8.12. Santa’s Christmas Elf (Named Calvin) (1971)
Kuten otsake viittoilee, alunperin ajattelin katsoa molemmat Silent Night, Deadly Nightit pitkästä aikaa uusiksi. Kolme asiaa kuitenkin vaikutti siihen, etten tätä lopulta tehnyt:
a) Kyseset, jo nähdyt elokuvat ovat muistikuvieni mukaan tylsää kakkaa ja katsottavana olisi niin paljon muitakin pätkiä, joita ei vielä ole nähnyt.
b) Cinema Orion ilmoitti näyttävänsä jonkun Eurooppaa kiertävän maantiekiitäjän aloitteesta ykkösestä unrated-version, joka sisältää kolmen minuutin edestä (ilmeisesti omistamastani suomi-dvd:stä) leikattua splatteria – koska olen tuolloin töissä, tuntuu pehmoteatteriprintin katsominen masentavalta.
c) Tyttöystäväni tutki pöydälläni lojuneita lättyjä hetken ja totesi jotenkin suoraan sydämestään, miksi joulupukistakin on pitänyt tehdä tällaisia leffoja. Tämä kommentti herätti surumielisyydessään minussa jotenkin niin vahvaa sympatiaa, että aloin itsekin kokea rainat hieman kurjiksi.
Onneksi kuitenkin on muitakin ja hyväntuulisempia joululeffoja, kuten Santa’s Christmas Elf. Sanon suoraan vailla mitään egon pöyhistelyä, ettei suurin osa niistä The Roomia diggailevista ihmisistä tiedä niistä huonoista elokuvista oikeasti yhtään mitään. Tätä nimikettä ei normaalein määrittein pysty edes laskemaan eläväksi kuvaksi, jossa nimensä mukaisesti kuvat elävät, vaan kyseessä on 70 minuuttia staattisia otoksia nukeista, ihmisistä ja esineistä, joiden taustalle kertojan ääni vetää opettavaista tarinaansa. Jopa esimerkiksi Santa and the Ice Cream Bunny alkoi Calvin-tontun rinnalla tuntua oikealta elokuvalta. Sanotaan nöyristelemättä, että rehellisesti arvioituna kaikkien aikojen surkein näkemäni tuotos heti Fun in Balloon Landin jälkeen – viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen kesimäärin tapitellut 600-700 leffaa per kalenteri.
8.12. Minulla on tiikeri (1979) (PC)
Pidimme tässä vaiheessa kaverini kanssa pikkujouluja, joihin myös edellinen nimike lukeutui (sain siitä sekä haukut niskaani, että jatkuvaa painostusta vaihtaa vielä tässä välissä elokuvaa – vastasin näihin mututuntumalla “mutta tämähän loppuu aivan kohta…”). Seuraavaksi katsoimme Elonetistä Tini Sauvon animaatioita, koska ystäväni totesi sivustolta löytyneestä puolen vuosisadan takaisesta Nigeria-dokumentista, ettei yhtään tykkää tällaisista. Minulla on tiikerissä oli surrealismia, mutta piirrosjälki tuntui jotenkin irvokkaalta ja lopulta niistä hyvistä puolista huolimatta animaatiosta jäi samanlainen olo, kuin mitä kieltämättä omat puolensa tarjoavien päihteiden kumoamista seuraavalla päivällä on tarjottavanaan. Päivi Hartzell on muuten yksi käsikirjoittajista.
8.12. Kukon ja kanan sauna (1991) (PC)
Tini Sauvot jatkuivat, aika lailla samoissa merkeissä kuin hetki sitten. Tässä oli omituisen psykedeelisesti mulkosilmillään tuijottavia elukoita ja lopussa surrealistinen kohtaus, missä mm. uuni, niitty ja koivu menevät saunaan – onneksi myös Liisa. Sympatiapisteitä on tarjolla, mutta mantramaiset, Vesku Loirin erään Jussi-biisin mieleen tuovat laulut kidutusta ja epätodellinen olotila katselun jälkeen lähempänä sellaisia ajatuksia, etten ikinä näyttäisi tätä omille lapsilleni ennen vuosien kertymistä tarpeeksi. K18.
