4.1. Linnoitus (1992) (DVD)
Pidimme tosiaan Tumpin ja kumppanien kanssa vuoden alkajaisiksi leffaillan, jossa tuli katseltua neljä enemmän tai vähemmän mestarillista teosta. Stuart Gordonin Linnoitus oli melko epätasainen ja kaukana Uuno Turhapuronkin rakastaman Re-Animatorin räväkkyydestä, mutta silti ihan sopivaa b-luokan hömppää taustalle menoa virittelemään. Yhden ilmeen kivikasvo Christopher Lambert laitetaan niin ikään post-apocalyptisessä maailmassa erikoisvankilaan kuksinnasta syytettynä, missä tapaa mm. perseeseen vetäviä linnakundeja, suurilasisen Jeffrey Combsin ja meksikolaisen pojan, jota näytellyt Clifton Collins nuorempi on ottanut leffaan taiteilijanimekseen Gonzales Gonzales. Elokuvasta ei löydy mitään järkeä tai uskottavuutta, mutta juuri se yhdessä nyrkin menevän aukon tekevän goren kanssa pitää roskapätkää kasassa. Lopussa ihmisen poika saapuu maailmaa räjähtävästi.
4.1. Bad Black (2016) (PC)
Ugandalainen elokuva on nyt se kovin sana, mistä puheen ollen Tumppi taisikin jo virkkoa tästä kaiken tarpeellisen omassa kommentissaan. Hypernopean alun jälkeen seuraa pieni laskuvaihe, jonka aikana selostajakin menee hiljaiseksi ja lähtee ilmeisesti paskalle, mutta onneksi Bad Black saa pian rasistisia piirteitä valkonaamojen ottaessa verisesti nenilleen ja tullessa pienten mustien poikien nöyryyttämiksi slummeissa. Tämän jälkeen leffa muuttuu Ugandan ensimmäiseksi naisvankilaelokuvaksi ja lopulta varmaan kommentaattorikaan ei tiennyt, mistä sen juonessa oli kysymys. Käsittämättömimpiä ovat siirtymät gheton ja jonkun yhtä rähjäisen kaupunkimiljöön välillä, jonne vaihdettaessa filmijokeri tokaisee “and now back to Uganda”: missä ihmeen maassa sitä sitten äsken oltiin? Pahiksen nimi on Wesley Snipes, filkatsa löytyy tanssia ja pilvenpolttoa ja seremoniamestari sekoaa aina täysin, kun joku tipahtaa poo poo -kuravelliin. Lopputekstien kohdalle leikataan vielä mainos ilmeisesti yhä julkaisua odottavasta filmistä Eaten Alive in Uganda, joka vaikuttaa vielä tätäkin suuremmalta mestariteokselta. Eksploitaation tulevaisuus on Afrikassa.
4.1. Kauhu kintereillä (1988) (PC)
Pankin räjäytyksen jälkeen oli vuoro jälleen masentua Ruggero Deodaton tappajapuhelinelokuvan parissa. Laahaavassa ja tylsässä rainassa tapahtuu aivan liian vähän hauskoja asioita ja pätkää vaivaa sama tauti, kuin niin montaa muutakin yhden mielikuvituksellisen idean ympärille rakennettua vastaavaa – aiheesta olisi voinut saada toimivan lyhärin johonkin antologiaan, mutta täysmittaiseksi tarkoitettuna epätoivoinen käsikirjoittaja on ilmeisesti yrittänyt paikkailla tuhoontuomittua urakkaansa rustaamalla mukaan symboliikkaa ikkunasta vapauteen lentävistä puluista. Simonettikin on tainnut säveltää musiikit toisella korvalla Fernet-pöhnässä. Tämä saattaa olla elokuvahistorian ainut teos, jossa sankarittareen rakastunut yleisöpuhelin murhaa raiskaajan ampumalla tämän kuoliaaksi kolikoilla.
