“Älä tommosia liirumlaarumeja! Sano sille että mulkkuni on liukas kuin etana, kohta lentää smetana!” -Piispa tv-sarjassa Pulkkinen
Ostin alennuskampanjan innoittaman elinikäiset tunnukset Eastern Europen Movies -suoratoistosivustolle, toivottavasti pysyvät pystyssä edes vuoden loppuun saakka. R.I.P. Daria Nicolodi
22.11. Enter the Game of Death (1978) (PC)
Ai jaa, tässä oli juonikin?
Aamupäivän leffahetkenä oli tiskauksen ja ruoanlaiton taustalla pyörinyttä bruceploitaatiota (Bruce Leen kuoleman jälkeen väkivaltasankarin maineella rahastanut, valtavirran makumittarilla arvioituna täysin katselukelvoton eksploitaatiogenre), joka sai hymyn nousemaan suupieliin jo alkuteksteissään, joiden mukaan filkkaa “supertähdittää” vanha kunnon Bruce Le. En tiedä olenko ainoa, jolle moisesta laatusanasta tulee mieleen lähinnä Andy Warhollin jengi, mutta Enter the Game of Deathin lähtökohdat lienevät jo pelkän nimen perusteella selvät. Lukaisin netistä, että toiseen maailmansotaan sijoittuvassa tarinassa tutusti pukeutunut Le joutuu astumaan jonkin hämärän tehtävän varjolla torniin, jossa etenee taistellen kohti taivaita. Itse en kai sitten keskittynyt tarpeeksi moisia yksityiskohtia huomatakseni, kuin että leffan alkupuolella selkeästi yritettiin suunpieksännästä päätellen rakentaa jonkinlaista motiivia sille, miksi yli puolelta tuntunut aika käytetään porukan liukuhihnalta kuonoon mätkimiseen. Hienoimmassa kohtauksessa joku äijä heittelee Len niskaan myrkkykäärmeitä. “The Greatest Cast Everissä” (-mainosjuliste) on mukana myös Bolo Yeung, mikä piristi mieltä entisestään.
22.11. The Cool World (1963) (Teatteri/35 mm)
Gheton jenginuorten kanssa kuvattu rikosdraama esittelee elämää New Yorkin nurjemmalla puolella Harlemissa. Osa musiikkivalinnoista on hyvin svengaavia ja arkipäivän masentavuus (rikokset, huumeet, ränsistyneet talot, rakenteellinen rasismi etc) välittyvät Shirley Clarken elokuvasta siinä missä elämän pienet ilotkin, kuten kadulla vallitseva tietynlainen yhteisöllisyys ja helteiseen päivään viilennystä tarjoava kärryjäätelö. Varsinaisen tarinavetoisen juonielokuvan sijaan The Cool Worldissa tunnuttiin keskityttävän enemmän tutkimaan väkivaltaisessa parittajien, huumekauppiaiden ja pikkugangsterien täyttämän betoniviidakon arkea, vailla elämäntyylin romantisoimista. Keskittymiseni katseluun ei erinäisistä syistä ollut paras mahdollinen, joten mitään syväanalyysia kuvasarjoista on vaikea mennä tekemään. Tämä oli myös Kino Reginan viimeinen näytös ennen lähtökohtaista kolmen viikon lisäkaranteenia.
22.11. Eight Diagram Pole Fighter (1984) (PC)
Nopeasti alkava mutta oikeastaan hyvin tylsä Shaw Brosin martial arts -filmi sijoittuu jonnekkin aikoihin menneisiin. Isä poikineen (joita kutsutaan huvittavasta järjestysnumeron mukaan esimerkiksi Veli Vitoseksi) tulee keisarin luopiokenraali Pan Mein väijyttämiksi ja tämän myötä kahta lukuun ottamatta myös teurastamiksi. Näistä yksi palaa kotiin järkensä menettäneenä, toinen ruinaa pääsyä buddhalaiseen luostariin munkiksi tullakseen. Liian aggressiivisuutensa takia appottin negatiivisen päätöksen saanut jätkä leikkaa itse omat hiuksensa, polttaa päätään jollain pyhillä kynttilöillä ja kieltäytyy poistumasta paikalta.
