”Jos elämä on kuin suklaarasia, älä etsi omasi sisältöä pöntöstämme.”
– Vanha viidakon sananlasku
IMDb:n kiukuttelu näkyy muuten laantuneen ja kuvien tallennus onnistuu jälleen. Iso kiitos teille kaikille siitä.
11.8. Chronopolis (1982) (PC)
Aika mitäänsanomaton, vajaan tunnin mittainen surrealismianimaatio, jossa ihmiset kapuavat jonkinlaista seinää pitkin vuorelle, jossa asuu palloa pelaavia muinaisen Egyptin jumalia. Tai jotakin tähän suuntaan: dialogittoman filmin alkuplanssi ilmeisesti selostaa lähtökohdat ranskankielellä, jota en valitettavasti osaa, eikä katsotussa (hyvin rupuiselta näyttävässä) versiossa ollut käännöstekstejä. Omituinenhan tämä oli ja varmastihan Chronopolisille löytyy oma fanikuntansa.
11.8. Rajut kaverit (1974) (DVD)
Lisää pakollisia kirjastokatseluita pois alta. Etenkin Hellraiser-minimaratonin jälkeen tällaisen alusta saakka vahvan geneeriseltä tuntuneen toimintapläjäyksen katsominen maistui kielellä samalta kuin Xtran maksalaatikko eineksiä karttavasta, mutta onneksi taso nousi hiljalleen katsojan antaessa elokuvalle mahdollisuuden. Juonesta voisi runoilla enemmänkin, mutta päähomma on siinä, että Clint Eastwood ja Jeff Bridges lyövät hynttyyt yhteen parin iljettävän roiston (jotka todellisina machomiehinä ja äijien äijinä vertaavat pistaasijäätelötötterön syömistä kalun imemiseen) kanssa ryöstääkseen pikkukaupungin pankin. Keikalle otetaan mukaan muiden muassa ilmatorjuntatykki ja naisten vaatteita.
Bridgesin muka-vapaan ja teennäisen rempseän hahmon virnuilu ja naisten perään ulvominen vituttaa toden teolla (tämän tietyn ihmisryhmän mielestä elämäniloisuus merkinnee samaa kuin kusipäisyys, kunhan vain muistat hymyillä samalla), eikä asiaa auta se, että homma tuntuu auttamattoman tutulta Rififit, Punaiset ympyrät ja vastaavat keikkaleffat nähneelle, jolloin vaikutelmaksi tulee lähinnä näiden päivittäminen tyhmille amerikkalaisille sopivaksi. Onneksi filmin edetessä lähtökohtaisesti ärstyttävien hahmojen henkilökemioiden kohtaaminen saadaan toimimaan jollakin tapaa ja Ciminon käsikirjoitus onnistuu pysymään sen verran yllätyksellisenä, että loppua kohden lähes jännittää, miten kaikki päättyy. Oli tämä nyt sitä Clintin apinaleffaa parempi.
13.8. Tammy and the T-Rex (1994) (PC)
Meillä oli Laajakuvan toimituksen kanssa keväällä tarkoitus pistäytyä Turussa syömässä jäätelöä ja katsomassa Tammyn kauan teillä tietymättömillä ollut alkuperäinen goreversio paikallisessa teatterissa, mutta iloisena maailmalta paistanut auringonkruunu esti sitten tämän aikeen ja eristi allekirjoittaneen etelään työputkeen vetelöitymään. Niinpä korjasin nyt asian ja tsekkasin tulevan lauantain Night Visions -festareillakin pyörivän filkan vihdoin ja viimein.
Kiireellä kirjoitettu juoni on kamalaa soopaa. Poika tapailee tyttöä, jonka kovis-exä tekee jengeineen koti-invaasion tämän vanhempien taloon, nappaa sulhaskanditaatin ja jättävät hänet pesäpallomailoilla nuijimisen jälkeen oman onnensa nojaan läheiseen eläinpuistoon, jossa pantterit ja muut suuret kissaeläimet jolkottelevat vapaina. Leijonan raatelemaksi joutunut poju kaapataan sairaalasta hullun tiedemiehen ja tämän superkuuman saksalaiskätyrin toimesta ja hänen aivonsa asennetaan mekaaniselle tyrannosaurukselle – huonoin seurauksin.
Vaikka elokuva, jonka olemassaolon syynä on lähinnä se, että tuottajalla nyt sattui olemaan moinen suuren luokan tivolihärveli hetken verran lainassa ja sitä piti hyödyntää johonkin, saa hakkaamaan alkunsa puolesta päätä seinään. Juoni on paitsi epäuskottava ja kliseinen, myös lynkkausjoukon toiminnan osalta sadistisuudessaan ja raukkamaisuudessaan vastenmielinen. Onneksi hommaan saadaan silti vihdoin ja viimein oikea tolkku dinon alkaessa mellastamaan ja kommunikoimaan vanhoille kavereilleen hyvin lapsellisissa merkeissä.