8.12. Myyrän aarre (2001) (PC)
Tini Sauvoa kohtaan tulee sikäli paha mieli, että hänellä on selkeästi ollut puhtaat jauhot pussissa ja hyvä asenne näitä animaatioita tehdessään, mutta lopputulokset ovat enemmän painajaisia kuin mitään muuta. Tässä taisi olla ihan hyvä värimaailma, mutta oma sietokykyni ei jaksanut enää kestää tänne saakka. Katsokaa itse.
8.12. A Very Pink Christmas (2011) (PC)
Perun puheeni. Tini Sauvon jutut alkoivat tuntua suorastaan mahdolliselta tyrkyttämismateriaaliltani tämän amerikkalaisen saastan rinnalla. Illan toisessa kissapiirretyssä, sikäli hyvin animoidussa lyhärissä Vaaleanpunainen pantteri haalii valkonenäisen vastapelurinsa kanssa mahdollisimman paljon taaloja siiloon voittaakseen jonkun pelin. Onneksi lopulta Pantteri oppii elämästä ja lähtee kestitsemään vaivaisperhettä pöydän koreaksi kattaen. Hyvä esimerkki jenkkiläismallisesta tekopyhyydestä, jossa oma voitontavoittelu jarrutetaan pyhän kristuksen syntymän ajaksi ja jaetaan hetken ajan elämän perusjuttuja myös muille, jotta voitaisiin tuntea hetkellistä laupeutta ja unohtaa nämä taas vuoden 364 päiväksi. Bernie Sanderskin on kommunisti.
8.12. The Devil’s Mill (1949) (PC)
Yhdet pikkuiset joulut päätettiin tsekkoslovakialaisella nukkeanimaatiolla, jossa paholainen laittoi jalalla ranttaliksi vanhassa myllyssä ja kiertelevä ukkeli popsi eväitään. Lopputulos jättää vaisumman olon kuin ohjaaja Jirí Trnkan pääteos Käsi.
9.12. Two-Lane Blacktop (1971) (DVD)
Duunikaverini lainasi tällaisen itseltäni pimentoon jääneen hurjasteluhelmen, jossa Warren Oates ja muut kruisailevat Monte Hellmanin ohjauksessa pitkin USA:a. Mitään suurempaa juonta taustalla ei kilpa-ajon lisäksi ole, mutta hahmot vetävät mukaansa ja elokuvan maailmaan uppoutuu sitä seuratessaan niin huolella, että viimein havahtuessaan fundeeraa “nytkö tämä jo loppui”. Anteeksi huonot kommentit, katselusta aikaa ja viimein ennättäessään näitä suoltaa lopulta liukuhihnalta.
11.12. Pelon palkka (1977) (DVD)
Ei ihan tältä istumalta tule mieleen, milloin olisimme muijani kanssa viimeksi katsoneet filmin, jonka loputtua kummatkin olisivat olleet vaikuttuneita ja todenneet sen muuten olleen oikein hyvä. William Friedkinin – naiselleni jo etukäteen erääksi suosikkijenkkiohjaajistani hehkuttamani miehen – Sorcerer on tällainen poikkeus. Vuosi sitten R&A:ssa leffan DCP jäi näkemättä työaikataulujen vuoksi – elokuvateatteriala on samalla sekä siunaus että kirous – mutta halpa korealainen DVD paikkasi tätä murhetta tänä iltana mainiosti. Jossain päin Etelä-Amerikkaa rekallinen dynamiittia pitäisi kuljettaa pisteestä A etappiin B, mihin suurin osa leffaa keskittyy. Yksinkertaisen synposiksen aikana jännitys on käsin kosketeltavaa, koska ohjaaja ei tunnetusti tyydy niihin Hollywoodin halpoihin ratkaisuihin ja taitaa sekä näyttelijöiden ohjauksen että haluamansa visualisuuden. Spottasin hyvin monia yhtymäkohtia Jurassic Parkin kuvastoon, mikä oli mielenkiintoista. Auki jäävä loppu on surullinen ja Tangerine Dreamin musiikit melkeinpä hyllyyn hankkimisen arvoiset.