Elokuva polkee pahanlaisella tyhjäkäynnillä, olematta oikeasti kovin vauhdikas tai kiinnostava ollakseen hyvää toimintaa, eikä se myöskään irroittele tai perseile toimiakseen vaikkapa Buddha’s Palmin kaltaisena hulluuden ylistyksenä. Kun kiinalainen epookki ei muutenkaan ole koskaan kiinnostanut, toimii keskinkertaisen leffan ainoana pelastavana (=tympeää paremman vaikutuksen jättävänä) airuena loppu, jossa paalutetaan vihollista niin vimmatusti, että hampaat sinkoilevat ilmojen halki lailla yllättävän kuuron lennättämien rakeiden. Myös luostarin puinen susi oli ihan vekkuli. Shaw Brothersia ja kung futa janoaville löytyy silti huomattavasti parempaakin ajanvietettä.
23.11. Kirjava lintu (2019) (Teatteri/DCP)
Olin kuullut Kirjavasta linnusta sekä hyvää että pahaa ennen katselua, muiden muassa että se on pelkkää sadismia vailla minkäänlaista pointtia, joten pakkohan leffa oli mielipiteen muodostaakseni sitten itsekin nähdä. Toisen maailmansodan loppupuolen anonyymiin slaavilaiseen maahan sijoittuva filmi on kieltämättä matka helvettiin, alkaen heti ensikohtauksella käsittämättömän raa’asti, huligaanien hakatessa päähenkilön, nuoren Joska-pojan ja polttaessa tämän vinkuvan fretin elävältä. Jo tässä välissä katsoja pohtii, millainen ihminen kykenee moiseen pahuuteen.
Jerzy Kosinskin romaaniin, jota väärin perustein uskottiin tositapahtumiin pohjautuvaksi, perustuva mustavalkoinen taide-elokuva jakautuu episodeihin. Nämä on jaettu kohti “kotiaan” suuntaavan lapsen törmätessä matkallaan jälleen uuteen aikuiseen, jolta etsii suojaa. Yleisesti ottaen tarinoiden keskiössä ovat julmat väkivallanteot (kuten silmien lusikoiminen päästä, särkyvällä lasipullolla suoritettu raiskaus, vimmaisia pahoinpitelyitä) tai muuta vastaavaa aineistoa, kuten lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, zoofiliaa ja paska-altaaseen heittämistä. Välistä katsoja joutuu todella pohtimaan päässään, onko kyse pelkästä itsetarkoituksellisesta shokkiaineistolla mässäilemistä, meneekö leffan kauhukuvasto liian pitkälle ollakseen enää uskottavaa ja olisiko tietyt asiat voinut esittää toisin tai jättää tyystin esittämättä.
Itse koin Kirjavan linnun saavan lopulta oikeutuksensa kaikelle sille pahalle, mitä se esittää tapahtuvaksi naisia ja miehiä, lapsia ja vanhuksia sekä eläimiä kohtaan. Se onnistuu kuvaamaan, miten tällaisessa maailmassa kasvava pieni ihminen alkaa muuttua, vastaten lopulta alun kysymykseen, millainen henkilö kykenee tekemään tällaisia tekoja. Joskan symbolisen matkan, tai pikemminkin kasvutarinan, edetessä hän alkaa selvästi kyynistymään, menettää luottamuksensa jokaiseen apua tarjoavaan tahoon ja instituutioon ja muuttuu lasten maailmassa elävästä pojasta raskasta työtä tekeväksi aikuiseksi, viattoman eläimen tappajaksi, väkivaltaiseksi ryöstäjäksi ja lopulta suoranaiseksi murhaajaksi, jonka silmistä ei viimeisissä kohtauksissa näe kuin tyhjyyttä ja vihaa. Olisiko tätä muutosta ollut mahdollista esittää ilman kolmetuntista, vailla viihteellisyyttä olevaa ja hyvin synkän ja raskaan olon jättävää väkivaltaruljanssia? Nuotit olisivat kyllä voineet olla samat, muttei kuitenkaan lopullinen sointi. Kirjavan linnun tapauksessa metodit lopputuloksen saavuttamiseksi ovat yhtäläiset Cannibal Holocaustin kanssa.