Kiusaajien ja tieteilijän saadessa ansionsa mukaan ei muuta oikeutusta näiden sisälmysten perkaamiselle edes yritetä etsiä, kuin että olivathan ne nyt kaikkien mielestä mulkkuja, miksei niitä siis olisi saanut pistää kilon kappaleiksi. Väliin leikattu splatter (katsottu rippi oli räätälöity jenkkiläisestä ja ilmeisesti sensuroimattomasta italialaisesta videokasetista) on melkoista mäiskettä veren ja suolenpätkien lennellessä kieli poskessa toteutuksen -puitteissa kuin Braindeadissa konsanaan. Lopussa jossain sammiossa uutta vartaloaan odottaville huohottaville aivoille vielä kaadetaan viskiä, kotelostaan kuoriutuneen tyttöystävän vetäessä niille strippiesitystä. Hauskaa menoa vailla mitään tolkkua.
14.8. Mothra (1961) (PC)
Olen pyrkinyt mökille häivyttyäni olemaan niin ikään normaali ihminen, eli katsomaan vain yhden elokuvan päivässä. Tämä onkin kirjaston pakkopullan puputtamisen jälkeen melko piristävää, etenkin kun illan filmi osoittautui näinkin hupaisaksi.
Mothra, alkuperäiseltä nimeltään Mosura, on (kaiju-elokuvassa jos toisessakin esiintyvän) Tyynenmeren alkuasukassaaren luolassa olevasta valtavasta munasta hädän hetkellä kuoriutuva toukka, joka lähtee uimaan halki valtameren kohti Tokiota. Syynä tähän on saarella vierailleen japanilais-utopialaisen tutkijaryhmän ulkomaalaisten roistojen kaappaamat, telepaattisesti puhuvat nukkenaiset, joilla kelmit päättävät tahkota rahaa kunnon kapitalismin hengessä. Japanin armeija ei tietenkään voi mitään jättiläistoukalle, joka laittaa mestat matalaksi huolella. Ulkolaiset tuovat paikalle jonkun ydinsäteen, jonka pitäisi tuhota Mothra, joka kuitenkin koteloituu Tokyo Towerin viereen, muuttuen valtavaksi perhoseksi, joka suuntaa siipensä kohti pahuuden valloilleen päästäneiden asuttamaa New Kirk Citya, jossa ihmiskunta joutuu lopulta polvistumaan suuren koiperhosen edessä, vapauttamaan kääpiöt ja huiskuttamaan megaötökälle hyvästiksi.
Mothran symbolismia ja elokuvan esittämää kritiikkiä ei tietenkään tarvitse paljoa arvuutella. Vieraan maan röyhkeät ihmiset, jotka aiheuttavat ongelmia japanilaisille, ovat tietenkin amerikkalaisia ja Mothra seuraus näiden ahneudesta ja piittaamattomuudesta. On hyvä muistaa, että filmissä tiedemiesten päämotiivi retkelleen on aloittaa ydinasetestit saarella. Tähän voi toki laittaa päälle myös Japanin nihkeän geopoliittisen aseman Neuvostoliiton, Kiinan ja Pohjois-Korean naapurissa – maiden, jotka olivat(/ovat) tukkanuottasilla Yhdysvaltojen kanssa ja olisivat voineet iskeä tositilanteen sattuessa naapurivaltioon kostaakseen jenkeille. Mothraa voikin pitää jonkinlaisena ydinkatastrofina, jonka valloilleen päästäminen tuhoaa kaupungit kummallakin puolen lätäkköä, kylvätessään ympärilleen tuhoa puolueettomasti.
Ulkoisesti elokuva on riemastuttavan kömpelö ja nauroin suuresti niin valtaville hirviöille, kehnoin trikein kutistetuille neitosille kuin eritoten armeijan yksiköille, jotka huomaa silmänräpäyksessä pelkiksi leluiksi, staattisen elottomat muovisotilaat sisällään. Pikkunaisten vetämät serenaadit Mothralle ovat oikeastaan hyvinkin kuunneltavaa kamaa.
15.8. The Astrologer (1975) (PC)
James Glickenhausin omituinen – ja tappavan tylsä – debyytti on erikoinen kauhuelokuva (sitä ne genreksi väittävät…), jossa on astrologiaa, itsemurhakulttia, Jeesuksen uudelleensyntymistä, salaliittoja ja valtion agentteja, mutta josta on vaikea ottaa mitään tolkkua. Filmi zumbailee Yhdysvaltojen ja Intian välillä, joessa kelluu ruumiita ja joku palavasilmäinen guru saa naisen ampumaan itseään vatsaan. Filmi perustuu Jimin sukulaismiehen kirjoittamaan kirjaan ja kaikesta sekopäisyydestä huolimatta digitoidun vhs-kasetin alussa ollut Daughters of Darkness -traileri jäi itse leffaa paremmin päähäni.
