Esipuhetta ei ole.
Blood Quantum (2019)
Kuvaputken show sen kuin vain jatkuu, vaikka kauhukuukauden kauhistelut alkavat kyrpiä. Onneksi sentään katsoimme rakkaan vaimon kanssa ihan kelvollisen Blood Quantumin, jossa zombit valtaavat Kanadassa sijaitsevan intiaanireservaatin ja ehkä koko maailman. Nämä paikalliset alkuasukkaat ovat immuuneja pureman aiheuttamalle taudille ja näin ollen muodostavat uuden ajan post-apokalyptisen yhteiskunnan. Vekkulina vanhempana inkkarina nähdään kukapas muu kuin, Gary Farmer. Väkivaltaisessa kokonaisuudessa Farmer muun muassa juo olutta ja laittaa zombeja puimuriin. Toisessa mieleen painuvassa kohdassa hän yrittää polttaa kirkossa olevat zombit, juo vodkaa ja ikävä kyllä saa samuraimiekasta poskeensa.
Kaiken kaikkiaan tämän hassuttelun lisäksi Blood Quantum on pienestä budjetista huolimatta täynnä kommentointia nyky-yhteiskunnan tilaan ja rasismiin. Samalla se myös läträä tehosteilla kiitettävän arvoisesti. Joten kyseessä onkin varsin verinen elokuva, jonka viihdearvot ovat kohdillaan.
Tiikeri ja lumi (2005)
Viihde- ja kohellusarvot ovat kohdillaan, kun italialaisen koomisen neron Roberto Benignin akrobaattinen hassuttelu pääsee valloilleen elokuvassa Tiikeri ja lumi.
Benigni esittää italialaista runoilijaa, joka rakastuu naiseen, jonka perässä lennetään keskelle Irakin sotatannerta. Hulluttelua on Benignin tapaan tolkuttomasti ja useat kohtaukset venyvät kuin Benignin heiluvat kädet ilmassa. Meno ei toki ole pelkkää huumoria, kun mukaan tuodaan vakavampia teemoja sodan runtelemasta Lähi-Idästä. Onneksi huumori kuitenkin kukkii tätä enemmän, kun erässä legendaarisessa kohtauksessa Benigni haukkuu kamelin kuuroksi ja tämän jälkeen hyppää toisen kyttyräselän kyytiin huutaen brum brum!
Eihän tällaisia elokuvia enää tehdä! Unohtui vielä mainita, että Tom Waits esitti itseään.
Talk Radio (1988)
Tavallaan myös Eric Bogosian esittää itseään Oliver Stonen ohjaamassa Talk Radiossa. Bogosianin hahmo on rääväsuinen radiojuontaja, joka juontaa suosittua ohjelmaa Dallasin radioaalloilla.
Otteessaan pitävässä juonessa tuohon ohjelmaan soittavat milloin minkäkin laiset sekopäät, jotka vaativat rasistisia ja homovihaa lietsovia juttuja viljelevän Bogosianin eroa. Kireä Alec Baldwin kuitenkin saa houkuteltua homman maanlaajuiselle tasolle, mutta ongelmia tulee sieltä ja täältä ennen maanantaita.
Tämä teksti alkaa olla taas paksua puuroa, vailla sen suurempaa juonikuvaa itse elokuvasta, mutta todettakoon, että Stone onnistuu lempiaiheessaan varsin hyvin. Yhteiskuntaa kritisoidaan, Vietnamin sota muistetaan mainita ja mitään ei väritetä mustavalkoisesti. Loppukohtaus on kyynisyydessään hieno.
Olisin voinut arvostaa tämän mestariteokseksi, mutta mukaansa tempaavan alun jälkeen taso laskee tasaisesti, kunnes se taas lopussa kipuaa huipuille.
Painajainen Elm Streetillä 5 – painajaisten lapsi (1989)
Kipuan itse vuoren kokoiselle huipuille, koska vaimo ei halunnut pelata Alan Wakea. Hän ehdotti elokuvailtaa. Joten jatkoimme vanhan tutun Painajainen Elm Streetillä saagan parissa. Painajaisten lapsi on jo sarjan viides osa, joka ei kyllä jaksa säväyttää juuri ollenkaan.
Kun unihiekat on heitetty pois silmistä, voidaan kertoa hiukan elokuvan juonesta, jossa Freddy Krueger tahtoo tappaa nuoria. Edellisestä elokuvasta tuttu blondi pamahtaa paksuksi, ja Freddy keksii, että hän voi listiä porukkaa tuon sikiön painajaisten kautta. Sen verran paksuksi menevä tarina on itsessään löysää jöötiä, vaikka tehosteet ovatkin sarjan parhaimmistoa. Ainoastaan Robert Englundin maskeeraus on epäonnistunut.
