Kävin viimein käsiksi lukulistallani pitkään kummitelleen Marcel Proustin kirjasarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä ja sain sen ensimmäisen osan, Swannin tie I: Combray loppuun. Tavoitteena olisi kaluta tuo järkäle tämän vuoden aikana tahdilla noin kirja per kuukausi, mutta jollei tyyli muutu radikaalisti muutaman opuksen jälkeen, saa nähdä miten tuosta projektista selviän.
En nimittäin muista, milloin lukeminen viimeksi tuntui näin vastentahtoiselta ja puisevalta. En muutenkaan erityisemmin välitä romaaneista ja voi juku että Proustin tapa kirjoittaa ei vain nappaa. Teksti tuntuu samalta, kuin kuuntelisi jonkun karismaattoman ja sisäänpäin kääntyneen puhujan horisevan omiaan. Lauseet jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat pilkusta toiseen, eikä punaista lankaa ison alkukirjaimen ja pisteen välillä meinaa löytää millään. Kaiken lisäksi aihe, vanhojen sukulaisten tekemisten muistelu, äidin iltahalin odottaminen ja leivonnaisen syöminen kiinnostavat pitkälti yhtä paljon, kuin jonkun Hesarin porvarin raivoaminen siitä, miten Yleisradio tuputtaa kansalle kommunistipropagandaa.
Myönnän suoraan, että jossain välissä suurin piirtein sähisin mielessäni jotta ketä välittää kertojan pikkumaisesta horinasta ja muistin jälleen, miksi esimerkiksi Charles Bukowskin ja Irvine Welshin raa’an kadunmakuinen tyyli iski nuorena minuun kuin meteoriitti Lars von Trierin fantasioissa maapalloon: onko näinkin mahdollista kirjoittaa? Tunne oli vähän sama kuin löytäessäni teini-iässä italialaiset roskaelokuvat ja huomatessani, että maailmassa tehdään muutakin kuin kuivaa, tylsistyttävää taidetta ja sovinnaista Hollywood-paskaa.
En kuitenkaan suostu luovuttamaan, vaan yritän urhoollisesti tahkota tuon puuduttavan urakan alta pois, jollen muuten niin siksi, että voin muodostaa oman mielipiteeni Proustin klassikosta, johon yhdenkään akateemisesti kirjailijaa tutkineen älykön on turha kitistä, etten vain ymmärrä mistään mitään: en ymmärräkkään enkä ala väittää, että mielestäni keisarin vaatteet ovat aivan helvetin hienot. Jos kaikki kirjallisuus olisi tällaista, tuskin kuluttaisin sitä vuosittain kovinkaan monen nimikkeen verran.
Luin tuossa Proustin ohella loppuun myös sekä Teivo Teivaisen kirjan Fujimorin Peru, joka oli parisenkymmentä vuotta sitten kirjoitettu, sangen kiinnostava tietopaketti nimensä mukaisesta aiheesta, että Janne Ranisen yhdessä Ivar Andersenin kanssa toteuttaman omaelämäkerran Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi, jonka sain vuosi sitten kaveriltani joululahjaksi ja aloitin lähinnä kevyenä välipalana. Jälkimmäinen teos vaikutti aluksi sensaatiohakuiselta, rikoksilla rahastavalta true crime -hömpältä, mutta paljastuikin melko asialliseksi kuvaukseksi Ruotsin jengiläisten elämästä, josta en aiemmin ollut tiennyt muuta, kuin viime vuosien uutisotsikot. 300 sivua menivät myös nopeasti alas ja sain ne luettua parissa päivässä, mikä omalla tahdillani on aika harvinaista.
Kirja kertoo Ranisen tarinan lapsesta elinkautista istuvaksi murhaajaksi ja yrittää turhia jeesustelematta miettiä syitä sille, miksi tietyt ihmiset ajautuvat gangsterielämään. Lopussa todetaan, että mikäli se estää yhtäkin nuorta tarttumasta aseeseen, ei sitä ole tehty turhaan. Nide antaakin kaikkea muuta kuin romantisoidun kuvan elämästä, jossa ystäviinkään ei voi luottaa, linnatuomiot seuraavat toisiaan ja olan yli joutuu tappajien pelossa alati vilkuilemaan. Samalla se myös vie pohjan erinäisten tahojen uskomukselle siitä, kuinka vain tietyt ihmisryhmät lähtevät tälle lainsuojattoman tielle, Ranisen suvun ollessa kaukomaiden sijaan Suomenlahden itäpuolelta kotoisin. Myöskään maahanmuuttoa, yksinhuoltajuutta, köyhyyttä tai yhteiskunnassa vallitsevaa rasismia ei voi nähdä ainoana syynä kriminaalin elämään ajautumiseen, olihan Janne duunariperheensä ainoa jäsen, joka tuon polun valitsi. Andersenin mukanaolo on kaivattu lisä minimoimaan kamalaa kirjoitustyyliä, joka piinasi Ranisen edellistä kirjaa Isänä vankilassa.
