Isoveli valvoo ja koneet hallitsevat meitä. Tumpin syntien inspiroimana menin siis ja heitin jorpakkoon erään kahleeni, toisin sanoen deletoin ainoan linkkini sosiaaliseen mediaan, FB-tilini tänään siinä kahvin juomisen ohessa. Hyvin radikaali päätös, kun en koko sivustolla ole puoleen vuoteen edes käynyt. Toivotaan että kolmas kerta sanoo totuuden, enkä jälleen joudu koulun, työn tai vastaavan vuoksi tekemään paluutani tuohon vapaaehtoisuuteen perustuvaan kaukovarjostimeen supersankariminäni Happa Manin muodossa.
5.10. Valkoinen metsästäjä, musta sydän (1990) (DVD)
Clintin leffat alkavat maistua ammattikouluni muonalle – sen, jonka päälle totuin kaatamaan päivittäin puoli purkkia Tabascoa (TM). Tästä tosin voinee syyttää ohjaajaa itseään, joka on sanonut haluavansa muutamaa ikimuistettavaa klassikkoa ennemmin tulla muistetuksi laajasta, tasaisen laadukkaasta filmografiasta. Valkoinen metsästäjä, musta sydän on verrattavissa ihan kelvolliseen pitsaan: sellaiseen, jonka alas saaminen ei vaadi ponnisteluja ja jota on sikäli kiva järsiä, mutta jonka valmistanut kokki ei jää mieleen ja jollaisia saa tusinasta muustakin lähialueen ravintoloista.
Mukiinmenevässä draamassa Clintin esittämä John Huston -kopio lähtee tappamaan kauniita eläimiä Afrikkaan elokuvanteon varjolla (esikuvana ilmeisesti Afrikan kuningatar). Omissa maailmoissaan elävä itsekeskeinen äijä saa – hyvää tarkoittaessaan – machoilunsa kautta turpaan ja onnistuu tapattamaan kantaväestöön kuuluvan metsästystoverinsa, ennen kuin jollakin tapaa palaa maan pinnalle poikakirjamaisista pilvilinnoistaan. Parasta elokuvassa lienee se, ettei Eastwood perustanut päähenkilöstään, ja tämä välittyy asenteesta barbaarisen maskuliinisuuden airutta – hahmoa, jonka asenne on ollut itselleni suurin ongelma esimerkiksi Hemingwayn tuotannosta todella nauttiakseni – kohtaan. Lopun kameranheilutteluun perustuva norsukohtaus ei muuten meinaa oikein toimia.
5.10. Halloween (2018) (BD)
Oikeastaan ihan hauska “jatko-osa” (joka siis unohtaa koko sarjan varhaisista sairaalaseikkailuista Busta Rhymesiin) sisältää itse asiassa hyvin tehtyä tunnelmaa (lokakuun lopun synkkyys ja kurpitsalyhtyjen sekä muiden valojen kautta saatu Halloween-fiilis välittyvät – ylisanoja käyttääkseni – ehkä paremmin, kuin yhdessäkään kaanonin teoksessa) ja melko toimivaa jännitystä, minkä ohella elokuva sisältää myös aidosti vahvan naishahmon (eli ei mitään massojen kosiskelumielessä mukaan ängettyä myyntikikkaa) Jamie Lee Curtisin muodossa. Siitä huolimatta lopputekstien alkaessa olo oli että jes jes, mutta onko tämä (yhdestoista?) versio nyt todella pakollinen? Epäilen tämän lehmän luiden jo törröttävän utareiden läpi, mikä ei tietenkään estä IMDb:tä kertomasta, että kaksi jatko-osaa olisi jo tekeillä.
6.10. Terroria preerialla (1956) (Teatteri/35 mm)
Viihdyttävässä, joskin unohdettavassa B-luokan länkkärissä ei olla preerialla. Kuudestilaukeavat sylkevät ja Sundance Kid on kova jätkä.
6.10. Polkupyöräilijän kuolema (1955) (Teatteri/35 mm)
Polkupyöräilijä kuolee ja Francon Espanjassa elokuvan tekemisestä voi joutua laskemaan tiilenpäitä. En oikeastaan vaihteeksi muista, mitä tästäkin filmistä piti sanoa.
