Kuvaputki päättää hajota joulun kunniaksi (näin eilen puistossa pari tyyppiä, joilla oli tonttulakit, valot ja muuta rekvisiittaa) – ei se mitään!
Jollen muista täysin väärin, lupailin oman osuuteni Kuvaputken kurakaanonista palaavan entisille uomilleen pääsykokeiden jälkeen. Näemmä en pystykään pitämään edes tuota, sillä huomasin välistä jääneen kesälomani aikana astuneeni Kharonin lautalle ja päätyneeni uutta asuinaluettani ympäröivästä merestä kohoavien täplien sijaan vahingossa vankileirien saaristoon. Olen siis parhaassa gulag-hengessä paiskinut muuton parissa töitä aamut, yöt ja vapaapäivät sekä viettänyt jäljelle jäävän ajan samoissa merkeissä kuin Fritz Langin Metropolisin pahamainen koneenkäyttäjä, joten nämä ovat ensimmäiset sanat kahteen – kolmeen viikkoon, jotka kirjoitan huvikseni.
Leffoja olen ehtinyt katsella aina silloin tällöin, mutta muistikuvat alkavat niistä olla jo aika hatarat. Paukutetaan siis kaikki kerääntynyt pois alta ala-arvoiseen Hesari-tyyliin ihan vain siksi, että orjakaleerin luukkujen auetessa en kuitenkaan muiden rästiin jääneiden rustausjuttujen vuoksi niihin enää jaksaisi kummemmin panostaa.
”Mitään ei pyydellä anteeksi eikä ketään kiitellä.”
Oldrich Lipskýn Limonadi Joe (1964) oli ohjaajan pariin muuhun nähtyyn leffaan suhteutettuna pienoinen pettymys. Imperialistista kolajuomaa viskisiepoille väkisin tyrkyttävästä hymypojasta kertovassa tsekkoslovakialaisessa länkkäriparodiassa on toki hetkensä, mutta sen suurta arvostusta vilkuillessani tulee väkisinkin mieleen eräs ilta kymmenisen vuotta sitten, jolloin kysyin parilta ihmiseltä, miksi Emir Kusturican Underground on heistä mestariteos. Sain vastaukseksi, että koska se on niin hauska. Itseäni huumori puolestaan vitutti. Sama juttu tuntuu kai sitten painavan myös Limonadi Joen kohdalla, sillä yksikään vitsi ei poistanut happamuutta naamaltani ja viimeistään loppu, joka kääntyy radikaalista onnelliseksi sai lopullisesti ärsyyntymään. Intro oli kyllä hieno ja voihan se olla, että tulikuuma hellepäivä vailla yhtään kylmää virvoketta saattoi lisätä mielipahaa sisätiloissa tapahtunutta katselua kohtaan. Harmi muuten ettei tässä ollut Kofolaa.
Sodankylän verkossa järjestetyt elokuvajuhlat saivat kotikatseluita enemmän mieleen synkän ajatuksen, milloin ihmiskunta hyväksyy uudeksi arkiseksi normiksi katsella teatterielokuvat kotikoneensa kautta, vailla vaivaa matkustaa paikan päälle ja saadessaan syödä karkitkin vapaasti omasta pussistaan (onko mitään parempaa kuin tulevaisuuden maailma, jossa voit tehdä etätöitä, tilata ruoan ovellesi ja katsoa niin konsertit kuin museotkin läppärisi ruudulta?). Vaikka paria leffasivustoa käytänkin, on silti festareista nauttiminen vailla hikisiä massoja, valkokankaita, äänentoistoa ja salaa milloin missäkin välissä kipattuja tsemppikeppanoita vähän sama asia, kuin puhallettavan seksinuken kanssa puuhasteleminen.
