioistuin langettaa kiivaan palopuheen jälkeen huutoäänestyksellä viinaa ryöstäneille vallankumouksen vihollisille näiden ansaitseman kuolemantuomion. Sen sijaan pettureiden juoniin valheellisin keinoin mukaan vedetty, ennenaikaisesti ikääntynyt ja kosteassa kellarinloukossa elävä leskiäiti saa nuhteiden lisäksi rikkailta sosialisoidun kunnon asunnon ja yhteiseen hyvään tähtäävän työpaikan – juuri niin kuin 1930-luvun Neuvostoliitossa oli tapana. Voi sitä leiskua, mikä näyttelijän silmistä tämän kuullessaan paistaa! Myös Lenin käväisee kankaalla, mutta valitettavasti näkemäni 16-millinen versio oli destalinoitu – hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä Isä Aurinkoisen esiintymiset pystyi vilkaisemaan jälkikäteen YouTubesta. Mielenkiintoista on myös elokuvan eräänsorttinen nationalismi, jossa pankkiirien venäläisyys kyseenalaistetaan mm. perusteluin, että heillä on saksalaiset sukunimet.
Chen Kaigen vuoden 2002 Poika ja viulu olisi puolestaan voinut olla parempi. Sikäli filmissä, joka kertoo symbolisen tarinan nyky-Kiinasta eri vallankumouksen jälkeisen historian vaiheita kuvastavine hahmoineen (yksinkertainen maalainen, vasemmistohenkinen älykkö, materialistinen kuluttaja, elitistitaiteilija…) voisi olla potentiaalia: se näyttää hyvältä, toimii katsauksena siihen, miten valtavasti Kiina on muuttunut puhemies Maon päivistä ja myös sanoma taiteen toteuttamisesta sen itsensä sytyttämästä palosta, ei menestyksen ja rahan takia, on paikallaan. Silti kokonaisuus tuntuu välistä typerän teennäiseltä, hahmot epäuskottavilta ja tapahtumat hölmöiltä. Pahin on loppukohtaus, jossa kaikki päähenkilönä nähtävän viulistipojan elämän aikuiset ovat yhdessä asemalla, jannu vetäisee näille soittopelillään kunnon konsertit ja jokainen paikalla olevista lukuisista ihmisistä pysähtyy kuuntelemaan sekä lopuksi taputtamaan haltioissaan. Enpä tiedä miksi, mutta elokuva toi jollain käsittämättömällä tapaa mieleen Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Da Capon (1985), joka on mielessäni pitkälti synonyymi sellaiselle raivostuttavalle tekotaiteelle, jota esimerkiksi naamasi edessä tuimasti tuijottaen kattilan kannet yhteen kolauttava ”performanssiartisti” ja muut vastaavat viikarit edustavat.
Viikarista tuli mieleen eräs kuva, jolle nauroin eilen kyyneleet silmissä, mutta jota en tähän liitä, koska tiedän monen pahoittavan siitä mielensä – siitä huolimatta, vaikka kuinka yrittäisin selittää siitä kumpuavan huumorin perustuvan lähinnä kokemaani ”mitä vittua” -fiilikseen, jonka taustalla on se, että ketä helvetti edes tekee tällaista ja miksi, kuin myös siihen, miten tragikoomista on se, että joku oikeasti ottaisi moisen vakavasti ja suuttuisi sille. Mutta koska (tästä hetkestä eteenpäin virallisesti) anarkistista linjaa noudattavan Kuvaputken hallitus ei yksinkertaisesti jaksa istua Maksimin tuomioistuimen eteen, jaan tässä sen sijaan sekä Juhan af Grannista kirjoitetun loistavan artikkelin, jota lukiessani kahvit lensivät kirjaimellisesti ulos nenästäni, että kaksi hauskaa kuvaa, jotka myös ilahduttivat kovasti mieltäni.
Jälkimmäisestä en ole aivan varma itsekkään, mikä perkele tuo on. Joku brasilialainen tieteislastenelokuva mitä ilmeisemmin. Pakkohan se kuitenkin on jo tuon perusteella nähdä.