7.10. Kuoleman linja (1972) (PC)
Criterion Channel lisäsi lokakuun kunniaksi ohjelmistoonsa kourallisen 1970-lukulaisia kauhuelokuvia, joista muutamaa en ollut nähnytkään. Kuoleman linja oli paitsi yksi näistä, myös lorvinut katselulistallani sen verran kauan, että oli ilo ja kunnia nähdä tämä Kuolleet ja haudatut -ohjaajan aiempi teos – joka ei kyllä esityksenä ollut mikään kovin kunniallinen. Joku spurguhtava örmy asuu Lontoon metroverkoston hylätyissä tunneleissa ja saalistaa yksinäisiä yömatkustajia. Tapausta yrittää selvittää patakonservatiivinen, teetä ahkerasti nauttiva poliisikomentaja, jonka hulvattoman vittumaiseen muotokuvaan Donald Pleasence tuo elokuvan parhaat hedelmät. Jonkinlaista yhteiskunnallista sanomaa voi löytää tästä passiivisehkosta ja murhien keskellä kantabaarissaan dokaavasta sekä flipperiä paukuttavasta hahmosta suhteessa halveksimiinsa aitoja tunteita ja selvittämisen halua osoittaviin pitkätukkahippeihin, tai sikamaisesta uhrista suhteessa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneeseen tappajaan, jonka toiminta tuo mieleen jotain yhtä lapsenomaista kuin Frankensteinin hirviön käytös. Silti filmi on kaikkea muuta kuin jännittävä tai toimiva, mutta onneksi sympaattinen loppujakso ei osoittele sankarittoman tarinan pahista – joskin sen viimeisen ulvahduksen olisi kyllä voinut heittää yöjunan matkaan. Christopher Lee käy parin minuutin ajan ruudussa näyttämässä, että on yhä pelissä mukana.
7.10. Ratkaiseva isku (1983) (DVD)
Clintien katselun aloittaminen alkaa tuntua koko ajan ylivoimaisemmalta. Ehkä tärkein puoli tässä Likainen Harry -kaanonin neljännessä leffassa on se, että kuvittelin liian tutunoloisen alun vuoksi jo nähneeni sen aiemmin, mutta unohtaneeni vain pisteyttää elokuvan. No, enpä ollut, vaikka legendaarinen ja sanat Reaganin suuhun laittanut kahvilakohtaus sokereineen kaikkineen saikin hyvin vahvan deja vu -tunteen mielessäni aikaiseksi. Tarinassa Callahanin Harry näyttää penseää naamaa ja traumatisoitunut nainen kostaa raiskaajille laittamalla näitä päiviltä. Muutoin keskinkertaisessa ja vaivalloisesti etenevässä, paikoitellen Väkivallan vihollinen -tyyppiset vigilanteilut mieleen tuovassa toimintatrillerissä parhaat palat säästetään loppuun, kun naamaansa vääntävä ja pakkopaitakamaa muutenkin kaikessa 101-prosenttisessa pahuudessaan oleva (ja House III:n roistolle demonisuudessaan vertoja vetävä) pääkelmi käyttäytyy kuin Hitleri, kokien lopulta yliampuvan siirtymänsä ajasta ikuisuuteen seivästymällä karusellin eläimen sarveen (?). Myös jakson miljöö öisine huvipuistoineen piristää tunnelmaa.
VÄLIKOMMENTTI: on rohkaisevaa huomata, että sivuston mukaan tämä teksti on nyt ollut vaiheessa viikon.
7.10. Cabin Fever (2002) (DVD)
Autolastillinen jo lähtökohtaisesti tekopyhiltä ja paskamaisilta vaikuttavia teinejä (?) lähtee vuokramökkeilemään, saaden lomaseurakseen lihaa syövän viruksen. Olin nähnyt Cabin Feverin viimeksi joskus 17-18-vuotiaana, jolloin elokuva tuntui vielä ihan katseenkestävältä, mutta vanhemmalla iällä ja leffasivistyksen kartuttua – kuten pelkäsin – oli hommaan huomattavasti vaikeampi suhtautua sympatialla. Gore on kunnossa ja kieltämättä korona-aikana leukailu saastunutta vettä kuljettavista säiliöautoista ja siitä limonadia tekevistä penskoista naurattivat, mutta onhan koko raina lopulta tarantinomaisesti sieltä sun täältä varasteleva, tekoviileä ja melko ärsyttävä, mitä ei ainakaan paranna siihen mukaan tungettu, kaikkea muuta kuin omaperäinen “analyysi” ihmisluonnosta.
