Say, would you like a chocolate covered pretzel?
Brodie Bruce
Sitten on pakko siirtyä asiaan, koska tässähän tulee muuten nälkä. Uusi viikko ja samat aikamatkan aiheuttamat päänsäryt ovat teidän vaivananne. Tiedoksenne myös se fiasko, että roskaviikon kootut siirtyy uuteen roomalaiseen lukuun. Ajanlaskun alusta asti olen tykännyt katsoa elokuvia, ja niitä katson edelleen. Mikään ei tule muuttumaan. Vasta Vihtahousun valtakunnassa minäkin olen pakotettu katsomaan pelkkiä Filminurkan uusintoja.
Nyt kun nämä pakkopullat on otettu pois uunista. Mennään viikon satsiin, joka tekee sinuun vaikutuksen kuin juutalainen natsiin.
AVATAAN OVI KOHTI HUONOJA HETKIÄ
25.1.2021: King Arthur: Legend of the Sword (2017)
Maanantai oli omistettu Guy Ritchielle. Hyvän vaimon kanssa saimme katsotuksi ensin King Arthurin ja sen jälkeen The Gentlemenin, josta kotvan kuluttua enemmän.
Nyt kuitenkin keskitytään siihen, ettei Ritchien Miekka kivessä ole ollenkaan niin huono kuin voisi ensiksi kuvitella. Tarina on toki kaikille Disneytä tai muita elokuvia nähneille tuttu, niin en jaksa juonta tähän alkaa perata. Joten mennään siitä eteenpäin, sanomatta juuri mitään tolkullista, sillä lippuluukuilla pahasti flopannut elokuva on hyvin viihdyttävä ja ohjaajalleen tyypillinen kokonaisuus, joka sisältää hidastuksia kuin myös letkeää läpän heittoa. Myöskään tehosteet eivät ole sieltä kuraisimmasta päästä ja lavasteissa on eriskummallista tyyliä, mikä tosin ei istu aikakausikuvaan ollenkaan. Toisaalta näen senkin lähinnä vain leffan etuna. Pitipä vielä mainita, että musiikit ovat elokuvan kantava voima, ja ne saavat ihon kananlihalle.
25.1.2021: The Gentlemen (2019)
Ritchien paluu perusasioiden ääreen eli lukuisten isomman budjetin pätkien jälkeen paluu nokkelaan rikoskomediaan kera huumeiden ja läppien. The Gentlemen on kuin palaisi pitkän matkan jälkeen tuttuun kotiin. Sen nopeatempoinen leikkaus, leikittelevä käsikirjoitus ja upeat roolihahmot takaavat laadukkaan elokuvanautinnon. Etenkin mainettaan paremman Hugh Grantin näkeminen lipevän niljakkaana journalistina ja puppelipoikana on jotain iki-ilahduttavaa. Juonesta tässä nyt ei taasenkaan tule näemmä kerrottua mitään, mutta sanottakoon, että se pyörii järjestäytyneen rikollisuuden ympärillä, johon useammat eri tahot kytkeytyvät omien etujensa tavoittelun kautta. Ritchie on edelleen tällaisen elokuvakerronnan maestro.
Eräs sairaan huumorin kanssa elävä ystäväni varmasti myös osaisi arvostaa elokuvassa nähtävää “sika hauskaa” kohtausta.
26.1.2021: The Eyes of My Mother (2016)
Mustavalkoinen ja reilun tunnin mittainen taidekauhuelokuva, The Eyes of My Mother, on kliseitä lainatakseni, ne kuuluisat David Lynchin painajaiset mieleen tuova teos. Tämä Nicolas Pescen esikoinen on täysin erilainen kuin hänen ohjaamansa tuore ja yllättävän kelvollinen The Grudge-filmatisointi.
Nuori tyttö todistaa äitinsä murhan, isä saapuu paikalle ja mukiloi murhaajan. Seuraavaksi sadistinen isukki laittaa murhaajan kahleisiin ja leikkaa tämän kielen sekä silmät irti. Ajan saatossa tyttö varttuu aikuiseksi, mutta murhaaja pysyy edelleen teljettynä ladossa.
Traumoja ja henkisiä haavoja käsittelevä teos on kuin pitkä painajaisuni, josta ei halua herätä. Pescen tyylissä on jotain verrattain omaperäistä symboliikkaa eikä kerronta haparoi juuri missään kohtaa, vaikka sen epäloogisuudet vähän hämmästyttävätkin. Vastenmielisen elokuvan pointti jää lopulta pimentoon, mutta koko ajatus on ollut tehdä ikään kuin taideteos, jonka rauhoittaa katsojansa.