16.8. Horror of Malformed Men (1969) (PC)
Kuvittelin tätä Teruo Ishiiltä aiemmin näkemieni ohjausten perusteella huomattavasti kipeämmäksi teokseksi ja oikeastaan Horror of Malformed Menin aloittaminen suorastaan iljetti – en lopulta olekaan varma, oliko pätkän paljastuminen näin latteaksi siis pettymys vai helpotus. Murhaajaksi lavastettu mies näkee lehdessä kaksoisolentonsa kuolinilmoituksen, lähtee tämän kotiseudulle esittämään kopiotaan ja päätyy hieman heppiä heiluteltuaan saarelle, jossa hänen isäkseen paljastuva mielipuoli suunnittelee maailman valloittamista (ydinpommin vuoksi) epämuodostuneista ihmisistä koostuvan armeijansa kanssa. Sitten ravut syövät ruumista, jonka rakastajatar puolestaa ahmii saksiniekat ja paikalle juoksee joku Japanin Sherlock Holmes, jolta ei muuten rautalankaa puutu tämän selvittäessä juurta jaksaen, mistä kaikessa oikein oli kysymys. Naurettavasti tehty loppukuva epätoivoisen (=insestisen) rakkauden riepottamasta nuoresta parista räjäyttämässä itsensä palasiksi on kieltämättä jollakin sairaalla tapaa tunteisiin vetoava, siinä missä myös eräiden hengenmiesten kaljupääperuukitkin, joiden epäonnistuneelle maskeeraukselle hihitin liki ääneen.
17.8. Mies tältä tähdeltä (1958) (TV)
Isovanhempani katselevat yleensä lounaan jälkeen arki-iltapäivän kotimaisen ja kun ohjelmassa oli jo kertaalleen nähty Witikan mestariteos, istahdin itsekin alas tsekatakseni sen toistamiseen. Oikeastaan raina oli tällä kerralla vielä edellistäkin vaikuttavampi kuvaus viikon hirviöistä pahimmasta, alkoholismista, ja niin viinan himo, sen juomisen aiheuttama sekoilu, krapulatilat morkkiksineen ja läheisten suru on onnistuttu vangitsemaan selluloidille huikeasti. Humalaiset näyttävät ja käyttäytyvät aidonoloisesti ja erityisesti kohtaus, jossa kännistään selvinnyt isä viettää kotona aikaa perheensä kanssa, saa hyvin surulliseksi. Loppu on toiveikas, joskin avoin, vaikka edeltävät tapahtumat ovatkin antaneet ymmärtää miehen viimein havahtuneen ja pistäneen korkin lopullisesti kiinni – se, miten kauan tuo päätös pitää, onkin sitten taas toinen juttu. Suurin huokaus tulee muutamista typeristä repliikeistä, joita ei ottaisi todesta joulutonttukaan.
17.8. Brainscan (1994) (PC)
Täysin ohi lipuneesta pienestä törkytimantista tuli hyvä mieli. Käytännössä yksin valtaisassa talossa asuva John Connor kuuntelee heviä, kiikaroi naapurintyttöä ja katsoo väkivaltaisia kauhuelokuvia kieli pitkällä, mikä saa koulun rehtorin mielen suorastaan kuohumaan. Kaverin ehdotuksesta poika tilaa kotiinsa Brainscan-rompun, joka lupaa aiva uusia kokemuksia kauhun ja veren parissa. Levy imaiseekin käyttäjänsä maailmaansa veistä heiluttamaan, mikä on tosi iso VAU, mutta kun hän huomaa televisiossa uutisen naapurustossa sattuneesta raa’asta murhasta ja löytää jääkaapistaan irtojalan, ovat alas ryystetyt maidot valahtaa housunpunttiin. Samalla paikalle ilmestyy myös eräällä tapaa Elm Street 2:n Freddy Kruegerin mieleentuova The Trickster, joka vaatii paltunteon jatkamista.
Brainscania voi pitää eräänlaisena väkivaltaviihteen kuluttajan keittiöpsykologisena itseanalyysina. Se hämärtää rajan todellisen ja kuvitellun pahuuden välillä ja päähenkilö perusteleekin – täysin oikeutetusti – harrastustaan useaan otteeseen toteamalla sen olevan vain mielikuvitusta. Kovemmalle tasolle astutaankin vasta tämän silmistä kuvatussa virtuaalimaailmassa, jossa hän voi kokea tunkeutuvansa vieraan ihmisen taloon ja silpovansa tämän hitaasti hengiltä – ihan vain leikisti ja ihan vain itseään viihdyttääkseen. Kyseinen jakso onkin elokuvan vahvin ja se aiheuttaa hyvin ahdistuneen ja inhonsekaisen olon. Pelin jatkuessa pitäisi siirtyä myös läheisiin ihmisiin, jotka ovat alkaneet tietää liikaa.
Tricksterin hetulanheitto ja leffan lopputwisti keventävät tunnelmaa, jälkimmäisen selittäessä epäloogisuuksia ja ollessa liki nerokas kysymys siitä, millaisia kokemuksia kauhunnälkäinen ihminen kaipaa. Mieleeni tulivatkin ex-tyttöystäväni kauan sitten esittämät syytökset, että ensi kerralla näitä hirveitä elokuvia katsellessani voisin kuvitellla hänet niissä nähtyjen uhrien asemaan: Brainscan toteuttaa tämän samaistamisen käytännössä.
