Sellaista sellaisenaan, sillä joulu tulee taas, joka tarkoittaa myös sitä faktaa, että Kuvaputkessa juhlitaan pakanan elkein. En lupaa teille pulled porkia tai mitään muutakaan herkkuja, mutta tarjoan tuttuun tapaan kirjoitusvirheitä ja muuta mielenterveydelle vaarallista materiaalia. Joten nyt mennään.
Dahmer – Monster: The Jeffrey Dahmer Story
Katsoimme vaimon kanssa Netflixistä Dahmer-sarjan, joka katti kaiken kaikkiaan kymmenen jaksoa. Tästä sarjamurhaajasta kertova syväluotaava sarja on epätasaisuudestaan huolimatta taidokkaasti näytelty ja ohjattu fiktio. Dahmerin tekoihin pureudutaan pitkäjänteisesti, mutta myös uhrit kuin myös Dahmerin perhe päästetään suurempaan rooliin.
En sitten tiedä, kuinka paljon värikynää tarinankuljetuksessa on käytetty, mutta lukemani perusteella suurin osa asioista tapahtui oikeasti. Dahmer muun muassa tarjosi naapurilleen ”pulled pork” voileipää. Lisäksi hän harjoitteli isänsä kanssa tieraatojen ruumiinavaamista. Sellainen mukava naapurinpoika siis kyseessä.
Nimittäin nimikkohahmosta yritetään tehdä inhimillinen, koska hän tunnusti kaikki tekonsa, esitti katumusta ja toivoi joutuvansa kuolemantuomituksi. Mielestäni tämä tyyppi oli kuitenkin sen verran fucked up, ettei toista samanlaista ole ollut. Tyyppi, joka säilyttää irtopäätä jääkaapissa, tekee uhrien luistaan muistoesineitä ja nussii kuolleita ei ole lainkaan terve eikä hänen tekojaan tarvitse yrittää kääntää hienoksi. Toki tällainen sekopää saa sekopäisen faniryhmän, jota yhdessä jaksossa myös käsiteltiin. Silti tällainen kiehtoo kieroutunutta, vaikka erään kiukkuisen blokin arvostelijan mukaan minun kuuluisi mennä hoitoon.
Seuraavaksi jotain aivan muuta, koska ei tätä paskaa enää kukaan jaksa muuten lukea.
Musta joulu (2019)
Jotain muuta toden totta, koska joulu on taas. Sehän tarkoittaa, että Tumppumiehen kotona katsotaan paskoja joululeffoja. Rienauksen sai luvan aloittaa Musta joulu, joka sattuu olemaan jo kolmas samaisesta aiheesta tehty elokuva. Tällä kertaa laatukauhustaan tunnettu Blumhouse on tuottanut sellaisen paskakasan, että sen katselu tuntuu järkyttävän pitkäveteiseltä ripulilta.
Ulostan tämän kommentin loppuun kertomalla teille pelkkää paskaa, koska jotkut teinitytöt joutuvat murhaajan silmätikuiksi joulun alla, mutta väkivaltaa tai kunnon slasheria tässä ei ole nimeksikään. Koko touhu on ala-arvoisen kehnoa teinikauhua, ja tällaiset paskat voisi jättää tekemättä.
Thanksgiving (2023)
Jatketaan samalla pyhäpäivän kauhulinjalla, sillä kävimme vaimon kanssa katsomassa Eli Rothin ohjaaman Thanksgivingin, joka perustuu ohjaajan itse ideoimaan feikkitraileriin. Toisin kuin Musta joulu, tämä toimii vallan mainiosti. Ensimmäisessä kohtauksessa ollaan jonkun marketin black friday -tapahtumassa, jossa puhkeaa väkivaltainen mellakka. Vuoden kuluttua tuosta tapahtumasta, joku naamiotyyppi alkaa tappaa porukkaa kiitospäivänä, koska hänellä on kalkkuna kynittävänä noiden mellakkaan osallistuneiden kanssa.