KESKELLÄ VIIKKOA, KESKELLÄ BLOGIA
27.1.2021: Summer of Sam (1999)
Spike Leen ohjaamassa draamaelokuvassa eletään vuoden 1977 kesää New Yorkissa. Ihmissuhteita, poliittisia kantoja ja ajankuvaa käsittelevä filmi on tuttua Leetä. Mausteeksi sekaan heitetään Son of Sam eli tuttavallisemmin David Falco Berkowitz, joka tuona kesänä tappoi kuusi ihmistä ja haavoitti lukuisia. Leffa ei kuitenkaan mässäile hänen väkivaltaisilla teoillaan tai yritä tehdä hänestä päätähteä. Siksi jääkin hiukan epäselväksi, mitä Lee on tahtonut yli kahden tunnin mittaisella elokuvaan kertoa. Sentään lahjakkaat näyttelijät ja onnistunut soundtrack pitävät filmin kiinnostavana ja tekevät siitä jopa paremman kuin kuvittelin. Kuten Roger Ebert omassa arviossaan toteaa, on elokuva kuin rinnakkaisteos Do the Right Thingille. Väittämä on yllättävän kivutonta allekirjoittaa.
27.1.2021: Z (2019)
Joku roti tähän touhuun pitäisi pikkuhiljaa saada, sillä Viaplaysta katsotussa geneerisessä kauhuleffassa, jollain skidillä on Z-niminen mielikuvitusystävä, joka alkaa terrorisoida perhettä. Säikyttelyt ja muka nokkelat juonenkäänteet ovat paatuneelle kauhukoiralle tuttua ruokaa, jonka pureskelu tuntuu iltamyöhään varsin mauttomalta. Mitään sen suurempaa syytä tätä kakkiaista en kokenut katsoa. Sen nyt vain sattui olemaan pituudeltaan siedettävä. Alle puolitoista tuntinen leffa sopi hyvin tilanteeseen, illan viimeiseksi kuvaksi. Z niin kuin Zorro!
28.1.2021: Bloodline (2018)
Neonoir-henkisessä sarjamurhaajaelokuvassa Seann William Scott esittää tuoretta perheen isää, jonka päivätyö on toimia psykologina nuorille koulussa. Iltaisin hän päättää toteuttaa omankädenoikeutta murhaamalla näiden ongelmanuorten vanhempia, joita hän pitää syyllisinä nuorten ongelmiin. Yllättävän väkivaltainen ja kirjaimellisesti kurkkuja auki viiltävä tarina esittää moraalikysymyksiä, tarjoten samalla hömppärooleistaan tunnetun Scottin tähänastisen uran parhaan roolisuorituksen. Tyylipuhdas elokuva tarjoilee myös muutaman mojovan yllätyksen, joka tekee siitä kertakäyttöistä Blumhouse-tuotantoa paremman teoksen. Positiivinen yllätys siis kaiken kaikkiaan.
KAASUTELLAAN KOHTI VIIKONLOPPUA
28.1.2021: Jojo Rabbit (2019)
Taika Waititi jatkaa quirkyn elokuvan tekemistä. Jojo Rabbit kertoo pienestä saksalaisesta pojasta toisen maailmansodan aikaan ja hänen mielikuvitusystävästään Adolf Hitleristä. Christine Leunensin kirjaan perustuva käsikirjoitus hyödyntää hyvin mustan komedian konsteja, luomalla erikoisen suojatodellisuuden karun sodan helvetin keskelle. Waititi itse esittää vanhaa kunnon Aatua ja tajuttoman sekaisin oleva Sam Rockwell natsiupseeria.
Alussa sympaattinenkin elokuva saa loppua kohden sodan ikäviä piirteitä, mutta onnistuu silti olemaan synkän huumorinsa kautta hauska kuvaus ajasta, jolloin kaikki ei ollut hyvin. Viattomuutta ja sen katoamistakin käsittelevä leffa on kuitenkin poliittisesti niin epäkorrekti, että on vähän erikoista, miten se on onnistunut saamaan näin suuren aseman Hollywoodissa. Ehkä natseista sitten saa tehdä pilkkaa, kunhan se ei ole saksalaisten tekemää sellaista.
30.1.2021: Fantasy Island (2020)
Blumhousen tuottamaa 70-luvun samannimiseen televisiosarjaan perustuvaa kauhuelokuvaa on haukuttu pohjanoteeraukseksi ja typeräksi leffaksi. Tämä on jossain määrin totta, mutta on Fantasy Islandissa myös paljon hyvääkin. Juonessa joku junttien porukka lähtee saarelle, joka toteuttaa heidän fantasiansa. Jujuna vain on, ettei fantasian lopputulos ole sellainen kuin sitä haluaisi. Kuten oikeassa elämässä, ei myöskään fantasiassa saa sitä, mitä haluaa.