12.12. Riku Rikkaan joulutoivomus (1998) (VHS)
Koska pikkujoulut ovat nykyään melkeinpä itse aattoa tärkeämpi tapahtuma itselleni, pidimme tyttökaverini toiveesta myös tällaiset yhdessä. Ne eivät kuitenkaan alkaneet tästä, vaan Riku Rikkaan joulutoivomus oli yksin kotona katsomani esiosa luvassa olleelle leffa- ja saunaillalle joulukortin piirtämisen taustalla. Riku Rikas munaa hyväntekeväisyyshankkeen, toivoo saamaltaan lahja-automaatilta ettei olisi koskaan syntynyt ja herää jonkinlaisessa natsikaupungissa, jossa häntä ei ole ja joku herkkuja himoitseva kakara hallitsee kaikkea. Sitä samaa jenkkiläistä kaupallista bigmacia, jossa kerskaillaan kaupallisuutta vastaan. Tässä saattoi olla joitain hauskoja kohtauksia, mutten enää muista niitä. Sain kasetin ystävältäni Tumpilta 30-vuotispäivänäni, mikä aluksi vitutti suunnattomasti mutta myöhemmin filosofioituani herätti toisenlaisia tunteita: ehkä nimenomaan me oikeat ystävät voimme antaa jotain tällaista perkeleen roskiksesta löytynyttä paskaa toisillemme lahjaksi, koska meidän ei tarvitse niiden pakettien kautta todistella olevamme jotenkin läheisiä keskenämme: sen näkee 365 päivää vuodessa. Ja jälleen opimme jotain elämästä lännen tyyliin.
12.12. Rakkautta vain (2003) (DVD/Kirjasto)
Minä: “Olisiko suositella jotain mahdollisimman kornia jouluelokuaa?”
Työkaverini: “Miten olisi sellainen, kuin Rakkautta vailla?”
Yritä kuppainen kusiaivo joskus oppia siitä elämästä. Tämä puklauspökäle on oikeastaan synonyymi sille, mitä oletan ihmisten ajattelevan kaupallisen joulun mainitessaan. Tunnetut näyttelijät ovat olevinaan sydämistämme, kiekuralla väännetty käsikirjoitus ja dialogi markkinamiesten kynistä. Koko hommassa pahinta on sen yli vedetty kesto ja tylsyys, eikä kelaaminen tai kesken lopettaminen ollut kaukainen vaihtoehto. Aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä tämän lomassa leivottiin ja koristeltiin piparkakkuja. Duunikaverini iloinen virnistys kerrottuani katsoneeni pätkän oli ehkä kaikista parhain puoli. Uskon myös olevani vähemmistössä ja suurimman osan elokuvan nähneistä nauttineen siitä ja raivostuvan, millainen teennäinen hapannaama olen, kun en tästä pitänyt. Jos vielä tietäisivät, mitä visvaista väkivaltasaastaa ja ummehtunutta taidepölyä kaiken päälle katson.
12.12. Musta joulu (1974) (DVD)
Pitihän meidän vielä katsoa sitten se ikäväkin jouluelokuva. Itselleni Musta joulu on ehkä se paras “slasher” (vaikka genremääritelmistä voikin olla montaa mieltä – toisaalta tämä on enemmän giallo, tai sitten yhdeltä kantilta taas jotain aivan muuta). Psykoottinen tappaja on tässä filkassa helvetin pelottava, sillä hän ei ole hiljainen, maskin taakse kätkeytyvä tyhjäsilmä tai normaali mutta huonoina hetkinään päänsä sisäisten juttujen kanssa kommunikoiva hyypiö, vaan täysi raivohullu, joka kurkkii nukkuvia, välistä höpöttää ja laulelee yksinään ja aina lopulta saa hysteerisen raivokohtauksen, jonka aikana raavas kaappikin varmasti lähtisi perääntymään. Taustalla kuultavat idylliset joululaulut luovat kontrastissaan kaameaa tunnelmaa ja murhat on saatu todella hyytäviksi aina kelmula tukehdutettavasta ja ullakolla loppuun asti kiikkuvasta naisesta alkaen. Myös lynkkausmentaliteettiä käsitellään prikulleen oikein. Loppu jättää kalsean olon. Dialogin voi kokea viittaavan slashereista tuttuun naisten seksuaalisuuden rangaistavuuden tarpeeseen, mutta toisaalta yhtään parempaan jamaan eivät päädy juuri muutkaan henkilöt, konservatiivisestä miehestäkään alkaen – ainoastaan pikku Agnes nukkuu jossain karhuntaljassaan mitä todennäköisimmin ikiuntansa… Ovessa nähdyn rauhanjulisteen haluaisin omaan yksiööni.
