Tohtori Kurkkuharja, siis minä, on ollut viime aikoina ylityöllistetty ja iloinen siitä. Tämä tarkoittaa selkokielellä että elokuvia tulee katsottua, mutta niistä kirjoittaminen on jäänyt vähän vaiheeseen. Pahoittelen myös yli-isoja kuvia, WordPress tuntuu olevan tasan yhtä perseestä kuin Listal, enkä jaksa nähdä näiden törkypäivitysten eteen tuntitolkulla ylimääräistä aikaa muokatessani samaa kuvitusmateriaalia sadannen kerran ja toivoessani, että ehkä tällä kertaa se pysyisi halutun kokoisena.
Olen myös lukenut painettua sanaa, kuten (joskus jo ajat sitten) Mario Llosa Vargasin Vuohen juhlan, joka on ensimmäinen romaani sitten Niall Griffithsin Lampaanköyrijän, joka aiheutti minulle kammottavan ahdistuneen olon. Molemmissa kirjoissa tekijä oli suht sama, eli yksityiskohtainen, murhaan päättyvän kidutuksen esittely – Griffithsin äärinihilistisessä teoksessa tämä oli kohtaus, jossa kuvailtiin poikien puhkovan kaveriltaan silmät ja hakkaavan tämän hengiltä, Vargas Llosan mammutissa puolestaan Trujillon vankiselleissä tapahtuvien kuulustelujen piirtely. Tällä kertaa en sentään nähnyt aiheesta painajaisia.
Samuli ”Doc” Arkon Sielunköynnös oli puolestaan positiivisempi ja rennompi lukukokemus, tietokirja ayahuasca-kulttuurista ja köynnöskasvijuoman lääkinnällisestä käytöstä – tietenkin kirjoittajan omakohtaisten kokemusten läpi siivilöitynä. Salakirjojen psykedeelinen julkaisu on vihreän sinisine kansineen sekin näyttävä. Maininnan arvoinen on myös Tove Janssonin mestarillinen Taikatalvi, joka päättyy pohdintaan siitä, että loppujen lopuksi uimahuone on aika porvarillinen instituutio. Lyhyestä teoksesta tuli hyvälle tuulelle.
Muista lueskeluista ei kannata mainita muuta, kuin että jätin Kadonnutta aikaa etsimässä kakkosen kesken ja sain sen myöhästymisestä kaksikymmentä senttiä sakkoa. Tulin lopulta siihen tulokseen, että luen mieluummin Pekka Siitointa, kauhujuttuja, elokuvateoriaa ja mystiikkaa, kuin jotain sellaista jonka jokainen sivu tuntuu potkulta munille – enkä näin ollen myöskään joudu ensi vuonna vittuuntuneena etsiskelemään sitä vähää kadonnutta aikaani hevontuutista.
The Missing Picture (2013)
Rithy Panh on itselleni uusi tuttavuus, mutta kambodzalais-ranskalainen The Missing Picture sai itselleni halun katsoa pari muutakin saatavilla olevaa Panhin dokumenttia. Ohjaajan lapsuudenmuistot Demokraattisesta Kamputseasta herätetään henkiin savinukeilla elokuvassa, joka saa aikaiseksi varsin hyvän kuvan siitä, millaista elämä tässä ainutlaatuisessa yhteiskuntakokeilussa on ollut. Hyvin mielenkiintoisia ovat myös filmissä nähdyt, valitettavaksi anonyymeiksi jäävät filminpätkät, joihin sisältyy paitsi dokumenttimateriaalia (joka pahimmillaan saattoi maksaa kuvaajansa hengen) että kiinnostavuuden kliimaksina jokin omituinen kamputsealainen roskaelokuva, jossa tyyppejä ammutaan maahan samaan tapaan, kuin koulupoikien kotivideoissa. Criterion Channelissa näkyisi olevan myös toinen kuun lopussa katoava Panhin leffa, joten pitääpä töniä itseäni katselemaan tässä parin viikon sisällä myös se.
Centipede Horror (1982)
En odottanut tältä Cat III -kuriositeetilta oikeastaan mitään näkemieni negatiivisten arvioiden myötä ja ehkä juuri siksi yllätyin iloisesti. Tolkuttomassa mutta vakavalla naamalla tehdyssä kauhufantasiassa nainen lähtee veljensä ja äitinsä varoituksista huolimatta pahamaineiseen Singaporeen, jossa joutuu vanhan miehen silmäilemäksi ja tämän jälkeen tuhatjalkaisten hyökkäyksen kohteeksi.