8.10. Dogma (1999) (DVD)
Tämäkin oli tuttu teinivuosilta, jolloin leffa tuli nähtyä useamman kuin yhden kerran. Kevin Smithin uskontoja satirisoivassa komediassa on oivaltavaa ja hauskaa vittuilua ihmisten vedättämisestä sen vuoksi, että näillä nyt on tarve uskoa. Samalla osansa saavat toki myös katolisen kirkon orjalliset dogmit ja tapahtumien sekä henkilöiden väänteleminen kirkon omien tarkoitusperien mukaisesti: onhan jo pelkästään se, että Lähi-idässä syntynyt ja elellyt jätkä kuvataan valkoisena, melko paksua palttua (mutta eipä sillä, Afrikassa Jeesus kuulemma esitetään monesti mustana). Osa efekteistä on vanhentunut aika karulla tavalla ja kaksikko Affleck-Damon olisi voinut vetää päähänsä mieluummin vaikka sikapukkinaamiot, mutta onneksi Golgatan paskahirviö jaksaa yhä piristää.
9.10. Nail in the Boot (1931) (Teatteri/35 mm) (Loud Silents Festival)
Kinokonserttina nähtyä neuvostopropagandaa parhaimmillaan! Elokuvan alkuosassa lähetti painelee sodan tuiskeessa ilmoittamaan muille tovereille, että nämä tulisivat hyökkäyksen kohteeksi jääneiden avuksi, mutta tämän kengän sisusten läpi törröttävä naula saa jalan verille ja mielen epätoivoiseksi. Kun eteen tulee vielä loputtomana jatkuva piikkilanka-aita, on mitä mainioin hetki siirtyä leffan toiseen puoliskoon, unenomaisesti esitetyn ja hyvin epätodellisen Maailman proletaarien tuomioistuimen eteen. Viestinsä teille tuntemattomille unohtanutta miestä syytetään työväenluokan pettämisestä. Tätä säestetään esimerkiksi lavalle marssivilla lapsilla, jotka alkavat vetää showta, etteivät halua olla pelkurien jälkeläisiä. Lopulta myös oikeuden kuultavaksi joutuneelle tarjotaan puheenvuoro ja tämä saa tilaisuuden vaahdota, ettei ole yksin syyllinen, vaan huonot saappaat valmistaneet työläiset ovat yhtä lailla osallisina sotilaiden kuolemaan. Lopulta armoa ei tässä epätodellisessa näytelmässä tunneta, vaan tuomio langetetaan sekä kengistään kärsineelle että syyllisyytensä myöntäneille duunareille. Lopuksi filmi vielä kysyy: “Oletko sinä yksi näistä huonoista työntekijöistä?”
Samaan aikaan mahtavaa surrealismia, lekan lailla iskevää propagandaa ja kuvakerronnaltaan pakahduttavaa visuaalista osaamista. Säestyskin toimi vallan moitteettomasti.
10.10. Honkytonk Man (1982) (DVD)
Clint Eastwoodit jatkuivat. Aluksi ajattelin DVD:n kannen perusteella, että voi vittu, taas jotain tylsistyttävää musadraamaa, eihän tätä jaksa syöttää soittimeen ja vielä istuskella katselemassa pureskeluprosessia. Onneksi maailma on täynnä yllätyksiä ja Honkytonk Man onnistuikin tässä tempussa meikäläisen suhteen enemmän kuin positiivisissa määrin.