Sotilaana toiminut ohjaaja Vaclav Marhoul on kertonut filmin esittävän, millaista on elää sotatilan keskellä ja todennut sen olevan väkivaltaa ihannoivan mässäilyn sijaan 75 vuoden takaiseen menneisyyteen sijoittuvista tapahtumistaan huolimatta valitettavan ajankohtainen kannanotto. Tällaisena nähtynä Kirjava lintu onkin ajattelemaan painostava tutkielma aseellisten konfilktien riivaamilta alueilta saapuvien ihmisten psykologisesta kehityksestä, mikä pitkästä kestostaan ja vastenmielisestä kuvastostaan huolimatta tuntuu kuluvan kuin siivillä. Musiikeilla ei kalastella katsojan tunteita.
Mieleen jää erityisesti loppukohtaus, joka kertoo katsojalle syyn, miksi vanhemmat joutuivat “hylkäämään” lapsensa. Sama selitys ei silti välttämättä enää mene läpi elämän jo kovettamalle ja identiteettinsä unohtaneelle jälkeläiselle. Tästä kertoo paljolti se, ettei elokuvan esittelemien aikuisten jälkeen edes katsoja enää luota aidosti pahoillaan olevan ja kyyneleitä vuodattavan isän vilpittömyyteen, ennen kuin näkee tatuoidun numerosarjan miehen ranteessa.
Niin ja juu, oli muuten helvetin tahdikasta ja hyvää makua osoittavaa FinnKinolta näyttää ennen tätä kaikkea parisenkymmentä minuuttia tv-mainoksia, viihdepaloja ja hassuttelevia kännykkäpelejä. Haistakaa paska, en asioi teatterissanne taas vaihteeksi hetkeen.
23.11. Valerie and Her Week of Wonders (1970) (PC)
Lisää insesmiä ja pedofiliaa Tsekkoslovakian alueelta. Tai näillä sanoilla voisi putkinäkömäisemmin luonnehtia Jaromil Jiresin surrealistista tarinaa nuoren tytön seksuaalisuuden puhkeamisesta, ja onhan omituisessa, symboliikan kyllästämässä elokuvassa vampyyrien, nieltävien taikahelmien, suuren talon ja noitarovioiden ohella myös lasta kähmivää pappia sekä viittauksia perheenjäsenten väliseen kopulointiin. Tunnelma on todella unenomainen halki elokuvan, eikä eläimiä varmasti myöskään satutettu kuvauksissa, etenkään kohtauksessa, jossa vihainen fretti hyppää kaakattavan kanan selkään. Criterion Channel tarjosi uusinnan erikoiselle, liki pientä mestariteosta lähentelevälle taidepläjäykselle, jonka viime katselusta ehtikin vierähtää jo hyvä tovi.
24.11. Enter the Panther (1976) (PC)
Tylsä ja katselukelvoton kung fu -pätkä, jonka aikana valmistin lasagnea ja korvapuustitaikinaa. Nähdyn version kuva oli laadultaan hirveää ja cropattu, ääniraita oli luonnollisesti dubattu melkein yrittäen englanniksi. Bruce Li taitaa olla se huonoin Bruce Lee -kopio ja Enter the Pantherista tuli pahalle päälle. Siinä missä bruceploitaatio voi parhaassa tapauksessa olla jotain Clones of Bruce Leen tapaista hulvatonta tehosekottimessa pyörimistä, pahimmillaan alagenren roskakuvat ovat juuri tämän taiwanilaisen tusinatuotannon luokkaa. Elokuvassa ei ollut edes Bolo Yeungia.