Homma toimii yllättävän hyvin ja väkivaltainen splattaaminen menee yliampuvaksi kasaripastissiksi. Silti joku vieressäni istunut ”pussy boy” näytti pelkäävän elokuvan joka ikistä tappokohtausta. Tämän takia emme käy Finnkinon teattereissa.
Palataan kuitenkin kertomaan, että itse elokuvan loppuratkaisu oli hiukan kehnon puoleinen, muttei pilannut hyvää fiilistä, joka kokonaisuudesta jäi.
Sister Death (2023)
Fiilinkiä hain jälleen, koska paskakauhun määrä on vakio kuin blokin alituiset kirjoitus- ja ajatusvirheet. Ei siitä sen enempää, koska katsoimme jälleen kerran yhdessä vaimon kanssa Netflixistä elokuvan.
Sister Death kertoo jostain nunnasta, joka oli lapsena kokenut ihmeen. Sekavaa juonta kuljetaan kuin tätä juonikuvausta, josta ei ota mitään tolkkua. Kireät nunnat räyhäävät toisilleen, enkä oikeasti edes tajunnut tämän olevan jonkinlainen spin-off yhdestä toisesta Netflix-elokuvasta.
Amerikan psyko (2000)
Laiskottelen tämän kommentin, koska Amerikan psykosta on kaikki tarpeellinen sanottu jo aikoja sitten. Katsoimme sen kuitenkin vaimon ja hänen ystävänsä kanssa, koska tyttäreni valitse elokuvan meille illaksi hyllystä. Nyt minun täytyy lähteä palauttamaan kasetteja, koska en saanut pöytää varattua Dorsiasta. Matkalla kuuntelen Phil Collinsia ja Huey Lewista.
Muukalainen (2008)
Nyt ei enää kuunnella mitään eikä myöskään Tumppua kannata kuunnella tuon enempää. Jatkan silti tätä päiväkirjaksi kutsuttua paskakimaraa, koska katsoin Suomen itsenäisyyden kunniaksi Muukalaisen, joka nyt sattuu olemaan J-P Valkeapään esikoispitkäelokuva ja samalla opinnäytetyö.
Tarina kertoo mykästä pojasta, joka asuu jossain Tarkovskin universumin laitamilla. Hänen isäänsä esittävä Jorma Tommila on linnassa juhlimassa rikollista uraansa ja äiti makaa jalkarapana kylmässä kodissa. Hiljaisen alun jälkeen rauhaa saapuu häiritsemään joku tšekkiläinen pallinaama, joka ratsastaa valkoisella hevosella, kun on ensin saanut haavansa kuntoon.
Kuntoon on laitettu myös elokuvan kuvaus, joka on yksi viimeisiä kotimaisia filmille kuvattuja pätkiä. Kokonaisuus on tästä sekoilevasta ja poukkoilevasta kirjoitustyylistäni huolimatta taidetta, joka tasapainoilee tekotaiteen rajamailla.
Unohtumaton joulu (2022)
Täyttä paskaa sen sijaan on Lindsay Lohanin tähdittämä Unohtumaton joulu, jonka katsoimme Netflixistä.
Lohan esittää jotain elitististä muijaa, joka muistinmenetyksen takia rakastuu rahvaaseen laskettelumajatalon pitäjään.
Kaikki tässä on sellaista diipadaapaa ja liirumlaarumia, että jouluntaika voidaan tunkea hanuriin ja sitä sitten soitellaan kaikkien ratoksi. Tämän tuhdin kommentin teille tarjoilee Sorkkaherra, joka on noussut kyynisestä kolostaan.
Harvemmin annan millekään elokuvalle puolikasta tähteä, mutta Unohtumaton joulu ei oikeastaan edes ansaitsi sitä.
SORKKAHERRAN TAKALUUKKU
Luku kaksi tulee, kun on tullakseen. Sitä ennen täytyy katsoa elokuvia ja palauttaa kasetteja. Minäpä lähdenkin tästä kirjastoon hakemaan seuraavan pinon vinoja leffoja. Hyvästi.
Sellaista vielä, että toistan näköjään enemmän itseäni kuin eräs ystäväni Eros Ramazzotin musiikkia soittolistallaan.
.gif)
