Viikko vaihtuu ja loma alkaa käydä vähiin. Viime viikolla katseltiin tietysti elokuvia. Totuttuun tyyliin huumoria ja piikikästä kommentointia unohtamatta.
Minulla on myös ollut aikaa pelata Final Fantasy VIII:ia ja kuunnella elokuvamusiikkia.
13.7.2020: The Rock (1996)
Lukuisia kertoja nähty The Rock on edelleen aivan vitun hyvä toimintaleffa, joka saa erään ystäväni housut märiksi. Kovalla näyttelijäkaartilla varustettu pätkä on lisäksi Michael Bayn paras ohjaus, jossa Nick Glennie-Smithin ja Hans Zimmerin musiikit pääsevät upeasti esille.
Nicolas Cage hämmästelee vihreitä kuulia, Sean Connery haluaa parranajon ja William Forsythe ei sovi alkuunkaan hyvikseksi.
Pidän etenkin faniteoriasta, jossa väitetään Conenryn hahmon olevan oikeasti James Bond. Siitä voitte googlettaa lisätietoa, jos välttämättä tahdotte.
Huomasin omistavani tästä suomalaisen Criterionin, jonka olemassa olosta olen ollut tietoinen, mutten uskonut sen olevan tämä DVD-julkaisu. Kannessa lukee myös lisänimi – paluu helvettiin, joka on mielestäni vallan mainio.
13.7.2020: Tuntematon vihollinen (2000)
Wesley Snipesin pitää juosta ja juosta vähän lisää. Tagawa käy kiukuttelemassa muutamassa kohdassa ja Michael Biehn erehtyy olemaan lain väärällä puolella. Tässä tylsässä Milleniumin aikaisessa toimintaleffassa pahikset ovat triadeja, koska kiinalaiset yrittävät valloittaa maailman sodan taiteellaan. Sepustelen tähän ihan höpölöpöä, koska itse elokuva ei tarjoa sen enempää. Jostain syystä mukana menossa on Donald Sutherland, joka lähinnä istuu pöydän ääressä juomassa kahvia.
Yhdessä kohtauksessa Snipes käskee aasialaisen naisen ottaa kaikki vaatteet pois, koska vaatteissa saattaa olla seurantalaite. Miten niin poliittisesti epäkorrektia?
13.7.2020: Koko potti (2000)
Essential watch… Jotain tästäkin pitää sanoa. Omistin joskus Koko potista videokasetin, jota katselin jouluna lukuisia kertoja. Olihan se silloin jo varsin perinteistä hömppää, jossa Matthew Perry heittää Frendeistä tuttua kyynistä läppäänsä ja lisää liemeen slapstickiä. Bruce Willis vetää palkkatappajan roolin yllättävän hyvin pieni pilke silmäkulmassaan. Herra näyttää oikeasti nauttineen irtiotostaan kepeämpään suuntaan. Koko potti on siis allekirjoittaneelle edelleen ihan siedettävä filmi.
Löysin muuten tämänkin klassikon meidän rappukäytävän koronapinosta.
13.7.2020: Armoton maa (2003)
Kevin Costner esittää karjapaimenta ja entistä pyssysankaria. Robert Duvall ostaa elokuvan parhaassa kohdassa kuubalaisia sikareita ja sveitsiläistä suklaata.
Meininki on armotonta, kun Costner joutuu koston tielle. Duvall vetää roolinsa todella vakuuttavasti. Nilkin roolissa nähtävä Kim Coates on aivan helvetin sekaisin, mutta show’n kuitenkin varastaa uskomattoman kauniit maisemat, joita on pakko ihailla kaikessa komeudessaan. Muutenkin Armoton maa edustaa westernelokuvan tyylilajia puhtaasti, haikailemalla vanhojen aikojen perään ja romantisoiden nämä myyttiset ratsumiehet. Costnerin ohjauksessa on jotain aidosti haikeaa ja elokuva lienee hänelle samanlainen erään aikakauden päätös, mitä Armoton oli Eastwoodille.
Michael Kamenin musiikit kruunaavat melankolian.
