Tällaisen kysymyksen esitti eräälle päihderiippuvaiselle tutulleni makuuhuoneen nurkassa istunut hirviö, joka kuulemma esiintyy aina silloin tällöin sienien napostelun yhteydessä, milloin dinosauruksen, toisinaan taas viikingin hahmossa. Tämän tositarinan tyyppi kertoi, kun naureskelin Pekka Siitoimen eräässä kirjasessaan mainitsemasta monsterista, jonka jokaisen ihmisen on kohdattava kerran elämässään yön pimeimpänä hetkenä, silloin kun sitä vähiten odottaa.
Kysyessäni mitä tämä oli hirviölle vastannut, hän sanoi ettei pysty sanomaan mitään noin vaikeisiin kysymyksiin. Eli totuus on yhä tuolla jossakin.
25.2. 3 askelta yöhön (1968) (DVD)
Edgar Allan Poen tarinoihin pohjautuva parintuntinen kauhuantologia sisältää episodit Roger Vadimilta, Louis Mallelta ja Federico Felliniltä. Jo moinen kombo alkaa ahdistaa, sillä ensimmäinen ajatus elokuvasta on trilogiallinen tunkkaista eurotaidetta, jonka katsominen on yhtä Hurlumhej Mix -rasian syöntiä. Vadimin ensimmäisen stoorin katselu ei ainakaan ennakkoluuloja lievennä, ollessaan salaperäisesti kuiskivine kertojasetineen sellaista piereskelyä, että olin todella lähellä lopettaa katselun niille sijoilleen. Mallen jakso oli onneksi jo sen verran katsottava, että levy sai jatkaa kieppumistaan soittimessa, joskin tämäkin pätkä oli lopulta hyvästä rakenteestaan ja toteutuksestaan huolimatta sisällöltään keskinkertainen, mitäänsanomaton ja näin ollen täysin turha. Onneksi Fellinin nykyaikaan sijoittuva, uransa suvantovaihettaan alkoholismilla paikkailevasta ja Italiaan palkintogaaloille kutsutusta brittinäyttelijästä kertova Poe-mukaelma kuitenkin räjäyttää pankin ja jättää liiankin hyvän mielen kokonaisuutta kohtaan, minkä kaksi ensimmäistä osaa ansaitsisivat ainoastaan unohduksen.
26.2. Pingviinien matka (2005) (Teatteri/35 mm)
Vihdoin näkemäni luontodokumentti tuli katseltua päällisin puolin siinä samalla, kun pyöritin sitä yleisölle. Tällaiset tekeleet kiinnostavat toki aina ja Pingviinien matkasta löytyy paitsi hienoja kuvia, myös lapsille suunnattua tietoa luonnon raadollisuudesta, mikä kaiken maailman sokerikuorruttamisen aikana on positiivista. Silti lintujen inhimillistäminen, suomidubbi ja jossain kohtaa kuultu korvia repivä pop-biisi ärsyttivät kovin, kovin paljon. Oli tämä silti lopulta ihan katsottava dokkari, etenkin jos vertaa aiheesta tehtyyn parodiaan Pingviinien mutka, joka saa jopa Kim Catrallin Seksiälyn näyttämään lajissaan hyvältä ja tarpeelliselta.
27.2. Alexandria…Why? (1979) (Teatteri/35 mm)
Youssef Chahinen elokuva alkaa naulitsevasti kuvilla marssivista natseista, joiden väliin on leikattu uima-altaassa sukeltelevaa naista. Toiseen maailmansotaan sijoittuvan filmin mielenkiintoisin puoli on, että se käsittelee tabuja, josta itse luin ensimmäisen kerran vasta alkuvuodesta kirjasta Äärimmäisyyksien aika: arabimaissa natsit saatettiin nähdä kolonialistibrittejä pienempänä pahana ja esimerkiksi eräät juutalaistahot alkoivat selvittää yhteistyömahdollisuuksia Kolmannen valtakunnan kanssa, jotta kuningattaren imperialistit saataisiin karkotettua takaisin saarilleen.
