IMDb:n huonoimpien filmien katselu sai jatkoa tässä eräänä talvisena tiistai-iltapäivänä, jolloin urhea toimittajanne käväisi Ass-Marketissa ja pitkäripaisessa sekä kutsui kaksi urheaa kohtalotoveria kämpilleen kurjan leffaillan merkeissä. Tilasimme aiheeseen sopivasti ylihinnoiteltua, ruokana myytyä kakkaa ja joimme suurimman osan kipua lieventämään tarkotetuista viinoista jo ensimmäisen elokuvan aikana.
Aloituksena toimi siis Hollywoodin floppifilmatisointi musikaalista Cats (2019), jossa ei ollut minkäänlaista päätä tai häntää. Näyttelijät ovat pukeutuneet kissapukuihin, minkä jälkeen heidän ylleen on digitoitu hiuksianostattavan rumat CGI-turkit. Nämä hirvitykset – lapsille todennäköisesti aiheuttamiensa traumojen ohella – tanssivat, laulavat ja rypevät esimerkiksi roskien ja muun paskan keskellä. Mitään otetta ei tunnuta saavan yhtään mistään, vaan rasittavat musikaalinumerot seuraavat liukuhihnalta toisiaan ja The Endillä tuntuu kestävän kuin parinkymmenen asteen pakkasessa odotettavalla junalla, jonka ilmoitetaan kolmannen kerran olevan hieman myöhässä. Olen kuullut Catsista paljon, paljon pahaa, mutta ajatellut kyseessä olevan taas kerran käänteinen hypetys ihmisiltä, jotka eivät ole nähneet tarpeeksi filmejä. Nyt myönnän sen olleen kaikkien haukkujensa arvoinen. Aivan karmiva kokemus.
Tapahtumaköyhän ja ilottoman Catsin jälkeen Mortal Kombat 2 – hävitys (1997) tuntui reissulta huvipuistoon. Ilmeisesti jo ilmestyessään huonolta näyttäneellä CGI:llä on kuorrutettu koko pannullinen kalkkunaa, joka ei malta pysyä paikallaan, vaan sätkii, potkii ja ampuu säteitä kohti silmiä, tarkoituksenaan sulattaa verkkokalvoilta se suodatin, jonka läpi näkee eron kedon kauneimpien kukkasten ja nokkospusikon välillä. Tekijät eivät ole vaivautuneet edes yrittämään, ja vaikka leffa jatkaa tasan siitä mihin ykkösosa jäi, ovat näyttelijät vaihtuneet aika lailla tyystin. Juonta ei käytännössä ole, vaan tarkoituksena on luodata jengi nujakasta toiseen ja esitellä mahdollisimman monta videopelihahmoa, joista osa palaa jopa kuolleista (heikoin esitys oli ehkä Sub-Zero, jonka mukana olo selitetään sillä, että hahmo onkin ykkösessä kuolleen veli, jota ei tietenkään juuri hetkauta broidinsa kohtalo). Hirviöt ovat niin rumia että niille nauraa, kuin myös muukin anti maasta kohoavine Eiffelin torneineen ja matkustuspalloineen. Kokonaisuus voisikin olla hulvatonta campia, ellei rytmitys olisi paikoitellen niin hakusessa, että mielenkiinto pääsee rakoilemaan turhankin pahasti. Jos Mortal Kombat oli todella epäonnistunut yritys siirtää pelien veriogiat (verettä) selluloidille, vie tämä vitsi homman jo niin sanotusti “next levelille”.
Teräsmies-sarjan neljäs osa Teräsmies ja uhka auringosta (1987) oli oikein riemastuttava esitys ja oikeastaan ehtoon ainut filmi, jonka katselusta nautin. Cannonin tuottama räpellys näyttää suurin piirtein samalta kuin Luigi Cozzin Hercules-elokuvat (oletan kaikkien ne katsoneen) ja kukaan ei ole jaksanut panostaa hahmoihin himpun vertaa. Niin kutsutussa tarinassa Teräsmies kasaa ydinpommeja suureen verkkoon, jonka nakkaa rauhan nimissä aurinkoon. Valitettavasti tästä syntyy uusi superpahis, joka ryhtyy tekemään yhteistyötä Lex Lutherin kanssa. Näin ollen sankarimme pitää siirtää kuu auringon eteen ja sitä rataa, vai mites se nyt menikään. Siinä välissä hän toki käy vielä laittamassa jenkkilipun taivaankappaleella kondikseen. Aitoa törkyä oleva leffa näyttää luvattoman huonolta ja onkin parhaimmillaan aivan mainiota campia. Jollei tyhjäkäyntiä, juttelua ja olemattoman juonen muka-rakentelua olisi mukana, voisi Teräsmies IV lennellä supersankarielokuvien huipulla Ääntänopeamman miehen ja Toxic Avengerin seurana.
Usvan (2005) päätyminen IMDb:n sadan huonoimman elokuvan joukkoon on kyseenalaista. John Carpenterin kauhuleffan uudelleenfilmatisointi ei näet eroa juuri mitenkään 95 prosentista 2000-luvun genrenimikkeitä eikä edes erityisemmin pääse ärsyttämäänkään. Usvassa on rumaa CGI:tä, huonot näyttelijät eikä tunnelmaa nimeksikään. Itse asiassa leffa oli niin mitäänsanomaton, etten enää tässä vaiheessa keksi mitä siitä itse virkkoisin, joten antaa olla. Algometri toimii joka että, sano isä kun Usvan päälle heitti vettä.
Katsoimme vielä yön pikkutunneilla lastenelokuvan Spy Kids 4: All the Time in the World (2011), jossa oli kaksi hermoja penetroinutta lapsinäyttelijää, näiden piereskelevä, kuseskeleva ja sontiva koira sekä joku pahis, joka yritti siirrellä aikaa. Amerikkalainen roskaelokuva keskittyi muistaakseni aika paljon vessahuumoriin ja vastaavaan, eikä sitä kannata sen enempiä pohtia. Hyvä kuitenkin, etten ollut (Teräsmiehen tapaan) nähnyt niitä kolmea aiempaa osaa ennen tätä.