Mustan joulun toinen re-make julkaistiin isossa osaa maailmaa katselupäivänä, toisissa jo sen aattona.
13.12. Pikku pakkanen (1965) (DVD/Kirjasto)
Pikkujoulut päätti Pikku pakkanen, jonka alussa friiduni totesi ärsyyntyneenä, ettei koe näissä vastaavissa näyttämissäni neuvostoelokuvissa olevan mitään järkeä. Tämän jälkeen hän nukahti, vaikka aina satunnaisesti yritinkin tyrkkiä häntä hereille.
Elokuva alkaa kesästä ja kertoo perheestä, jossa tossun alla oleva isä antaa tyttärensä kitua pahan äitipuolen ja tämän aiemmin synnyttäneen valittajatytön alaisuudessa. Onneksi sankaritar osaa puhua kukon ja auringonnousun kanssa. Kohta kuvioihin kiitävät myös metsien rosvojoukko, Pakkasukko ja Baba Yaga linnunjalkamökkeineen. Viiden keskenään risteilevän tarinan aikana näemme muun muassa narsistisen miehen muuttumisen karhunpäiseksi hirviöksi, jonka metsissä ryntäileminen saa aikaan huutoja ihmissudesta. Myös vinkuva possukelkka kyyditsee kissaa, eikä missään välissä selitetä sitä, miten Pakkasukko voi koskettaa sauvallaan puita saaden ne huurtumaan, mutta valtikkaan vahingossa osuvat muuttuvat ikuisiksi ajoiksi jääksi (sääntö, joka laupiaan “prinssin” tunteiden myötä rikotaan). Lopulta siat myös vetävät rekeä ja tajusin räkättäneeni tälle neuvostosurrealismin voittomarssille lähes koko sen keston ajan. Hienoa kamaa, jota voi suositella jokaiseen jouluöytään evankeliumin lukemisen jatkoksi.
13.12. Perjantai 13. (1980) (Teatteri/35 mm)
Kino Reginassa pyöri pahan onnen perjantaina Lauri Lehtisen ja Antti Suonion toimesta kolme aikanaan Suomessa bannittua filmikopiota, jotka olin nähnyt kaikki jo ainakin kertaalleen. Näistä jaksoin vilkaista vielä uusiksi noin puolet hyvin muistissa olleesta mutta yhä typeryydessään viihdyttäneestä ensimmäisestä leffasta, jossa kirves kolahtaa kalloon ja kaljupäinen pikku Jason syöksyy järvestä vetämään leiriohjaajaa pinnan alle. Ehkä eniten tässä kaikessa viehättivät nostalgia (katsoin filmin ensimmäistä kertaa telkkarista teiniä videolain romahdettua), slasher-innostukseni ja kesäleiriteema, mutta olen silti sitä mieltä, että lopputulos on rytmitetty varsin onnistuneeksi kökkömurhasinfoniaksi, jossa teinikauhun kliseet ja Tom Savinin tehosteet iskevät lämpimästi käsipäivää. Muut rainat olisivat olleet Child’s Play (muutaman kerran nähty ja hyväksi todettu, muttei mainittavaa kiinnikekohtaa synnyttänyt) ja Pienet paholaiset (joka kiellettiin poliisiratsian seuraamuksina ja on muistikuvieni sekä alustuspuheiden mukaan vain huono, vaikka loppujakson arkkuun vangitseminen nauratti).
14.12. The Egg (1984) (PC)
Pikkujouluperinne jatkui kolmen kaverin voimin Oulunkylässä, jossa katselimme toveri Porttilan sika säkissä -hengessä kuratoimaa viiden elokuvan kattausta limunaatin, sipsien, konvehtien ja burgerien lomassa. Ensimmäinen, Jajo, oli kommunistisessa Puolassa tuotettu tv-elokuva, jossa ei aluksi tapahdu mitään, sitten omituinen lentoliskohirviö nussii naista ja huimaavassa ratkaisussa tämä synnyttää munan, jota pällistellään piirrettyjen koomisten plops-musiikkien siivittämänä. “Jonkun diktaattorin” kuva näkyy myös seinällä. IMDb:n ainut avainsana on “raped by monster”.