Alexandria… Why? on melko sekava, enkä duunien lomassa tapahtuneen toljottamisen aikana oikein pysynyt sen tapahtumissa kärryillä. Näyttelijäpoika tahtoo Amerikkaan, jossa häntä tervehtii elokuvan päätöskuva, räkäisesti päin naamaa höröttävä vapaudenpatsas. Myös homoseksuaalisuutta ja rotuvihaa käsitellään, ja vankilan kalterien läpi toisiaan katsovan parin väliin leikatut kuvat tulevista verilöylyistä Israelissa sykähdyttävät.
27.2. Alien 3 (1992) (Teatteri/70 mm)
Alienit tuli teini-ikäisenä katsottua moneen kertaan ja ne olivat varmaankin Terminator 2:n, Indiana Jonesien ja Kulman kundien (en voi vastustaa tämän 2000-luvun tv-esityksessä käytetyn nimen mainitsemista) ohella suosikkipätkiäni, joita jaksoi veivata omatoimisesti nauhoitetuilta videokaseteilta uudestaan ja uudestaan. Nyt oli sitten aika jostain syystä paljon antipatioita keränneen kolmososan aikuisemmalle uusintakatselulle, joka samalla korkkasi neitsyyteni Kino Reginan 70-millisten suhteen.
Edeltäjiään synkempisävyisessä osassa on ihon kananlihalle nostavat virheensä, kuten vankien johtajan uhoaminen muukalaisen raadellessa tätä hengiltä, mutta muuten koin elokuvan maailman sopivan silottelemattomaksi. Tankkiinsa hukkuneelle lapselle tehdään ruumiinavaus, ahne yhtiö nähdään maailmanloppuvisioiden ylipappina psykopaattisempana kuin koskaan ja loppukuva Ripleyn tippuessa rinnastaan pomppaavan alienin kanssa sulaan lyijyyn päräyttävä – joskaan sitä ei selitetty, miksi vastasyntynyt hirviö kuolisi tuonne, jos aikuinen äsken hyppäsi helvetistä elossa takaisin. Myöskään vankien ”auttamisen halua” ei nähdä inhimillisenä hyveenä, vaan näiden lahkolaisuuden sanelemana pakkona sekä haluna selviytyä.
Leffan koirakohtauksesta, joka taisi olla poistettu jostain special editionista, muuten puhuttiin ala-asteella ihan kiitettävästi. Itse alien näytti nopeissa yleiskuvissa hieman kököltä. Siitä puheenollen anteeksi julisteesta, se oli liian törkeä ohitettavaksi.
28.2. Korppi (2012) (DVD)
Sieltä se sitten näin alkuvuodesta tupsahti, potentiaalinen vuoden huonoin elokuva. V niin kuin verikoston (joka muuten pitäisi katsoa toistamiseen, sillä epäilen pisteiden ropisevan tällä kertaa happosateen lailla helvettiin) ohjaajan susipaska trilleri laittaa Edgar Allan Poen ratkomaan murhamysteeriä kirjojensa ”hengessä”.
Kaikki on pielessä: näyttely on kokonaisuudessaan kamalaa, mutta osa ylitulkinnoista erottuu silti vielä muitakin hirveämpinä. Ohjaus on hukassa, CGI ruminta saastaa ja vaikken vielä ole kokonaista elämänkertaa lukenut, tuntuu Poe olevan tekijöille enemmänkin jonkinlainen vampyyrintappaja Abraham Lincolnin kaltainen satuhahmo, kuin historialliseksi edes leikisti miellettävä henkilö, eikä tämän esittäjä edes näytä esikuvaltaan pisaran vertaa.
Goottilaista tunnelmaa tavoittelevan rainan virheitä, heikkouksia ja vituttavia puolia voisi luetella loppuillan, mutta katsoisin mieluummin vaikka Francis Ford Coppolan – Edgar Allanin myöskin ruutuun tuovan – Twixtin ennemmin uusiksi, kuin käyttäisin arvokasta aikaani moiseen. Edes rististä tai säteilysuojapuvusta ei ole Korpin loukkaavan nekrofiliselle rienaukselle altistuvalle hyötyä, välttääkää jos suinkin kykenette.