14.7.2020: Murha Hollywoodissa (2003)
Harrison Ford on todella vihaisen oloinen tässä buddy cop -leffassa, jossa hän alkaa selvittää Josh Hartnettin kanssa rapparien kuolemia Hollywoodissa. En tiedä, miksi katson tällaista sontaa, mutta viihdearvoiltaan (kliseisesti) tämä on ihan perus hyvä. Ford ja Hartnett eivät kuulemma tulleet toimeen, jonka vuoksi heidän ei edes tarvitse näytellä. Ikävä kyllä musiikit ovat harmillisen huonot, ja osa vitseistä osuu nykyhetkeen hyvin, kun mustat hokevat jatkuvasti poliisiväkivaltaa!
Loppua kohden koko homma alkaa puuduttaa, vaikka aluksi ihan aidosti diggasin menosta ja meiningistä.
14.7.2020: Linnan kauhut (1963)
Jatketaan hetki Poen ja Cormanin maailmassa, jossa en viihdy erityisemmin. Joku syy näitä kuivia kauhuleffoja on tuijottaa, mutta se ei ole vielä itselleni täysin valjennut. Samalla aikakaudella on tehty paljon parempaakin kuin nämä Vincent Pricen väärällä tapaa puistattavat hirvitykset. Mitään erityistä Linnan kauhut ei tarjoa, vaikka se toki Arrowin julkaisemana blu-rayna näyttää aivan liian hyvältä ollakseen totta. Yhdessä muistettavassa kohdassa joidenkin tyyppien silmät on muurattu umpeen muovailuvahalla ja Price tykkää katsella itsestään maalattua taulua.
Enää yksi jäljellä, jonka jälkeen en katso yhtään Cormania – ainakaan vuoteen tai kahteen.
14.7.2020: Green Book (2018)
Eletään 60-luvun alkua. Viggo Mortensen esittää todella vakuuttavasti amerikanitalialaista portsaria, joka päätyy paskanjauhantataitojensa ansiosta mustan pianistin autonkuljettajaksi syvän etelän kiertueen ajaksi.
Tässäpä siis akatemiaa miellyttävä elokuva, joka on teemansa puolesta taas ajankohtainen. Teemat tosiaan ovat ajankohtaisia, kun mustaa miestä ei huolita illallistamaan samaan pöytään valkoisten kanssa tai poliisit pidättävät hänet vain ihon värin vuoksi. Jotenkin silti ihmetyttää, että tästä aiheesta pitää vielä vuonna 2018 tehdä elokuva, joka vääntää katsojalleen asian rautalangasta.
Yhtä kaikki, minä pidän Green Bookista, koska se on helvetin hyvin tehty elokuva. Sehän on myös sen toisen Farrellyn veljeksen irtiotto-ohjaus Sekaisin marista -tyylisistä komedioista, joskaan ei täysin huumoriton. Jollain tapaa lämminhenkinen ja hyvää mieltä aiheestaan huolimatta tihkuva draama on täydellinen valinta kaiken pilipalipaskan jälkeen.
Voin taas olla väärässä, mutta tämä aihe lienee edelleen tärkeä ja siksi näitä leffoja tehdään, vaikka se toisaalta tekopyhältä valkoisen miehen kilven kiillottamiselta voineekin vaikuttaa. Koska tämä menee tällaiseksi paskanjauhannaksi, niin en viitsi sitä pidempään jatkaa.
15.7.2020: Vanilla Sky (2001)
Tom Cruisen tähdittämässä Avaa silmäsi (1997) -uusintaversiossa on kieltämättä yritystä. Ikävä kyllä leffan Millenium-tyylinen ulosanti kuvottaa minua paikoin, vaikka visuaalisesti kyseessä ihan kiva pätkä onkin. Myös musiikkivideomainen ohjaus sekä musiikit itsessään ovat aikansa eläneet.
Juoni on vielä kimurantimpi juttu, sillä se on lähes esikuvansa veroinen mysteeri, mutta amerikkalaiseen tapaan loppu täytyy vääntää rautalangasta (toistuva termi tässä kohtaa blogia) ja kaikki selitetään perin pohjin. Lisäksi olen tämän nähnyt aiemmin, mutten muistanut, kuinka helvetin hauskan roolin Kurt Russell tekee imitoidessaan Gregory Peckia.
Knoppitietona Cruise pitää tätä uransa tärkeimpänä roolina.
16.7.2020: Kunnian miehiä (1992)
Pystytkö käsittelemään totuuden?