4.2. Tulivoimaa (1990) (PC)
Tumppi sanoikin myös tästä jo kaikki tärkeimmät asiat. Post-apocalyptisessa poliisivaltiossa raahataan kamarille nuorena kuolleen vapaapainija Hellwigin näyttelemä Swordmaster-niminen lihaskimppu, joka ensitöikseen repäisee itsensä vapaaksi ja pieksee paskat pihalle puolista poliisivoimista. Lopulta joku keksii taltuttaa hänet lamauttimella, mutta siinä välissä paikalle rynnännyt jengi, mukanaan kaljamahainen takatukkajeejee, pelastaa pomonsa ja murhaa tulitaistelussa toisen päähenkilön naisystävän. Siitä siirrytään johonkin klubille, jonka ohjelmanumeroita ovat sexi, tatuoiminen (niin hämärässä nurkassa, että luulisi taiteilijalla olevan vaikeuksia työnsä suorittamisessa) ja kuolemaan asti käytävät gladiaattoritaistelut. Tässä kohtaa filmi muuttuu joksikin Mortal Kombatin esiasteeksi ja juonenkäänteestä eteenpäin nähdään lähinnä läskin lätisemistä häkkikehässä ja kuolleita muijiaan kaipaavia sankareita vikittelemässä jo uusia vosuja. Super Nintendoakaan ei saisi pelata. Parhaat jaksot alussa ja lopussa ovat mielenterveydelle vahingollisia, mutta väliin mahtuu liian monta vetelämpää hetkeä, jotta tätä passaisi ylistää seitsemästä taivaasta edes ensimmäiseen.
5.1. Lili Marleen (1981) (Teatteri/35 mm)
Sitten vähän taidepaskaa. Nainen myy sieluaan menestyessään natsi-Saksassa iskelmällä, joka lopulta vaikuttaa rintamamiesten tahtoon johtajien käskyjä enemmän. Hänen Sveitsistä maahan valeidentiteetin avulla luikahtanutta miestään kidutetaan soittamalla tälle pätkää kyseisestä rallista loopilla hamaan tappiin asti ja Hitler nähdään ovesta loistavana jumalaisena valona. Tässä oli myös viitteitä Berlin Alexanderplatziin ja filkka näyttää olevan uudelleenfilmatisointi. Ei Lili Marleenista paljoa muuta sanottavaa keksi. Jossain Uunossa tai Körmyssä tai vastaavassa taidettiin muuten myös laulaa tuota Kasarmimme eessä, suuri portti on…
5.1. Titanic (1997) (Teatteri/35 mm)
Tiedän, tiedän: tämä kommentti on itselleni henkinen hirttosilmukka kaulaan, mutta pysyn silti rehellisenä. Vaikka kaikki muut vihaavatkin Titanicia yli kaiken – ymmärrän täysin miksi – ja itsekin ajattelin nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen antaa leffalle revanssin todetakseni viimein sen heikkouden, en voi mitään sille, että edelleen pidin tästä melko paljon. Katastrofipuoli on ohjattu ja toteutettu intensiivisesti, tuoden suljettussa tilassa melko varmaa kuolemaa odottavien paniikin saliin, ja paksun tahmea siirappi tekee tehtävänsä, leffan toimiessa draamaosioidensa puolesta lähes ihastuttavan imelänä ja ällöromanttisena nyyhkyilynä, jonka ällistyttävimpien hetkien (kuten lopun keulassa roikkumisen siivittämä Winsletin käsittämätön heitto “Täällä tapasimme ensimmäisen kerran.”) kornius on jo silkkaa komediaa. Myös siihen nähden, että Titanic kestää sen vajaat 200 minuuttia ja olen nähnyt sen lapsuudessani varmaankin kymmenisen kertaa, leffa soljui päätökseensä uskomattoman nopeasti, vailla haukotuttavia hetkiä tai itsetarkoituksellisen megalomaanisuuden vuoksi tehtyä turhaa venyttämistä. Loppukuva saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja dialogi on pääosin sietämätöntä huttua. En voinut olla myöskään nauramatta muistellessani sitä, että vuoden -97 paikkeilla pojat halusivat nähdä tämän kyyneltenvuodatusfilmin lähinnä alastoman Kate Winsletin takia. Tälle on myös olemassa Asylumin tehtailema “jatko-osa”, jossa tsunami heittää jäävuoren Titanic II:n päälle.
6.1. Planeettamme maa (2006) (DVD)
Nämä David Attenboroughin juontamat luontodokumenttisarjat ovat kerta toisensa jälkeen yhtä mukavaa katselemista aamiaisen yhteydessä, vaikka samat läpät tuntuvatkin toistuvan sarjasta toiseen. Ainahan voi kuitenkin ajatella, että kertaus on opintojen äiti ja ehkä luonnon toiminta ja eläinten käyttäytyminen jäävät tämän myötä ainakin paremmin mieleen.