25.11. Lähtöjä (2008) (BD)
Kirjoitan tästä hieman pidemmän tekstin toisaalle.
26.11. Neuvostoanimaatioita (PC)
Aamuyön setistä löytyivät Gordyy korablik (1966), Proroki i uroki (1967), Vpered, vremya! (1977), Sovetskie igrushki (1924), Samoedskii malchik (1928) ja Organchik (1933). Osa näistä oli parempia ja yksi huomattavasti muita paskempi. Kotitehtävänä suosittelenkin siis katsomaan lyhytelokuvat ja arvuuttamaan, mikä nimikkeistä erottui pahimpana joukosta. Onnea matkaan!
26.11. Korva (1970) (PC)
Vuonna 1970 valmistunut, mutta parisenkymmentä vuotta myöhemmin julkaistu elokuva epäluuloista, vainoharhaisuuksista ja avio-ongelmista erään kostean yön jatkoilla puolueen virkamiehen perheen lukaalissa. Filmi välittää mestarillisesti paranoian tunteen, jännityksen kehittyessä sen ympärille, ettei oikeastaan mitään tapahdu.
27.11. Rakkaudella, Maire (1999) (PC)
Kirjoitin myös tästä enemmän toisaalle.
27.11. Ja sitten syödään (1984) (PC)
Hyvin merkillistä: tehtyäni katselun jälkeen taustatutkimuksia huomasin Tampopon olevan varsin korkealla kriitikoiden arvostamien klassikoiden joukossa, mutten ollut syystä tai toisesta kuullut siitä kertaakaan aiemmin. Valitsin leffan tsekattavakseni ainoastaan sen perusteella, että se nyt osui silmään Criterion Channelilla.
Rekka pysähtyy tien varressa olevan kuppilan juureen ja kaksi miestä kävelee sisälle tilaamaan nuudeleita puodin myyjättäreltä. Tätä seuraa nyrkkitappelu baarissa lorvineiden äijien kanssa, minkä jälkeen yrmeä ukko ryhtyy avustamaan sisukasta naista parantamaan ravintolaansa laaturaflaksi.
Itse varsinaisen juonen, jossa tätä prosessia kuvataan, väliin leikataan erilaisia tarinoita ruoasta. Joku ryystää spaghettia raflassa kovaäänisesti samalla, kun toisen seurueen tapakouluttaja yrittää selittää moisen olevan etiketin vastaista; toisissaan kiehnäävä pariskunta valauttaa munanruskuaista suusta suuhun, kunnes sikiö lopulta särkyy leukaa alas valuvaksi limaksi; mies juoksee kiireellä kotiin kuolemankielissä olevan vaimonsa luo ja estääkseen tätä nukahtamasta (ja delaamasta) pyytää puolisoaan laittamaan ruokaa: ateria kyllä valmistuu, mutta safkan ollessa kupeissa tämä viimeisen työnsä tehtyään ottaa ja heittää henkensä ruokapöydän eteen.
Elokuva on mustan komedian keinoin kerrottu kattava näytös ruoan merkityksestä eri ihmisille. Sen aikana nähdään kuinka liharuoka tulee pöytään suorasukaisessa kohtauksessa, jossa pieni kilpikonna silvotaan veitsellä. Kaikki päätetään lopputekstien pitkään kuvaan, jossa pulska vauva imee rintaa silmät suljettuina hävyttömän ahnaasti: siitä se kulinarismin taival alkaa. Välistä Tampopoon suhtautuminen oli niin ja näin huumorintajuni mennessä pahasti ristiin ohjaaja-käsikirjoittaja Jûzô Itamin oman kanssa (oikeastaan ainut kohta jolle nauroin kuin kokoomusnuorille, oli ravintolaan talutetun vanhuksen tarina) , mutta lopulta leffa on niin erilainen, että “ensimmäinen nuudeliwestern” on kokemuksena vähintäänkin raikas.