Kaikkien kidnappausten kingi (1993)
Minä olen myös epäonnistunut, koska en ole pahoitellut tarpeeksi tekemiäni kirjoitusvirheitä tai aivopieruja. Sen sijaan Kaikkien kidnappausten kingi on aikanaan lahjaksi saatu Nicolas Cagen ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä rikoskomedia.
Sekaannuksen vuoksi taparikollista esittävä Cage pestataan esittämään, että hän on kidnapannut Jacksonin esittämän menestyskirjailija. Sen enempää tästä ei tarvitsekaan tietää, mutta jonkun IMDBb-käyttäjän mukaan aihe on edelleen ajankohtainen, koska se käsittelee rasismia ja niin edelleen.
Marvinin tyttäret (1996)
Marvinin tyttäret ei kuitenkaan ole ajankohtainen, vaikka ostinkin tämän perspallisen DVD:n joskus paikallisesta kierrätyskeskuksesta. Voinen jo nyt todeta, että vaimo tulee vetämään herneen nenään, koska katsoin elokuvan ilman häntä.
Joka tapauksessa hyvin käsikirjoitetussa draamassa Robert De Niro esittää lekuria, joka alussa sählää verikokeen kanssa, sitten surraan leukemiaa sairastavaa Diane Keatonia, Leonardo DiCaprio vierailee Disneylandissa ja Meryl Streepin paidasta näkyy nännit läpi.
Olikohan tässä nyt tarpeeksi tästä?
Kummituskartano (2003)
Ei selkeästikään ollut tarpeeksi, koska koin pakottavan tarpeen katsoa Disneyn huvipuistolaitteeseen perustuvan Kummituskartanon.
Eddie Murphy esittää jotain helvetin kiireistä kiinteistövälittäjää ja perheen isää, joka on laiminlyönyt perhearkea liiallisella työnteolla. Hän saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä ja vie perheensä tutustumaan johonkin kartanoon, joka paljastuu kummituskartanoksi.
Kaikille lapsille ja lapsenmielisille tehty kauhuelokuva on vaivaannuttavan huono. Sen huumori on virnuilua, tehosteet ehkä ihan hyviä ja kokonaisuus täyttä tuhnutusta. Jatketaan tästä eteenpäin, koska suoraan saneltuna, nyt on asiat huonosti.
Frankenweenie (2012)
Ei ne asiat nyt suinkaan niin huonosti ole, kun lauantaiaamuna voi kera kahvikupin katsoa Tim Burtonin ohjaaman Frankenweenien. Burton omaan lyhytelokuvaan perustuva kokoperheen kauhukomedia on vertaansa vailla oleva mustavalkoinen rakkauskirje b-luokan kauhulle.
Tytärtä ei paljon jaksanut innostaa ajatus mustavalkoisesta englanniksi puhutusta elokuvasta, mutta sain suostuteltua hänet katsomaan tämän kanssani. Kiitos siitä hänelle.
Koska kiire pukkaa päälle, niin mennään seuraavaan kommenttiin.
Alan Wake (2010)
Pelaamista pukkaa päälle seuraavassa kommentin mittaisessa sekoilussa, koska pelasimme yhdessä vaimon kanssa Alan Waken läpi. Tai oikeastaan minä pelasin ja vaimo katsoi. Peli oli hänen makuunsa liian toimintapainotteinen, vaikka silti tunnelmallinen.
Kuten tuossa tuli jo kerrottua, on kiire kova. Joten ei tästäkään tämän enempää teille tekstiä ole tulossa. Meininkini on nyt tällaista ala-arvoista piereskelyä, mutta oikea syy pelata tämä Remedyn klassikko oli, että siihen on ilmestynyt hypen saattelemana jatko-osa, joka toivottavasti on enemmän vaimon mieleen.
The Hurricane (1999)
Sitten vaimo lähti illalliselle äitinsä ja tämän ystävien kanssa. Minä jäin yksin kotiin vahtimaan lasta. Siksi katsoin Disneyn suoratoistosaatanasta elokuvan The Hurricane.
Se kertoo tarinan Rubin ‘Hurricane’ Carterista, joka tuomittiin väärin perustein pariksi kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Nyrkkeilyä mätkinyt Carter ei toki ollut puhdas pulmunen, mutta silti hänet tuomittiin rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt.
Aihe on edelleen ajankohtainen, kun miettii Yhdysvaltojen vankilamenoa, jossa mustia miehiä tuomitaan milloin mistäkin rötöksistä linnaan. Denzel Washington esittää elokuvan nimikkoroolin vakuuttavasti ja kokonaisuus on laadukkaasti tehty draamaelokuva.
Konekivääritykitykset, sekoilut ja kirjoitusvirheet sekä kaikki muukin oli tältä erää tässä.
Ei Sorkkaherraa eikä loppupuhetta.