Parasta Eastwoodia herran elämänkerran lukemisen jälkeen epäilemättä olevassa filmissä Clint kaasuttaa sukulaistensa farmille niin pahassa räkäkännissä, että kaatuu perille päästyään sammuneena ulos autosta. Baareissa soitteleva, flippauskohtauksia saava ja pahasti sairas taiteilijasielu alkaa näyttää nuorelle siskonpojalleen todellista elämää, johon kuuluvat viinan juottaminen, klopin vieminen ilotaloon ja kanavarkaisiin sekä alaikäiseen sekaantuminen tämän välittömässä läheisyydessä (mestarillisesti kerrottu kohtaus: edellisessä kuvassa kaikki on normaalisti, seuraavassa jätkä herää järkyttyneenä tytön vierestä, joka lirkuttelee kuinka ihania tämä viime yönä hälle puhui). Samalla poju saadaan myös passiiviseen pilveen mustien yökerhossa ja pelastamaan enonsa raivolta härältä, kunnes lapsen onkin aika initaatioriitin omaisesti peitellä mies kuolinvuoteelleen ja lopulta myös kuopata tämä.
Loppuun voi samaistua Clintin hahmon delatessa mieluummin saappaat jalassaan elämäntyönsä toteuttaakseen, kuin mädäntyen hitaasti parantolan letkuissa. Toivoakin on, hänen country-kipaleensa soidessa viimeisessä kohtauksessa ulos autoradiosta. Myös ihmisten tavasta oppia tuntemaan lämpimästi toisiaan kohtaan vasta kun on liian myöhäistä, rouhaistaan nopeasti mutta sitäkin tiiviimmin.
11.10. Zorron merkki (1920) (Teatteri/35 mm) (Loud Silents Festival)
Poikakirjamaisessa ja satavuotisessa seikkailufilmissä Douglas Fairbanks pelleilee side silmillään ja pistelee pahiksia miekalla ahteriin. Vauhtia ja toimintaa piisaa, ja vaikkei huumori ole mitään maailman parasta, tässä yhteydessä se maustoi ihan mukavasti. Juonesta tuskin tarvitsee sanoa enempiä, eli paha vallanpitäjä terrorisoi ihmisiä ja henkilöllisyyttään peittelevä naamiosankari laittaa näille kapuloita rattaisiin. Loppukohtaus on hieno ihmisten yhdistyessä ja ajaessa sortajat ulos maasta. Tiedä sitten miten paljon olisin Zorron merkistä diggaillut, mikäli katseluympäristönä ei olisi ollut elokuvateatterin sali ja taustalla livesäestys, mutta tokkopa moista edes pitäisi miettiä, sillä tällaisessa ympäristössähän filmit todella kuuluisi kotisohvan sijaan nauttia.
11.10. Psyko IV (1990) (PC)
Olen yrittänyt paikkailla läskiksi mennyttä kauhukuuta parhaani mukaan, ja tällä kertaa se tarkoitti telkkaria varten tehtyä Psyko IV:ää, jossa sentään olivat mukana alkuperäisen Hitchcock-trillerin käsikirjoittaja Joseph Stefano ja Norman Batesina aina yhtä sympaattinen Anthony Perkins. Leffa tarkastelee Batesin lapsuutta ja nuoruutta, joka käydään läpi tappajan soittaessa (vekkulin Ed-nimen suojissa) radion murhasin mutsini -ohjelmaan ja käydessä läpi elämäänsä samalla, kun antaa ymmärtää uuden uhrin olevan pian tulossa.
Mielisairaalasta päässyt Norman on ehtinyt jo naimisiin ja tämän viimeinen kamppailu demoniensa parissa (sekä niiden päihittäminen aavemaisessa, mutta vaivaannuttavan symbolisessa lopussa) ovat sikäli iloisia asioita, että hahmon puolesta toivoi jo aiemmissa jatko-osissa parasta, mutta lopulta finaali on saada tukehtumaan näinä Me Too -aikoina, melkein puukotetuksi joutuneen naisen vain halatessa miestään ja lohduttaessa tätä koettelemuksiensa vuoksi. Selittelyä piisaa kuin paskaa viemäriputkistossa ja lopulta koko leffan katseleminen on erittäin tylsistyttävää, kun aiheesta taidettiin saada kaikki mahdollinen irti jo kakkosessa. Jos kolmonen tuntui kaluttujen luiden keittelemiseltä, tässä osassa pataan päätyi jo saapas.