Vapareista huolimatta filkat jäivät siis kahteen. Unkarilainen animaatio Son of the White Mare (1981) oli audiovisuaalista juhlaa, värikäs ja kaikin puolin upeasti säihkynyt taideteos, jonka ainut ongelma oli sen paikallisiin kansantarinoihin pohjautuva juoni. Näitä eri variantteina kuultavia legendoja on tullut vastaan jo niin tiuhaan, että vaikka silmä ihastelee kuvaa kuin Dalin maalaamaa taulua, alkaa tiedostava osa aivoissa jossain välissä hieman haukkoa happea tarinan ollessa turhan ennalta-arvattava ja klassinen – joskaan ei mielikuvitukseton, maailmaa pelastavan pojan syntyessä valkoiselle tammalle, piiskatessa miespuolisten kavereidensa kannikoita (katseluseurani totesi että tämähän muuttui homopornoksi) parrakkaan tontun syötyä näiden keittämät puurot ja siirrettyä ähkyn tyhjän padan ääreen jääneille kokeille tai sankarin laskeutuessa helvettiin ja ties monipäisen jättihirviön vyöryessä tämän kimppuun. Enemmän taide-elokuva kuin Disneyn tyyliin tehty tarinavetoisuudella ja musikaalikohtauksilla rahastava liukuhihnapiirretty.
Toinen Sodis-katseluista oli elokuvakerhon kanssa tsekattu Marco Ferrerin The Man with the Balloons (1968), jossa Marcello Mastroianni hullaantuu ilmapalloista. Suurin osa leffaa on kuvattu mustavalkoisesti, mutta osio jossa ostoksilla käynyt Mastroianni eksyy ilmapallopippaloihin on ikuistettu iloisenvärisenä. Tämän jälkeen herra painuu kotiin mässäilemään ostamiaan luksusruokia samaan tapaan kuin Ferrerin kiehtovimmassa filmissä Suuri pamaus, jonka jälkeen hän tekee itsemurhan hyppäämällä ikkunasta. Mitä helvettiä tässä kävi, mistä kaikessa oli kyse? Jaa-a, sitä voi vain arvailla. Liekö elokuva ollut kommentti tasapaksuuteensa tylsistyneen porvariston elämästä ja näiden ajankäytöstä järjettömään, turhaan näpertelyyn ja kuluttamiseen? Oliko pirskekohtaus allegoria huumausaineiden nauttimiselle psykebileissä ja donkkaus kotteron katolle sitä samaa tarinaa, kuin hapoissa itseään kuorimista kaipaavaksi appelsiiniksi luulevan tyypin urbaarilegenda? Laahaavammista hetkistään huolimatta rainan toljottaa sen anarkistisuuden ja absurdiuden vuoksi kunnialla loppuun.
Elio Petrin eurooppalaisilla elokuvajuhlilla palkitussa, hyvin giallomaisessa art house -ohjauksessa A Quiet Place in the Country (1968) Franco Neron esittämä taiteilija muuttaa suureen taloon maaseudulle, mutta rakennuksella on menneisyytensä. Surrealistisessa flippailussa sattuu ja tapahtuu, Neron nähdessä unissa itsensä SM-sessioiden uhrina ja vaanimassa taloa sekä saadessa jotain muistikuvia fasistiaikaisista sotatoimista. Kämpässä myös riehuu räyhänhenki ja viitteitä kummitteluun on muutenkin luvassa, vaikka valveutunut katsoja tietääkin ensi hetkestä lähtien omaperäisen taidepersoonan kärsivän jostain samasta, joka sai Vinsent van Köhköhin silpomaan korvansa. Loppua kohden sekoilu karkaa jo tyystin käsistä ja viimeisen kuvan voi nähdä allegoriana ”hyvästä taiteilijasta”, joka tuottaa liukuhihnalta tuotteitaan hullujen huoneen syövereistä kuin mikäkin Paperinon painopiste. Liekö Petrin pointtina ollut fasismin kollektiivinen trauma ja yhä tekoaikana (ja miksei vielä 2020-luvullakin) kytenyt jälkivaikutus maassa?
Tom Hanks -bileet
Tom Hanksin 64-vuotissynttärien (9. heinäkuuta) järjestettyjen ennakkokemujen piti olla paljon nykyistä laajemmat, mutta sattuneista hallinnollisista syistä johtuen ne jäivät neljän leffan mittaisiksi.
Dan Brownin törkymättöön pohjautuva ja jälleen kerran mestariohjaaja Ron Howardin majuroima Inferno (2016) alitti odotukset jopa Enkeleiden ja demonien jälkeen, ollessaan lähellä minimaalisen puolen tähden murskalukemia. Da Vinci -koodin paheellisen viehätyksen pohjauduttua öisiin museoihin ja sikäli kiehtovaan salaliittoiluun, on Inferno hyvin selkeä yritys rahastaa ontuvasti samoilla teemoilla ilman minkäänlaista uskottavuutta, kiehtovuutta tai intoa, kaikesta paistaessa asenteen, että hei, kyllä tämä möllejä kuitenkin kiinnostaa. Tylsän ja vituttavan parituntisen CGI:n tekijät ovat pilanneet maailman, jota Hanks yrittää tekopyhästi pelastaa ekoterroristilta.