Samoista kasseista tullut poju matkaa kiireellä tapaamaan mätänevää siskoaan kaakkoisaasialaiseen sairaalaan, jossa tämän haavoista kuolinhetkellä puskee ulos vielä ötököitä. Sitten broidi daameineen kurkkii ikkunasta jotain noitaseremoniaa, jossa taikuri on ottanut välineikseen kaksi näkymätöntä poikaa, joita kutsuu Isoksi herneeksi ja Pikku herneeksi. Nämä avustavat häntä mm. riisumalla parannettavan riivatun naisen alasti, joka onnistuneen manausrituaalin päätteeksi oksentaa mahansa tyhjäksi skorpioneista.
Siinä sivussa käy ilmi, että kaikki on raamatunmukaista kostoa kolmanteen polveen, tyyppien kärsiessä siitä, että näiden pappa sattui aikoinaan ulkomaanmatkansa lomassa vähän niin kuin syyllistymään pahanlaiseen murhapolttoon. Hongkongin kovimmasta ikärajasta huolimatta väkivaltaa on melko maltillisesti, mikä ei estä menoa olemasta harvinaisen flipannutta. Loppukohtauksessa nainen vielä laattaa pitkiä eläviä tuhatjalkaisia mitä ilmeisimmin ilman erikoistehosteita toteutetussa kuvassa – jo pelkästään tämän suorituksen myötä Centipede Horror ansaitsee paikkansa roskaelokuvien kaanonissa.
Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (1997)
Clint Eastwoodin ohjauksessa kiinnostavinta olivat Syvän etelän maisemat ja voodoo-kulttuuri, tietyllä tapaa myös yhteisön teennäisyys ja sisältä mädänneisyys, mutta lopun paha saa palkkansa -meininki meni kyllä aivan liian pitkälle, eikä oikeussalidraama jaksanut kiinnostaa. Myös alati hämmentyneen näköisenä suu auki kulkeva John Cusack sai ärsyyntymään peijooninmoisesti.
Curse of Evil (1982)
Sitten taas näitä Cat III -juttuja. Shaw Brosin tuottama Curse of Evil voisi olla hauskaa paskaa, ellei sen sisältämä raiskailu saisi kaikkea muuta kuin hilpeälle tuulelle. Kaivoon piilotettujen ruumiiden vuoksi pahaa ennustava punainen sammakko näyttäytyy ja jonkinlainen makuupussiin laitetulta mieheltä näyttävä limamato käy väkisinmakaamassa yhden naisen. Matohirviön karatessa paikalta toteaa vanha ukko surullisen lakonisesti jotakin siihen suuntaan, että ensimmäinen tyttö koki kammottavan kuoleman.
Aina välistä muita kiusaava kusipää yrittää raiskata serkkujaan, joko hypnotisoimalla näitä uneen tai sitten ihan vain hyökkäämällä päälle. Tätä kyllä torutaan ja jossain välissä jopa läppäistään, mutta kellekään ei tule mieleen, että tyyppi taitaa muuten oikeasti olla vaarallinen ja ehkä hänelle pitäisi tehdä jotain konkreettista. Näistä iljettävistä kohtauksista ensimmäisestä on sanottava, etten näin epämääräistä aktia ole tainnut sitten Jesús Francon housupanojen nähdä: pari-kolme sekuntia kestävässä kohtauksessa kuvataan nopeasti sekä jätkää että tissit paljaana olevaa naista epämääräisen heilumisen keskellä ja sitten leikataan tarinassa eteenpäin. Toisaalta, homma tuli kyllä selväksi, että ihan hyvä etteivät yrittäneetkään tarkentaa. Muuan tyyppi joutuu myös käsinukeilta näyttävien sammakoiden hyökkäyksen kohteeksi ja nämä repivät tältä naaman palasiksi.
Eipä tästä taas voi sanoa muuta, kuin että tällaisia elokuvia Netflixeistä tai Jimin ohjelmistoista tuskin löytyy.