29.2. Kevätriitti (1963) (Teatteri/35 mm)
No ei tämä nyt paljoa parempi ollut, joskin kärsimystä sai kokea Korppiin nähden eri tavalla. Portugalilaisen elokuvasarjan Kino Reginassa aloittanut Kevätriitti kuvaa ikiaikaista perinnettä, jossa Jeesuksen pääsiäiskärsimykset on uudelleennäytelty jostain keskiajalta saakka. Tämän amatööriteatterin katselu puolitoistatuntisen ajan saa kiemurtelemaan tuskissaan henkisesti varmaan kolmen timman edestä. On vaikeaa (mutta positiivisten palautteiden määrän perusteella ilmeisesti väärin) kuvitella edes hartaiden uskovaisten saavan menosta oikeasti mitään irti ja Kevätriitti taitaakin olla tylsistyttävin näkemäni Jeesus-leffa. Ärsyttävintä ovat vielä loppuun leikatut kuvat sodista ja atomipommista: paitsi että ovat rytmitetty huonolla osaamisella, ne eivät myöskään lunasta haluamaansa, eli ihmisen ajatusta pääsiäistarinan uhrauksesta. Jollei edellä nähty passio liikuttanut katsojaa suuntaan taikka toiseen, ei hän myöskään voi rinnastaa tätä ja viimeisiä tuhokuvia keskenään. Yksi tähti.
1.3. Battle Royale (2000) (DVD)
Viimeinen vuosi tuntuu olleen uudelleenkatselujen aikaa. Myös Battle Royalen näin ensikertaa joskus nippa nappa 20-vuotiaana, mutten oikeastaan muistanut siitä mitään. Tai oikeastaan muistin, etten katsonut sitä edes loppuun, mutta näin ilmeisesti kuitenkin tapahtui, sillä olin pisteyttänyt elokuvan jo aiemmin. Vaikka kaiken taustalla onkin Most Dangerous Game variaatioineen, on Fukasakun leffalla ollut selkeä vaikutus 2000-luvun amerikkalaiseen elokuvaan, Saweista aina Nälkäpeleihin (joita hehkutetaan omaperäisinä ilmeisesti ainoastaan siksi, että ne perustuvat naisen rustaamaan kirjasarjaan…).
Kieli poskessa tehty pätkä on viiltävä satiiri sekä japanilaisesta kilpailuyhteiskunnasta, jossa epäonnistuminen koulussa tai uralla voi olla syy itsemurhaan ja televisioviihde väkivaltaista, kuin ylipäänsä kapitalistisesta kyynärpääkulttuurista, jossa heikommat raivataan tieltä oman edun tavoittelun nimissä. Filmin hahkokaarti on taitaen kirjoitettu, kätkien sisäänsä melkoisen kavalkaadin erilaisia persoonia aina psykopaatista vilpittömään auttajaan. Takeshi Kitano syö keksejä ja juo olutta ja minä voisin katsoa hyllystä löytyvän jatko-osan, jahka 130 minuuttia yhteen elokuvaan taas jaksan uhrata.
2.3. Painajaisuni (1983) (PC)
Kanadalaisessa slasherissa joukko ihmisiä kerääntyy jonkun teatterijutun takia johonkin mökkiin. Luonnon rauha rikkoutuu, kun aidosti kammottavan, vanhaa mummoa esittävän maskin taa piiloutunut tappaja ryhtyy laittamaan seurakuntaa päiviltä. Mistään gorefestistä ei ole tietoa, eikä murhakohtauksissa herkutella graafisella väkivallalla tai roiskuvalla verellä.
Painajaisjakso, jossa nainen näkee unta huoneen nurkassa kyhnöttävästä suruilmeisestä nukesta, joka tarrautuu autotiellä hänen jalkaansa ja estää hyppäämästä pois kohti kaahaavan kiesin tieltä, on ihan toimiva. Nukke ryhtyy muutenkin viestimään hahmoja näitä uhkaavasta vaarasta. Esimerkiksi hienoimmassa kohtauksessa, jossa luistelemassa ollut tyttö löytää sen verisestä lumihangesta ja hoksaa samalla, että naamioitunut murhaaja kiitää jäätä pitkin luistimilla ja sirppi kädessään häntä kohti: kuva on samaan aikaan melkoista campia että kuin suoraan houreisesta pahasta unesta. Vessanpöntöstä löytyvä irtopää on sitten sitä itseään ja valitettavasti filmi lässähtää jossain välissä pahanlaisesti, eikä raivohullun lahtarin henkilöllisyyden selviäminen lopulta enää jaksa kiinnostaa.