6.1. Che Guevara! (1969) (DVD)
Täytin vuosia, joten broidini pistäytyi käymään ja päätimme katsoa elokuvan. Koska hän oli jo ensimmäisten minuuttien aikana sitä mieltä, että Walerian Borowczykin Mr. and Mrs. Kabal’s Theatre oli huonoin hänen koskaan näkemänsä leffa, päätin piristää synttäreitä ja vaihdoin tilalle Richard Fleischerin pahamaineisen Che Guevaran, josta ei juuri hyvää sanaa ole tunnuttu kirjoitetun. Täydellisesti puuttuvien tekstitysten ja yleisen hölötyksen vuoksi pätkä meni kuitenkin lähes täydellisesti harakoille ja mieleen jäivät lähinnä kameralle puhuvat sairaalasängyssä tai vankihäkissä viruvat ukot sekä Jack Palancen perseilysuoritus viinalle persona Fidel Castrona. Pakko katsoa tämä joskus uudestaan paremmin keskittyneenä.
7.1. Texasin moottorisahamurhaaja – uusi sukupolvi (1995) (PC)
Mikrobudjetin uudelleenlämmittely on hyvä esimerkki siitä, miten Moottorisahamurhaaja olisi voitu ryssiä, jollei Tobe Hooper olisi itse munannut komediaansa tekemällä siitä vahingossa yhden kaikkien aikojen painostavimmista kauhukuvista. Käytännössä samaan tapaan etenevä juoni kiidättää kannibaaliperheen talolle joukon päättäjäistansseissa humpannutta nuorisoa ja kaikki etenee tutuin kuvioin aina päivällispöytäkohtaukseen saakka. Heikolta parodialta vaikuttavassa leffassa Leatherface on itseään meikkaava transu (niitä parhaita puolia), loppu tuntuu kestävän ikuisuuden ja kaartava lentokone tappaa jalaksellaan yhden psykopaatin. Renée Zellweger pohti kuvausten olleen sekä aidosti vaaralliset että mahdollisesti myös lainvastaiset. Myöhemminhän tähdiksi muuttuneiden päänaamojen edustajat ovat kieltäneet uusintapainosten ottamisen, mikä ainakin itselläni synnytti vastustamatonta halua myös tämän nelososan näkemiseen. Ala-asteaikoina tämä tuli muuten televisiosta (jota omasta huoneestani ei löytynyt) ja jollen olisi ollut niin köyhä, olisin kaiketi tarttunut tarjottuun tilaisuuteen ja maksanut luokkalaiselleni että tämä olisi nauhoittanut leffan minulle videokasetille.
7.1. Ferat Vampire (1982) (Teatteri/DCP)
Juraj Herzin ohjaamassa tsekkoslovakialaisessa kauhuleffassa vampyyriauto imee kaasupolkimensa kautta verta ajajistaan. Synkän goottimaisella tunnelmalla ja samanhenkisillä musiikeilla suolatun elokuvan paras puoli on se, ettei se vastoin kaikkia tarjottuja mahdollisuuksia sorru typeräksi “ha ha haa, nyt tehdään järjetöntä kakkaa” -komediaksi, vaan juuri haudanvakava asenne tekee pätkästä parhaimmillaan todella hauskan. Piirretyt alkukuvat, lihatäytteinen kaara, välikuviksi varta vasten valmistetut mykkävampyyrifilmit ja paranoidinen tunnelma jäävät erityisesti mieleen. Lienevätköhän brittiläisen I Bought a Vampire Motorcyclen (1990) tekijät olleet tietoisia Feratista omaa projektiaan suunnitellessaan?
7.1. Revontulien armoilla (2019) (Teatteri/DCP)
Testikatselun aikana nähty tv-dokumentti revontulista on parhaimmillaan tunnelmallinen, mutta välistä turhan kauas sivupoluille rönsyilevä. Nyt pitää lopettaa kirjoittaminen, heittää kasvisnakkikeittoa naamariin ja lähteä töihin. Palaamisiin, parahin päiväkirja.