14.12. Brain Dead (1990) (PC)
Tämä ei ollut Peter Jacksonin Brain Dead, vaan raina jonka maailma on kuulemma yrittänyt unohtaa. Bill Pullman näyttelee aivoja kadulla lasipurkissa kanniskelevaa tutkijaa, joka joutuu spurgun (“Nuo ovat aivoni! Anna ne takaisin!”) hyökkäyksen kohteeksi ja jonka kollega liikuttelee labrassaan keinokasvojen ilmeitä kaalia neuloilla tökkimällä. Järki on kirjaimellisesti nakattu narikkaan ja leffa etenee hyvinkin surrealistisiin mittoihin, mutta narut ovat aivan samoissa määrin tekijöiden käsien ulottumattomilla eikä elokuvasta tunnu saavan minkäänlaista otetta. Lopussa ajattelukoppia romahtaa hyllyrivistöllinen lattialle ja kaikki menee niin syväksi mielenhässimiseksi, ettei kukaan enää pysy hännillä. Silti tämä kaikki opettaa meille, mikä on totuus Camel-askin eläimen taustalla.
14.12. Il mostro (1994) (PC)
Hirviöteema jatkui näyttävin alkutekstein animoidussa komediassa, jossa Roberto Benigni pääsee sekoilemaan huolella. Kaupunki on kuumeessa raiskajasarjamurhaajasta ja varismaisesti pomppiva harmiton pälvikalju mielipuoli päätyy pian poliisin epäiltyjen listan kärkeen. En muista milloin viimeksi nauroin puhtaalle komiikalle niin hysteerisesti kuin tämän alussa, jossa Benigni sekoilee parkkihallissa moottorisahan kanssa tai kahvilan edessä housut tupakasta kuumenneina. Valitettavasti sama taso ei pysy yllä koko pitkän keston ajan ja loppupuoli painuu hitaasti kokoon. Pitäisi ehkä myös nähdä Benignin Pinocchio, joka toisaalta on saanut murska-arvostelut ja kestää myös sen parisen tuntia. Illan lopuksi katsoimme tallenteen Oscar-gaalasta, jossa tämä tyyppi pomppi riemastuneena katsomon penkiltä toiselle kuullessaan voittaneensa.
14.12. Death Spa (1989) (PC)
Kuntosalikylpylässä laitetaan lihaa jumppamattoon Carrie-tyylisesti yliluonnolisilla voimilla siunatun naisen kykyjen kustannuksella. Veri lentää, kasaripöksyt ovat piukeina, tytöt niistä päästyään nakuina ja Ken Foree uransa (?) kainalokuopassa. Pöhkö, korni ja viihdyttävä taustahössötys, jossa on suvantovaihteita liiaksi. Feminismin riemuvoitto tunnetaan myös nimellä Witch Bitch.
14.12. Dangerous Men (2005) (PC)
Oli ironista, että kuraattorimme etukäteen eniten anteeksi pyytelemä leffa osoittautui vuoden parhaaksi. (Vastoin joitakin virheellisiä arvosteluja) iranilaistaustaisen Jahanhir Salehin jo 1970-luvun lopulla aloittama Dangerous Men on mahdollisesti yksi törkeimmistä mitä vittua -elokuvista koskaan. Filmin tarinat vaihtelevat vailla huolen häivää – ensin seurataan prätkäjengiläisten murhaaman miehen lesken kostoseikkailua, sitten siirrytään piilokytän muistiinpanoihin ja lopussa metsästetään yhtä vaarallisimmista miehistä, Black Pepperiä, joka on blondi viiksiniekka, joka aluksi tuijottaa tyttö kainalossaan jonkun milfin napatanssia, sitten juoksee suoraan poliisin syliin ja loppukohtauksessa kesken pakomatkansa yrittää alkaa raiskaamaan jotain aseistautunutta naista.