Philadelphia (1994) puolestaan alkoi aidosti kiinnostavasti, kertoen tarinan lakimiehestä (Tom Hanks), joka saa kenkää AIDS-testinsä positiivisen tuloksen vuoksi ja joutuu taistelemaan ihmisyydestään jo alkaen siitä, kun yrittää palkata Denzel Washingtonin esittämää homofoobikkomachoa puolustajakseen. Philadelphian paras puoli on sen kyky saada 2020-luvun ihminen ymmärtämään, millaista asennoituminen on aiemmin ollut ja ajattelemaan, että ehkäpä sateenkaariliikkeen on onnistunut saada ajamansa ryhmän oikeudet samalle tasolle muiden kanssa sieltä kivikaudelta, mitä elokuvan tekoaika lienee ollut. Valitettavasti Jonathan Demmen leffa alkaa syöksyä hyvin pian kuin suihkukone kohti WTC:tä, ottaessaan yltiösentimentaalisen pianonpimputus ja -marmeladisoseenvalutuksen kantavimmaksi. Ratkaisu varmisti Oscarit, muttei hyvää elokuvaa. Myös koomisen puolelle menevä suhtautuminen AIDS:iin suurin piirtein hengityksen välityksellä leviävänä tautina saa miettimään, onko ajattelumaailma neljännesvuosisata sitten oikeasti voinut olla näin alkuasukasmaisella tasolla, vai liekö käsiksessä hyppysellinen Hollywoodin liioittelua?
Turner ja täystuho (1989) on nuoren Tom Hanksin väkivaltatoiminnastaan huolimatta kokoperhehenkinen Touchstone-komedia, jossa ylisiisti etsivä saa huollettavakseen tuhoa tekevän ja urakalla sotkevan ison koiran. Kaikki kliseet ovat mukana murhajuonesta hauvan hidastetun juoksuun kautta tavaroille lentävään kuolaan, ja tarinankulun voi luetella ensimmäisen vartin aikana, mutta tuotantoyhtiön muutamien muiden filmien tapaan myös tässä amerikkalaista elämäntapaa propagoivassa leffassa oli jota katseli sangen mielellään huolimatta siitä, että olo oli kuin (itseltäni puuttuvan) isosiskon alusvaatelaatikkoa salaa tonkiessa. Aina yhtä ylimielisen Hanksin ja surusilmäisen rakin kemiat pelaavat ainakin teoreettisella tasolla ja tässä oli myös suklaakeksejä. Ehkä lopulta pointti oli kuitenkin lähinnä siinä, että kaikki oli niin aivoja sulattavan typerää.
Satuin muuten tästä kuvia metsästäessäni löytämään myös tällaisen blogin.
Päivän päätti slasher Hän tietää että olet yksin (1980), Hanksin debyytti, jossa Guinnessin ennätystenkirjaan päässyttä näyttelijää nähdään hyvällä tsägällä pari minuuttia jossain puolivälin jälkeen. Leffassa riehuvaa murhaajaa tappavamman sahajauholta maistuvassa tuotannossa pakit puolisoltaan saanut sekopää nirhaa naisia mieluiten alttariaikeiden asteella tai jotakin sellaista. Verettömät tapot tapahtuvat aika lailla off-screeninä, verimessun lukijan naama näytetään heti alusta saakka eikä tarinassa oikeasti ole yhtään mitään, mikä saisi kiinnostumaan ryönästä näiden kahden miinuksen jälkivaikutuksessa. Oheinen FIx-kuva kertonee, miten persoonallisesta touhusta on kyse.
Sori kirjoitusvirheet ja ongelmalliset lauserakenteet, pyytää renkinne kello 3:40 aamuyöstä. Laitetaan niitä hieman lisää seuraavaan annokseen. Minä menen pesemään hampaita, jotta huomenna jaksan sulattaa pakastinta.