2.3. Tintti ja merirosvojen aarre (1961) (DVD)
Kirjastosta lainaamisessa on se huono puoli, että noita tulee ensin hamstrattua hirveät kasat, mutta sitten suurimman innon kadottua katselu ei enää jaksa innostaa, eräpäivät lähenevät ja lainojen uusimiset seuraavat toisiaan, etkä silti viitsisi palauttaa niitä takaisin näkemättäkään (tai sitten levy on niin naarmuinen, ettei katselusta sen puolesta tule mitään, kuten kävi Altmanin Shortcutsin kohdalla). Kuten taisin kirjoittaa jo Tintin ja sinisten appelsiinien kohdalla, näiden näyteltyjen sarjakuvafilmatisointien varaaminen tuntui hauskalta ajatukselta silloin yhtenä iltana, mutta saatuani DVD:t noudettua, ei moinen enää kiehtonut laisinkaan. No, lopulta tämänkin urhoollisesti sivusilmällä katsoin, tai ennemmin se kai pyöri taustalla samalla kun keskityin chattailun tapaisiin järkeviin aktiviteetteihin. Lopetan nyt tämän kommentin kertomatta itse elokuvasta yhtään mitään olennaista.
2.3. Blood Rage (1987) (DVD)
Ja sitten tuli nähtyä sellaista kalkkuna-slasheria, että sormet pois ja pannulle. Blood Rage aka Nightmare at Shadow Woods aka (alkutekstien mukaan lyhyesti ja ytimekkäästi) Slasher ei tunnu harkitsevankaan ottavansa itseään vakavasti, ja juuri se saakin tällä kertaa yliampuvan konseptin toimimaan kaikessa kuraisuudessaan.
Äidin kuksiessa drive-in-teatteriin pysäköidyn auton etupenkillä, pakenevat takaistuimille jätetyt kaksoset ulos, toinen tappaa läheisessä ajokissa samaa aktia harrastavan parin hurmeen suihkutessa poppareihin ja laittaa murha-aseen hiljaisen veljensä käteen. Sitten siirrytään kiitospäivään kymmenen vuotta myöhemmin (tästä pyhästä ei edes yritetä ottaa mitään irti), jolloin mielisairaalaan lukittu broidi lähtee käpälämäkeen, vapaana pysynyt kappale vinksahtaa sekä alkaa jälleen laittaa porukkaa kappaleiksi ja äiti kiskoo yksikseen viiniä Elm Streetin hengessä.
Näyttely on surkeaa, splatterkuvasto yliampuvaa, veri vuotaa, ruumiita laitetaan hakkelukseksi ja elektroninen pumppu pauhaa taustalla. Käsittämättömimpiä ovat murhat, joista ensimmäisessä kahtia pilkotun (=maahan napaansa myöten haudatun) sosiaalityöntekijän toisistaan irrotetut puolikkaat vain jatkavat sätkimistään ja toisessa kallonsa machetella kahtia saanutta aviomiestä näyttelevä hyypiö ei vain pysty olemaan paikallaan, vaan hytkyy ja tärisee työpöydän takana aiotun vaimon löytäessä hänen ruumiinsa kuin mikäkin hyytelö. Onneksi Arrow julkaisee tällaisia tärkeitä taide-elokuvia.
2.3. Warrior Queen (1987) (DVD)
Joe D’Amaton tuottama, Pompejin viimeisiin päiviin sijoittuva leffa ei ole varsinaisesti barbaarielokuva, mutta melkoista eksploitaatioperseilyä yhtä kaikki. Alussa nähdään orjamarkkinat ja näitä seuraavat ylimitoitetut orgiat, joissa kultaista laakeriseppelettä pitävä Donald Pleasence porsastelee ja sekoilee, joku puhaltaa tulta ja toinen jonglööraa, samalla kun porukka rietastelee ja paneskelee nurkissa softcoren puitteissa.