Välissä joku kalju jätkä, jonka paskatahramaiset tatuoinnit vaihtelevat pään puolelta toiselle yrittää maata väkisin erästä naista (kommentoiden ennen uutta yrittämää että jos yksi kerta ei riittänyt, nyt tulee toinen) ja opimme baarin Narnia-sukuisen takaoven ulottuvan samalle hiekkarannalle, missä puolet muutakin elokuvaa on kuvattu. Samalla nähdään myös alaston keski-ikäinen mies pomppimassa pitkin aavikoita, hankaloittaen etenemistään peittämällä risuilla katkarapuaan ja kannikoitaan, vaikka ketään ei ole lähimallakaan. Viimein hahmoa myös heitellään viereen pysähtyvän auton ikkunasta roskilla. Taustalla jytää ahdistava pornodisko, joka tuntuu luuppaavan luuppaamistaan.
Dangerous Menille höröttää vielä päiviä katselun jälkeen, minkä lisäksi mieleen jäi toimittaja Porttilan kommentti: “Jos tämä näytettäisiin Night Visionsin viimeisenä elokuvana, jengi sairastuisi.”
15.12. Varo vapaamatkustajia (1953) (Teatteri/35 mm)
Taisi olla ensikosketukseni Ida Lupinoon ja oikein hyvä sellainen. Naisen ohjaamassa, hyvin miesvoittoisessa trillerissä seurataan Meksikoon liikkuvaa panttivankidraamaa, jonka aikana jännitys on pinnassa ja ihmiset kehittyvät mielenkiintoisesti. Suurin ongema lyhyen leffan aikana oli kusihätäni, jonka vuoksi paneutuminen tuntui välistä hyvinkin hankalalta. Pitää katsoa lisää Lupinoa, harmittaa että osa tämän teoksista on jo työkiireiden vuoksi jäänyt valkokankaalta näkemättä.
15.12. Fiorile (1993) (Teatteri/35 mm)
Pakko sanoa että Tavianin veljesten aikojen halki rönsyilevä sukukronikka oli vain yksinkertaisesti täyttä paskaa. Tarina on typerä ja näyttely ärsyttää, etenkin lapsitähtien osalta. Jotain syvällistä diipadaapaa on yritetty myös änkeä mukaan, joka saa suorastaan häntäkarvat pystyyn. Black Pepperin esiintymisen tapaisten seitsemännen taiteen tähtihetkien jälkeen moinen tekotaiteellinen pönötys vain ja ainoastaan närästää. Kestoakin oli spektaallimaisen liikaa, vaikka tämän olisi voinut iisisti tiivistää ansatsemansa halvan viihde-elokuvan mittoihin.
15.12. Shcizoid (1980) (PC)
Salissa olisi pyörinyt kuukauden elokuva Diane, joka olisi kertonut keski-ikäsen naisen sielunmaisemasta, mutta sen juliste tai taustatiedotkaan eivät jokseenkaan olleet houkuttavia. Siksipä katsoin mieluummin intrasta digitoidun VHS:n, jossa joku hyypiö silpoi ihmisiä saksilla ja Klaus Kinski näytteli terapiaryhmän vetäjää, joka jossain välissä alkoi heilumaan vasaran kanssa. Tylsä ja turha Cannonin tusinajulkaisu, jossa ei ollut omaperäisyyttä tai mielikuvitusta ja jonka jälkeen aloin pohtimaan, että olisi ehkä sittenkin pitänyt istua siellä teatterin puolella. Silti koen edelleen tämän katselun olleen oman tietynlaiseen elokuvaintoon pohjautuvan harrastukseni kannalta järkevämpi vaihtoehto.
17.12. Lahja (1997) (PC)
Työpaikan pikkujoulujen (ensimmäiset, joissa ei katseltu elokuvia) jälkeen oli pakko sitten nähdä vielä jotakin, Jeesus ja pari muuta kaveria yksin tietävät miksi. Päihtymystila oli komea ja tässä pysyi kärryillä oikeastaan vain sen vuoksi, että luen parhaillani orjallisesti ja ikuisuuden verran jatkuneena Lauri Timosen kirjoittamaa, pahkalta maistuvaa kirjaa Matti Ijäksen elokuvista.