Tähtien sota (1977)
Elokuva itsessään oli yhä nostalginen ja kiehtova trippi lapsuuteeni, jossa Tähtien sota oli parasta ikinä, mutta toisaalta Lucasin tieteisklassikkonsa päälle vääntämä CGI-ripuli ja sen ylimielinen uudelleennimeäminen (”Uusi toivo”…?) saivat ärsyyntymään melkein yhtä paljon, kuin tämän konseptin lopullinen ohjaus liukuhihnasaastan suoltamiseen ties mine saatanan The Rise of Skywalkereineen (en tiedä enkä todella edes halua tietää). Yhdysvaltojen presidentti voisi pommittaa Disneytä ja vallata Georgen ranchin yleisen humanismin ja demokratian nimissä, jotta rauha galaksin asukkaiden mieliin saataisiin jälleen palautettua…
Calamity of Snakes (1982)
Nyt Cat III:t alkoivat mennä liian pitkälle. Calamity of Snakes on varsinaista hyvän mielen törkyä, joka alkaa kohtauksella, jossa valtava kuopallinen käärmeitä pistetään hengiltä. Tämä tehdään mitä moninaisimmin keinoin niin maansiirtokoneen kauhalla kuin lapioilla hakkaamalla. Mistään trikeistä ei ole tietoakaan verta vuotavien matelijoiden yrittäessä luikerrella henkensä edestä turhaan karkuun.
Tämä on hyvä syy luonnolle ryhtyä kostohommiin, minkä puitteissa näemme mm. torikauppiaan nylkemässä käärmettä elävältä, pitkitetyn otoksen mungoista teurastamassa eläimiä ja lopulta jopa miehen potkimassa niitä kung fu -liikkeillä. Takaisinmaksua kärkkyvät luikertelijat puolestaan pudottautuvat satapäin erään jannun auton katolle, jonka ikkunat saavat lopulta murskattua. Otukset myös valtaavat hotellin ja yksi niistä tipahtaa lihavan naisen tissien väliin. Kummeleista tuttua perseilyhuumoria on siis sitäkin mukana (ja aivan liikaa). Viimein liekinheitinkaarti rynnii käristämään käärmeitä (joiden joukossa on myös yksi isompi kuristaja) tuleen roihahtavassa rakennuksessa.
Jos Calamity of Snakes on vastenmielinen elokuva, loppuu se ainakin näyttävästi palavan miehen kaatuessa lattialle ja leffan katketessa kuin seinään.
Tulikokeessa (1996)
Ylistyslaulu Yhdysvaltain asevoimille.
Treasure of Bruce Le (1979)
Minulle, kuten meille kaikille, tulee välistä pakonomainen hinku katsoa bruceploitaatiota – etenkin niitä filmejä, joita supertähdittää Bruce Lee -imitaattoreista se karsein eli hauskin, Bruce Le. Tämä mielihalu tapahtuu yleensä noin kerran tai pari vuodessa, jolloin sorrun katselemaan muutaman näistä sen ehkä kaikkein turhimman alagenren teoksista, kunnes muistan miksi olen niistä pyrkinyt pysymään mahdollisimman kaukana. Sitten toteutan jälleen tätä taktiikkaa siihen asti että unohdan, mitä olin välttelemässä ja miksi.
Treasure of Bruce Lessä (tunnetaan monen muun nimivariantin ohella myös Treasure of Bruce Leenä) ei tuntunut olevan juonta, vaikka ilmeisesti jostain aarteesta oli kyse. Äijä hyppää taivaalle ja tekee lootusasennon, leffa on yhtä pitkitettyä kakkaista tappelumaratonia ja paljon kertoo se, jos parhaassa kohtauksessa hengiltä puuta vasten mäiskitty gubbe valuu runkoa pitkin maahan niin, että valkoinen peruukki valahtaa vahingossa otsan halki tämän silmille. Myös Bolo Yeung käy ruudussa ihmettelemässä. Mitään järjellistä tai järjen vastaistakaan syytä Enter the Game of Shaolin Bronzemenin (kyllä vain, leffan eräs nimi tämäkin) katsomiselle en tähän hätään keksi. Ottakaa tämä varoituksena tai haasteena, kaikki käy.
Kaukana taivaasta (2002)
Rasismia käsittelevä Douglas Sirk -pastissi sai aikaiseksi halun tutustua hyllyssäni olevaan Sirk-boksiin, josta en tähän mennessä ole katsonut vielä ainuttakaan filmiä. Tapahtuma-aikana oleva 1950-luku tehdään katsojalle harvinaisen selväksi.
Tähän loppui niin ikään jaksamiseni katseluiden muisteluun tällä kertaa. Niinpä palaan asiaan taas joskus ja lähden käsittelemään vielä hetkeksi prinssi Philipin kuolemaa, josta olen jo jotenkuten pääsemässä yli. DMX tulee olemaan sitten sitäkin kovempi haaste.