Suhteellisen koukuttavasti käynnistyvä tarina pitää yllättävän hyvin otteessaan, ja vasta lopussa käsikirjoituksen alati muuttuvat käänteet alkavat mennä sen verran päättömiksi, että elokuva itsessään alkaa vituttaa. Kokonaisuus jäänee silti keskinkertaisen kauhuviihteen tienoolle, sillä mukana meiningissä häärii venäjäaksenttia mongertava Kim Coates ja tajuttoman sekaisin hiuksiaan myöden oleva Michael Rooker.
31.1.2021: Thick as Thieves (2009)
Kierrätyskeskuksen armottoman pinon kaataminen jatkuu. Jonkun mielestä Thick as Thieves on ollut niin hyvä leffa, että sitä ei ole tarvinnut katsoa. Sen on voinut viedä kirpparille muovikelmussaan kuin uutena. Itse maksoin tästä riemusta viitisenkymmentä senttiä. Joten mennäänpä pohtimaan, oliko siinä mitään järkeä…
Morgan Freeman esittää jotain mestarivarasta, joka pestaa Antonio Banderaksen esittämän keltanokan mukaan keikalle, jonka tarkoituksena on varastaa Romanovien suvun miljoonien arvoiset koristemunat. Vauhdikkaasti alkavassa filmissä Banderas roikkuu muun muassa liikkuvan metrovaunun päällä ja Freeman kertoo katsojille kaiken oleellisen varastelusta. Tämän jälkeen tekeminen alkaa hiipua ja kokonaisuus vaipuu ikävästi Ocean’s Elevenin ja Seikkailija Thomas Crownin köyhäksi kopioksi. Lopussa juonitellaan ja spoilerivaroituksetta Freeman yhdessä Rade Serbedzijan kanssa kusettaa kaikkia. Miksi kulutan aikaani tällaisen parissa?
ROSKAVIIKON KOOTUT: TUMPPUMIES X
Roskaviikon kootut muistuttaa nimensä puolesta erehdyttävästi pornoa, muttei ole sitä. Kuten kaikki hyvät elokuvasarjat, niin myös roskaviikko, siirtyvät jossain vaiheessa avaruuteen. Tajuntaa ja universumia tutkitaan laajentaen tieteiselokuvan merkeissä.
25.1.2021: Rangaistussiirtola Moon 44 (1990)
Das Spielbergle aus Sindelfingenin eli Roland Emmerichin ohjaamassa scifileffassa peitehommissa oleva Michael Paré lähtee rangaistusvankien kanssa johonkin kaukaiseen kuuhun lentelemään helikopterilla. Perinteisen tieteisjännärin ideoita hyödyntävä leffa on perkeleen tylsä ja liian vakava, vaikka se onkin hyvin tehty. Pienoismallit ja lavasteet ovat taidokkaita ja hyödyntävät hyvin elokuvan karun tunnelman. Eräässä kohtaa Kippurahäntää pelkäävä ystäväni olisi ilahtunut, koska saippua tippuu suihkussa ja siitä seuraa megalomaaninen huuto. Mukana menossa ovat myös Malcolm McDowell ja joku köyhänmiehen Jack Nicholson, jonka ansioluettelosta erään toisen ystäväni mukaan löytyy homopornoa. Näyttelijäkatraan täydentää Brian Thompson, jonka pallinaamainen olemus on erittäin tärkeää.
Apulaisohjaajana on lopputekstien mukaan häärinyt Uli Möller, joka ei liity millään tapaa kalanmaksaöljyyn, mutta on knoppitietona darraakin parempi isku.
26.1.2021: Terminal Voyage (1994)
Terminal Voyage tai tuttavallisemmin meille Primen käyttäjille ihan vain Star Quest. Eli matka tuntemattomaan jatkuu tieteiselokuvan merkeissä. Roger Cormanin tuotantoyhtiön halpiksessa jotkut eri kansallisuuksien kansalaiset ovat jumissa avaruudessa, koska maapallolla on tapahtunut ydintuho. Vuoteen 2035 sijoittuvassa elokuvassa juonitellaan ja virtuaalilasit ovat ainoa keino tappaa aikaa äärettömässä. Tarina kierrättää ideoita Alienista Star Warsiin, kun meno ja meininki ovat totaalista halpahallia, jossa eräs iljettävä mies katsoo virtuaalilaisen kautta tissejä, aasialainen nainen haaveilee paluusta perheensä luokse ja venäläinen ihastelee punaista toria. Loppuhuipennuksessa räjäytellään avaruutta paskaksi, joka tekee tästä paljon viihdyttävämmän jämäscifin kuin esimerkiksi tuo kamala julistekuva antaa ymmärtää.
