Kävin Etiopiasta karanneella ystävälläni Tomi Mengistulla pitämässä peli- ja elokuvailtaa. Tapahtuma ei alkanut tavoista parhaalla mahdollisella, sillä työläisiä kusettavan riistofirman kuriiri (siis se riistetty työläinen) kusettikin meitä ja ilmoitti epäterveellisten pikaruoka-annostemme olevan toimitetut, vaikkemme niitä koskaan saaneet. Menguleen otettua firmaan yhteyttä he kysyivät, katsoiko hän rapun oven takaa, mikä kuulostaa jo suoraan Franz Kafkan tarinoista otetulta kommentilta. Kukaan ei tiedä nappasiko nälkäinen naapuri annoksemme, mutta onneksi toinen kebabmestari suostui tuomaan rullallisen puolikuivaa vöneriä vailla eläinten verta kelloa tämän korvaan kilautettuamme. Se siitä.
Pelasimme lautapeliä Elokuvien maailma, jonka säännöt olivat sangen selvät. Kortista kysytään elokuva-aiheista arvuutusta (epäselväksi jäi, kumpaan lapusta löytyneeseen kymysykseen olisi pitänyt vastata – kun kummankin oikea on toisella puolella, paljastuvat ne molemmat yhden tarkistuksen yhteydessä), johon voi olla yhdestä kolmeen osuvaa vastausta. Kumpikin pelaaja iskee panokset kaikille niille vastauksille, jotka uskoo oikeaksi. Mikäli ollaan oikeassa, pääsee laudalla eteenpäin yhtä monta ruutua kuin mitä sai ”pisteitä”. Jos puolestaan yksikin veikkauksista menee väärin, et liiku yhtään minnekkään. Voittaja on se, joka on pidemmällä valitun pakan loppuessa tai vaihtoehtoisesti ohittaa toisen pelilaudalla täydellä yhdellä kierroksella.
No joo, eipä tämä tietokilpailu ainakaan kahdella osallistujalla kummoinenkaan ollut. Suurin ongelma on siinä, että kahden suurin piirtein tasaväkisen pelaajan vastaillessa avoimesti voi veikkauksen laittaa toisen varaan siinä tapauksessa, ettei itse sattuisi tietämään kysymyksestä tuon tulimmaista. Jonkinlainen kuori mihin vastauskortit olisi sujauttanut, paperille tehdyt merkinnät tai kenties isompi määrä osallistujia olisi voinut tehdä menosta jännempää, nyt tuloksena oli tasapeli.
Ilmeisesti Elokuvien maailma on muutenkin tarkoitettu useammalle henkilölle, sillä ohjeläpyskä väitti muutamankin kortin pelin kestävän huomattavasti todellisuutta kauemmin. Kysymykset ovat joko helppoja, valtavirtaa tai molempia, millekkään Seiskan juorulinjalle ei onneksi alennuta. Itseäni tosin jäi vaivaamaan erään kortin väittämä siitä, ettei Nino Rota ole suuri elokuvasäveltäjä. Pitänee testata tätä joskus toiste useamman taistelijan voimin, joskin silti hieman epäilen, kuuluisinko siltikään kohderyhmään.
Elokuviakin katselimme. Ovidio G. Assonitisin Beyond the Door -hitti vuodelta 1974 rahasti Manaajan suosiolla ja esitteli paitsi törkyturpaiset ja roskia nakkelevat lapset sekä mintunvihreää hernesoppaa räkivän äidin (jonka päähän kiinnitetään myös jonkinlainen Luopiota enteilevä aivokoppa), oli myös helvetin tylsä pettymys. Äeteen pää taisi myös pyöriä ja tämän ukkokullalla oli komeat kalapuikot nenän alla. Seuraava elokuva, jonkinlaisen mielipuolen pakomatkasta ja tähän yhdistetystä hoitohenkilökunnan salajuonesta kertonut slasher on yksi genrensä huonoimmista, mikä on paljon sanottu sellaisten pökäleiden kuten Halloween: Resurrectionin tai Sleepaway Camp II:n jälkeen. Julisteen ei kannata antaa hämätä, joskin siinä luvattu kolmiulotteisuus kyllä lienee aikoinaan lunastettu, sen verran tökeröä kirveen kameraa kohti viskomista ehditään nähdä. Tässä kohtaa rommikola ja olut taisivat alkaa mennä jo liiankin hyvin kaupaksi, kun elokuvallinen peli tuntui jo toisen flopin jälkeen menneen sinne tappiollisen puolelle.
Filippiiniläinen The Killing of Satan (1983) pelasti jotain, muttei sekään onnistunut olemaan yhtään sellaista huutonaurua, mitä mainostaiteen perustella olisin tohtinut toivoa. Jotain piruja marssii haastamaan viiksekästä sankaria. Näiden joukosta löytyy niin kaksihaaraisella kielellä siunattu lepakonkorva, zombia ja hiilihanko kädessä hosuva sarvipäinen paholainen. Efektit ovat ilman halki singottuine säteineen toki ajalleen ominaista kalkkunaa ja yksi äijä ”sulaa” niin, että näyttelijä on haudattu kaulaansa myöten hiekkaan ja tämän eteen paiskottu jäljelle jääneitä verisiä ruumiintähteitä. Toisin kuin monen muun eksploitaatioleffan kohdalla kaikki luvattu ei siis ole pelkkää pajunköyttä ja lopussa myös vanha katala laitetaan hengiltä. Hyvä että muutakin katolilaista näkemystä pirun pussittamiseksi on niiden lukuisten Friedkin -rip offien ohella tarjolla, mutta on näitä tosiaan hauskempiakin silti saatu.
Pahin rimanalitus saattoi silti kuitenkin olla brasilialainen komedia Bruce Lee vs. Gay Power, josta ei paljoa tolkkua saanut muun muassa siksi, ettei YouTubesta löytyneessä pätkässä ollut sitten kuitenkaan tekstejä, emmekä kumpikaan puhuneet portugalia. Ei auttanut. Enemmän Bruce Campbellia kuin Leetä muistuttanut tyyppi seikkailee ja niin kutsuttu kung fu ei vakuuta. Ohjaaja on tämä sama pahamaineinen Adriano Stuart, jolla on takanaan brassilaiset menestysparodiat Tappajahaista ja Tähtien sodasta. Sitä mitä nimen lupaama homovoima oikein oli, ihmettelee yhä moni. Ehkä olisin nauranut nesteet kehostani, mikäli olisin ymmärtänyt dialogista edes sen hölkäsen pöläyksen verran tai emme olisi alkaneet pelaamaan Pleikkari-emulaattorilla Tony Hawk 2:ta kesken kaiken.