Sitten siirrytään gladiaattoriareenalle, jonka hiekalla nähdään elokuvan muutamat gorekohtaukset, metallifrisbeen leikatessa joltain suolet maahan, toisen seivästyessä köysitemppuilun päätteeksi piikkeihin ja Pleasencen keräillessä lautaselleen irtokorvia. Tämän päälle on vielä luvassa epämääräistä sekoilua, ennen kuin Vesuvius purkautuu (tähän väliin on leikattu todella hyvin muuhun materiaaliin istuvaa arkistokuvaa aktiivisesta tulivuoresta) ja Pompeji hautautuu tuhkaan.
Varsinaista juonta ei ole ja jollakulla voi olla vaikeuksia sanoa koko muhennosta edes elokuvaksi termin perinteisimmässä mielessä, mutta haluan muistuttaa tähtikaartiin kuuluvan niin Sybil Danning, Rick Hill kuin Samantha Fox. Saksalaisen DVD:n kuvanlaatu on heikko ja itse leffa valitettavasti isoilta osin melko tylsä.
3.3. Archangel (1990) (Teatteri/35 mm)
Guy Maddinin mustavalkoisessa taidepläjäyksessä on dialogia ja siinä harhaillaan pohjoisvenäläisissä maisemissa sisällissodan maisemissa. Moni pitää Maddinia nerona, mutta näiden kahden näkemäni filkan (tämän ja Brand Upon the Brainin!) ynnä yhtä monen lyhärin perusteella Maddinin tuotanto haisee aika vahvasti ohjaajan omille suolikaasuille.
4.3. Grindhouse Trailer Classics (2006) (DVD)
Voin kai myöntää avoimesti, että ostin tämän trailerikoosteen ihan vain sen päräyttävän kannen takia. Itse sisältö paljastui tosin sekin melkoiseksi, tarjotessaan kahden tunnin verran erilaisia eksploitaatioelokuvien mainospaloja aina blaxploitaatiosta WiP-filmeihin, giallosta naziploitaatioon ja kaikkeen mahdolliseen hämärään saastaan siltä väliltä.
Trailerit ovat serran villejä, että pari tuntia menee suht mukavasti, mutta etenkin lopummalla itse pohjalla olevat elokuvat alkavat olla sen verran geneerisiä, ettei huimempikaan saksinta jaksa tuoda niihin mitään ihmeempää uutta. Siitä huolimatta suuri osa trailereista oli (näkemieni kokonaisten leffojen perusteella) huomattavasti houkuttelevampia ja kiinnostavampia kuin se itse varsinainen teos, ja kieltämättä useamman hienon pätkän kohdalla jopa mietin, etten edes halua nähdä oikeaa filmiä, kun siitä tämän perusteella jäänyt positiivinen kuva kuitenkin vain romuttuisi.
En tiedä mitä selitän, alkaa jo väsyttää tämä kirjoittaminen. Sen verran vielä kuitenkin haluan sanoa, että arvostan amerikkalaisuudessa edes sitä, että samaan aikaan kun Suomessa on kielletty elokuvia mielenterveydelle haitallisina, rapakon takana näitä markkinoitiin esimerkiksi pakkopaidassa teatterista poliisien ulos kannettamalla äijällä tai lauseella ”Tämän nähtyäsi et halua huutaa, vaan kaipaat psykiatria” tms… Alummalla loputtoman sadismin ja verilöylyjen katselu olisi kyllä toisaalta henkisesti aika raskasta, ellei kaikkeen suhtautuisi juuri sillä tietyllä, makaaberilla huumorilla, jonka perustana ovat roskakulttuuri ja sen toinen toistaan omituisempien ja monesti tylsempien tuotosten kauppaaminen potentiaaliselle katsojakunnalle röyhkeän raflaavasti.
Bonuksena lätyltä löytyy grindhouse-kulttuurista pintaraapaisun verran kertova dokumentti, jossa teatterisalissa löhöten monologiaan vetävän Emily Boothin artikulointi kyllä kiehtoo, mutta väliin leikattuja trailerivälähdyksiä ei enää millään jaksaisi katsoa uudestaan. Noh, joka tapauksessa olin Emily-tädin markkinoinnin uhri ja laitoin tämän mainostaman, aihetta käsittelevän ja Stephen Throwerin kirjoittaman Nightmare USA -kirjan lopulta tilaukseen.
Nyt sain päivän kirjoitustyöt tehtyä ja aloitan yhden miehen Night Visionsit näissä tunnelmissa. Nukkukaa hyvin ja älkää antako luteiden purra.
