Kirjoitan tämän artikkelin alle virkkeellä tai enintään parilla niistä viime aikoina katsotuista leffoista, joihin en jaksa nähdä sen enempää vaivaa: joko siksi että niistä on jo kirjoitettu tarpeeksi tai sitten vain sen vuoksi, ettei väkisinkään jaksa vääntää. Aika ei riitä kaikkeen.
Avaa silmäsi (1997)
Alkuperäinen Vanilla Sky sai tuntemaan häpeää Tom Cruise -versiota kohtaan, joka paljastui tämän espanjalaisleffan jälkeen täysin tyhjänpäiväiseksi, siloitelluksi ja pahimmillaan kuvasta kuvaan Alejandro Amenábarin kiehtovasta tieteisfilmistä kopioiduksi turhakkeeksi. Aihe kiehtoo ja huvittavinta on se, että Penélope Cruz esittää kummassakin leffassa täysin saman roolin.
Kapina vankilassa (1954)
Don Siegelin lokaatiolla kuvatussa vankilaleffassa raitapaita-asiakkaat nousevat vaatimaan oikeuksiaan kaappaamalla pari vartijaa ja vaatimalla mediaa tulemaan paikalle: lopulta päästään diiliin, mutta voiko järjestelmään luottaa? Elokuvan vahvuuksia on esittää vankien epäinhimillistäminen ja huono kohtelu ajautumatta silti maalaamaan näistä romantisoitua kuvaa marttyyreinä tai väärinymmärrettyinä salaviisaina: hahmot ovat kaltereiden molemmin puolin monitasoisia ja pahimmastakin psykopaatista on löydettävissä myös ne hyvät puolet.
Solar Walk (2018)
Maailmankaikkeuden suuria kysymyksiä kuvaavassa yhden kelan animaatiossa matkaillaan tähtien välillä ja kaikki on todella värikästä, psykedeelistä ja erityisesti onnistuneen ääniraidan sekä musiikin osalta tunnelmaltaan viehättävää. Miinukset ärsyttävältä näyttävistä hahmoista ja kolmi- ja kaksiulotteisen tekniikan yhdistelystä, sillä nämä eivät tuntuneet istuvan samaan kokonaisuuteen pistämättä silmään.
Ankea aamu (1986)
Sidney Lumetin romanttisessa trillerissä alkoholismista kärsivä Jane Fonda herää krapulaspäissään puukotetun ruumiin viereltä eikä muista mitään. Näitä elokuvia mahtuu kolmetoista tusinaan eikä loppu lunasta odotuksia, vaikka Fondan – jonka päähän ruskea väri todistettavasti sopii vaaleaa paremmin – ja Jeff Bridgesin sanailu pitää parhaimmillaan pätkää suht hyvin koossa.
Arabesques on the Pirosmani Theme (1985)
Sergei Parajanovin pienessä helmessä kuvataan georgialaismaalarin tauluja hypnoottisen musiikin kera. Lyhäri tavoittaa 20 minuuttinsa aikana taide-elokuvasta jotain sellaista, mitä tuhat peltoa kuvaavaa domekarukoskea tulee päätään raapien hamaan loppuun saakka turhaan hakemaan.
Ja äitiäs kans (2001)
Meksikolaiselokuva rikkaista teinipojista, jotka lähtevät miehensä petollisesta käytöksestä kipinän saaneen ja heitä vanhemman naisen kanssa road tripille meren rannalle. Leffa kertoo tuolloisen Meksikon arjesta ja elämästä pienillä välähdyksillä aika tyhjentävästi ja poliittista tilannetta ilmeisesti symboloidaan henkilöiden ja tapahtumien kautta, mutta lopun syöpäkuolema ja viimeiset ilottelut sekä elämään opettamiset ennen sitä ovat kerronnallisesti jo itseään vastaan kääntyvä klisee.
Pilviin piirretty (2001)
Historiallinen ja jo kertaalleen nähty keskinkertainen ja tylsä sotadraama Tsekeistä on kaikkea muuta kuin sitä, mitä haluaisin katsella. Ajankuvaan ei jaksa uskoa 2000-luvun paistaessa näyttelijöistä ja rakkausjuonen kiemurat kiinnostavat kuin kilo norsunpaskaa, mutta elokuvan kerrontatapa stalinistien hallitsemasta vankilasta käsin muisteltuna takaumana tuo moniulotteisuutta, uuden vallan ollessa samalla tasolla kuin sen, jota vastaan lentäjät taistelivat – ja olihan se koirakin herttainen.
Brush of Babhomet (2009)
Kennet Angerin tajunnanvirtaan uivassa lyhärissä kuvataan Suuri Peto Crowleyn maalaamia tauluja korvien läpi suoraan aivoihin pitkillä kynsillään kaivautuvan musiikin säestämänä. Ainut valituksen sana löytyy rumista Paint-teksteistä, joita ei onneksi nähdä itse leffan aikana.
Tilinteon hetki (1984)
Roistot palaavat vuosia myöhemmin kostamaan Espanjaan kadonneelle vasikalle brittiläisessä rötöselokuvassa, joka toimi katseluhetkellä oikein hyvin, mutta josta ei lopulta jäänyt hirveästi mieleen – paitsi tietenkin uhkaavan ja riehakkaan välillä pomppinut meininki ja lopun yllättävät hengenheitot. kannattaahan tuo katsoa, jos vastaan kömpii.
The Second Coming (2014)
Mitähän pirua Herman Yaullekin on tapahtunut? Sekavasti kerrotussa kummituselokuvassa aavepoika istuu ahmimassa murkinaa jääkaapissa, tyttö oksentaa tämän nähdessään lattialle, puudeli hyppää auton alle, äiti kuoppaa sikiötä takapihan metsikköön, täytekakku kuhisee matoja ja CGI on rumaa, kerronnassa etenkin lopulla pahoja aukkoja sekä kauhu ottamassa lomaa rannalla.
Kova sade (1998)
Christian Slaterin tähdittämässä ja osatuottamassa sontaläjässä tulva valtaa kaupungin, valtaisat erikoisefektit ruudun ja Schwarzeneggerin filmeissään heittämien juttujen alta sukeltavat one-linerit sen lohkon katsojan otsasta, johon sisältyi usko tulevaan. Viimein iloisesti hymyilevän Morgan Freemanin tulkitsema rosvo palkitaan kuin pedofiilimurhaaja Con Airin lopussa, kuva jähmettyy hauskaan sketsiin eikä yhtään positiivista asiaa tunnu tyhjänpäiväisestä ja perijenkkiläisestä toimintaleffasta vielä tässäkään kohtaa löytyvän.
Nathalie… (2003)
Porvariston hillittyä charmia, tukahdutettua seksuaalisuutta ja avioparin erkanemista toisistaan tutkitaan ranskalaisessa taidedraamassa, jossa on hyvää ug-musaa, kiehtovaksi rakennettu kaupunkimaailma ja hyvää näyttelyä, mutta jonka lopputwistin arvaa pian. Itseäni myös ärsytti se, että tietysti palveluitaan tarjoavan maksullisen naisen pitää ainakin kertomuksessaan olla entinen paratiisisaaren hotellinomistaja, koska ilmeisesti juuri tämä yrittäjyystausta todistaa, ettei hän ole mikään katunisti vaan hyvä ja fiksu ihminen.