27.1.2021: Dark Breed (1996)
Palataan hetkeksi takaisin galaktisilta matkoilta. Mukana on tulisia sieltä jostain, kun PM Entertainmentin levittämässä toimintapainotteissa The Thingin ja Alienin ristisiitostieteisfilkassa, Dark Breedissa, pidetään kaasu heti alusta asti pohjassa. Perseleukainen Jack Scalia hälytetään apuun, koska avaruussukkula ja kuusi astronauttia ovat tippuneet lähelle jotain satamavarastoa. Jo tässä vaiheessa käsikirjoitus nakkaa järjen romukoppaan ja aitoon tuotantoyhtiönsä tyyliin tarjoilee enemmän räjähdyksiä ja lenteleviä autoja kuin mitään syvällistä tulkintaa avaruuden muukalaisista. Räjähtävän alun jälkeen asioita aletaan selitellä enemmän, mutta tunnelma pysyy silti tarpeeksi roskaisena, jotta filmistä ei pääse muodostumaan liian laadukasta kokemusta, vaikka sen tehosteet tuotantoon ja aikaan nähden ovatkin todella hyviä. Myöskin visuaalinen ilme sekä valaistus ovat enemmän a kuin b-luokkaa. Mitäpä vielä! Loppuhuipennuksessa Scalia ampuu singolla, palava mies juoksee varastossa ja muukalaiset vihdoin näyttävät kumisen olemuksensa. Mielettömän kovaa kamaa, jota voinee suositella kaikille scifin ja toiminnan ketjupolttajille.
28.1.2021: Assault on Dome 4 (1996)
Lennetään sitten takaisin kaukaisiin galakseihin, sillä tässä turhakkeessa isoleukainen Bruce Campbell esittää universumin vittumaisinta superrikollista, joka päättää vallata Dome 4 –nimisen planeetan tukikohdan. Samalla hän haaveilee jonkun toisen ei-niin älykkään planeetan diktaattoriksi tulemisesta. Kapuloita rattaisiin iskee Joseph Culpin esittämä rauhanturvaaja, Chase Moran, joka on saapunut tukikohtaan juhlistamaan vaimonsa syntymäpäivää. Suoraan telkkariin kuvatussa scifitoiminnassa ei ole mitään järin hyvää. Suurin osa ajasta kulutetaan kuuntelemassa Campbellin läpänheittoa, joka vaihtelee Caesar-tyylisistä iskulauseista, Shakespearen lainaamiseen. Kokonaisuus olisi kaivannut enemmän toimintaa, väkivaltaisempia tappoja, avaruuden muukalaisia ja ennen kaikkea räjähdyksiä.
Viihteellisesti epäpätevän leffan erikoisuutena nähdään Brion James hyviksenä istumassa toimistohuoneessa.
29.1.2021: 2103: The Deadly Wake (1997)
Roskaviikon päättää ei-niin avaruusmainen scifi, jossa Malcolm McDowell on joku juoppo ja entinen rahtilaivan kapteeni, jonka iso korporaatio naaraa vielä viimeiselle keikalle. Tehtävä on viedä sekalainen sakki vankeja, mulkkuja ja kusipäitä jonnekin Nigerian rannikolle. Suunnilleen tulevaisuuteen sijoittuvassa leffassa nähdään hyvin vähän sitä kaivattua scifiä, vaikka alussa joku tyyppi ampuukin laseraseella ja lopussa nähdään ”meren syvyyksien” moottorikypäräpäinen hirviö kera kasarisähkön. Kokonaisuus on kuitenkin yksi surkeimpia ja samalla tylsimpiä genreen lukeutuvista leffoista. IMBb:ssä joku arvostelija haukkuu tämän huonoimmaksi ikinä näkemäkseen leffaksi ja olisi valmis tuijottamaan enemmän seinää kuin katsomaan 2103: The Deadly Waken uudelleen. Tämä arvostelu kertoo kaiken oleellisen.
Mainittakoon vielä kuitenkin, että ystäväni mielestä kyseessä on hyvä leffa, koska hänellä on heikkokohta tällaista kapteenin näkökulmaa kohtaan. Hän myös osasi hyvin ilmaista, että elokuva ei ole täydellinen, mutta McDowellin roolisuoritus kantaa yllättävän pitkälle. Tämäkin on totta, vaikken itse elokuvasta piitannutkaan.
Korjaus 1.2.2021 klo. 11.48 iltapaskojen tapaan. Kyse ei suinkaan ollut sukellusveneestä, vaan rahtilaivasta. Pahoittelen sekaannusta ja tästä aiheutunutta mielipahaa.
Nyt tämä mitään tietämätön paska-aivo sukeltaa häpeämään syntejään. Eikä lupaa jatkossakaan keskittyä elokuvan juoneen yhtään paremmin.