Hiukan hitaasti käynnistyvä Rob Reinerin pieni mestariteos on yllättävän hyvää duunia, jonka oikeudenkäyntidraama on varsin koukuttavaa katseltavaa.
Tosiaan alku on sen verran kankeaa, ettei elokuvan tunnelmaan meinaa päästää sisälle. Noin puolen tunnin jälkeen, kun Jack Nicholson on puhunut suuseksistä ja paljastunut varsinaiseksi mulkeroksi, elokuva todenteolla alkaa.
Tom Cruisen ylimielinen lakimies siis päätyy selvittämään merijalkaväen alokkaan kuolemaa. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää, vaikka katsojalle homma selitetään aikaisessa vaiheessa. Homman juju onkin siinä, että katsoja todella toivoo Nicholsonin johtohahmon kertovan, mitä todella tapahtui. Loppuhuipennus onkin yksi elokuvahistorian ikimuistoisimpia.
17.7.2020: Taistelu Algeriasta (1966)
Toteutettu yhteistyössä IMDb-projektin kanssa. Ennio Moriconen muistoa kunnioittaen.
Sota on sitä saatanan helvettiä, jonka vuoksi Taistelu Algeriasta on varsin puistattavakin kokemus. Sissisotilaiden sekä ranskalaisten kolonialistien näkövinkkelistä kuvattu mustavalkoinen draama ei ole niin mustavalkoinen teemojensa puolesta. Kummankin osapuolen näkemyksiä Algerian vapauden kannalta esittelevä tarina on ajatuksia herättävä, eikä se päästä katsojaansa helpolla. Italialaista neorealismia heijasteleva kuvaus sisältää suuren määrän viattomien ihmisten räjäyttämisiä julkisilla paikoilla ja niin edelleen. Ehkä kuitenkin ravistelevimmissa kohdissa ihmisiä ammutaan konekivääreillä kadulla ruumiskasoiksi – osansa saavat naiset, lapset ja miehet.
Sen enempää Algerian itsenäisyyssotia tuntematta, nostattaa Morriconen taidokas musiikki elokuvan niin sanottua korkkarifiilistä, joka tosin tuntuu hiukan omituiselta kaiken inhottavan sivutuotteena.
18.7.2020: Kolme kuningasta (1999)
Sotapolulta on vaikea päästä pois, kun sinne on kerran astunut. Siis jatketaan heinäkuun teeman mukaisesti. En vieläkään tiedä, miksi näitä pitää juuri nyt katsoa iltaisin…
Kolme kuningasta on itselleni tuttu elokuva tuolta vuosituhannen taitteesta, jolloin sitä tuli katseltua paljon kuuluisasti videokasetilta. Silloin vähemmän sen teemoihin perehtyneenä, en oikein osannut sisäistää tarinan sodanvastaisuutta, koska kiinnitin enemmän huomiota hahmojen välisiin kemioihin ja niistä muodostuneeseen huumoriin. Nyt 20 vuotta myöhemmin, pysytyn myös näkemään David O. Russellin poliittisen satiirin ja sodanvastaisuuden tarinan ytimenä. Parhaimmillaan leffa on siis tajuttoman paljon ajatuksia herättävä kuvaus Persianlahden sodan jälkipyykistä, mutta huonoimmillaan se on vain vaivaannuttavan huonosti etenevä ja ylivalottunut hiekkamyrskyinen sekasotku. Kokonaisuus jää silti plussan puolelle.
19.7.2020: Spy Game (2001)
CIA-agenttia näyttelevä Robert Redford alkaa viimeisenä työpäivänään, ennen eläkettä, selvittää siloposkisen agentin Brad Pittin kidnappaamista. Tony Scottille tuttuun tapaan leikkaukset ovat nopeatempoisia, vaikka itse tarina etenee hitaasti. Takaumien kautta avautuvassa juonessa, käydään läpi Redfordin ja Pittin työsuhdetta kattavasti. Monitasoisuus antaakin enemmän vastauksia lopputulokselle, joka sekin on varsin hyvää agenttiviihdettä. Etenkin Harry Gregson-Williamsin loihtimat musiikit osaavat kertoa, jotain jännittävää olevan tekeillä.
Mieleeni juolahti myös sellainen hassu juttu, että Pitt on ikään kuin oman sukupolvensa Redford.
Pidemmittä puheitta, palataan asiaan viikon kuluttua!