Teruo Ishiin Inferno of Torture (1969) oli puolestaan sitä aina ah niin hilpeää painajaiskamaa 1960-luvun lopun Japanista. Elokuva jatkaa aika pitkälti samalla linjalla kuin ohjaajalta aiemmin näkemäni Yakuza Law ja Orgies of Edo. Juoni on hyvin yksinkertainen: velallinen nainen vangitaan jonkinlaiseen länsimaalaisten suosimaan irvokkaaseen bordelliin, jonka orjina olevia tatuoidaan, raiskataan ja hakataan ihan vain siksi, että näiden omistajat tähän pystyvät.
Ishiin inspiraation lähteinä olivat kuuleman mukaan muiden muassa helvettiä, murhia ja muita kamaluuksia aiheinaan käsitelleen Tsukioka Yoshitoshin taide. Onkin vaikea mennä kiistämään sitä, etteikö ohjaaja olisi saanut vangittua näiden kauniiden, mutta painajaismaisten kuvien tunnelman filmiinsä. Maagisen musiikin ja upeiden, värikkäiden tatuointien täyttämän Inferno of Torturen vastapainona nähtävä sadismi on etovaa ja houreisen unen tai manalaan tehtävän tutustumisretken fiiliksiä taltioidaan selluloidille parhaimmillaan niin riipivästi, että katseen haluaisi kääntää pois ruudusta. Erityisesti painajaismaisesti esitetty kohtaus, jossa naiset pakenevat takaa-ajajiaan eläviä eläimiä kaupittelevalla öisellä torilla sai minut ahdistumaan todella pahasti ja kuvat vikisevistä koiranpennuista kummittelivat mielessäni vielä pitkään elokuvan loppumisen jälkeen.
Myös gorea on mukana ja loppukohtaus, jossa ihminen teloitetaan sitomalla tämä maahan pingotettuihin puihin raajoistaan (samainen kohtaus nähtiin myöhemmin ainakin Ruggero Deodaton Painajaisessa huumeleirillä ja Lucio Fulcin Demoniassa), jotka vapaaksi päästettyään repäisevät uhrin kappaleiksi sisälmysten lennellessä pitkin pientareita saivat suorastaan masentuneeksi – vaikka tuomitun julmuuksia on ollut koko filmi tulvillaan, millainen ihminen pystyisi tekemään toiselle tällaista? Elokuva myös alkaa Yakuza Lawin tapaan irrallisilla kohtauksilla, joissa muiden muassa seivästetään ristillä roikkuva veren suihkutessa ja sahataan hitaasti kaulaansa myöten maahan kuopatun pää irti. Tässä tuleekin Inferno of Torturen suurin kompastuskivi: vaikka se toimii kuin toimiikin omituisena surrealistisena kauhuna ja niin ikään elävöitettynä helvettimaalauksena, on tällaisen kuvaston katselusta nauttiminen ainakin itselleni hieman vaikeaa.
Mennään taas ohi aiheen. Pokkasin tässä samalla myös internetistä aivan himputin kiinnostavalta vaikuttavan kirjan Hell in Japanese Art, jota ei tietenkään näytä kirjastoista löytyvän. Netistähän tuon voisi hyllyyn tilata… vaivaisen +50 euron hintaan, totta maar. Ehkä vielä joskus, ehkä vielä joskus…
Totean vielä lopuksi katsoneeni tässä eräänä yönä Josef von Sternbergin Paholainen on naisen vuodelta 1935. Elokuva itsessään ei ollut paljoa muuta kuin jälleen yksi keskinkertainen kuvaus siitä, miten nainen vie miehen tuhoon (…), mutta ennen kaikkea itseäni ärsytti Marlene Dietrich, jonka ilmeet ja yleinen olemus olivat samaa luokkaa, kuin ne jo mainitut kattilankannet. Katsokaa nyt tuota julistettakin.
Palaan asiaan jälleen kun saarnastuoli palaa. Sitä ennen on hyvä vielä muistuttaa, että toveri Tumpun on nähty antaneen elokuvalle Pekka ja Pätkä neekereinä neljä tähteä. Hän ei tiedä elokuvataiteesta tai mistään muustakaan yhtään mitään.
Tere tulemast, avaruuden vieraat!