Tästä päästään myös siihen, etten pystynyt lukemaan Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi loppuun vailla alati skeptisenä pysynyttä asennetta. Suurinpana syynä on lukijan jo aiemmin tietämä fakta, jonka Raninen periaatteessa myöntää uudessa kirjassaan: hän valehteli mielessä olleen vapaaksi pääsemisen toivossa lukijalle edellisessään, jossa vannoi olevansa tuomittuna Vuosaaren palkkamurhasta syyttömänä. Tämä fakta saa pohtimaan, miten vilpittömästi Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi on kirjoitettu, kuinka suuri osa sen sisällöstä on tehty ehdonalaista puoltavan mielipiteen (vapaus koittanee tänä keväänä) luomiseksi ja kumpi on painanut vaa’assa enemmän, halu yhteiskunnan parantamiseen ja omien virheiden sovittamiseen, vaiko raflaavalla aiheella tienatut rahat. Myös Ranisen aiemmin järjestämät maksulliset elämysretket murhapaikalle ja tämän kertomukset siitä, kuinka mafiapomon ampumista seuranneen oikeusprosessin aikana veti roolia saadakseen lyhyemmän tuomion, laittavat kallon sisäiset hammasrattaat raksuttamaan ja erinäisiä kyseenalaistavia ajatuksia nousemaan mieleen. Mutta toivotaan nyt parasta ja oli miten oli, omasta mielestäni 17 vuotta lusimista on jo ihan riittävästi.
Nyt jälkiviisaana ajateltuna alkoi kuulostaa siltä, että yrittäisin nostaa tässä tekstissä true crime -kirjallisuutta Proustia korkeammalle. Heh heh…
Yle julkaisi muuten tässä viikolla lukemisen arvoisen jutun Maila Nurmen tyttären rustaamasta elämänkerrasta. Toivotaanpa, että tuo rantautuisi myös tänne rapakon taa ja joku vielä jaksaisi kääntääkin sen, oma englantini kun takeltelee eteenpäin noin kolme kertaa suomea hitaammin. Muistinko muuten kertoa, että viimeisin Jaws-lautapelituokio päättyi tapahtumaan, jossa vedenvarassa ja henkitoreissaan ollut Brody tappoi hain pesäpallomailalla? Jos kerroin, kertaus on opintojen äiti. Vaikka hävisinkin siis täpärästi tuon pelin, oli tällä kertaa luuserinkin helppo hymyillä.
Avaruudesta ei ole kuulunut mitään ja taivaalta on tullut pelkästään lunta, mutta sekin saa kelvata. Alan pahoin pelätä, että muukalaiset ovat eksyneet matkallaan, enkä pääsekään Tom Cruisen johtamana kohti tähtiä. Sitä venaillessani olen kuitenkin katsonut vielä muutaman elokuvan.
Kirottu kylä (1960) paljastui vain hitusen paremmaksi kuin John Carpenterin masentava uudelleenlämmittely Kirottu kaupunki ysärin puolivälistä. Kuten on tiedossa, pikkukaupungin väki menettää tajuntansa ja herätyskellon soidessa naiset ovat raskaina. Yhdeksän kuukauden kuluttua kylää asuttaa lauma vaaleatukkaisia vintiöitä, jotka viisastelevat ja tekevät telekineettisiä taikatemppuja isompiensa päänmenoksi. Lapsinäyttelijät saavat suuttumaan ja elokuvan idea on ylipäänsä sangen tylsä. Lopun tiiliseinän ajatteleminen ja visuaaliset efektit kera pienoismallin posauttamisen ovat piristävä lisä unettavaan brittikauhuklassikkoon. Katsotuksi tuli myös Krokotiili Keijo ystävineen, joka puolestaan oli neuvostoliittolainen nukkeanimaatio vuodelta 1969. Eläintarhassa palkkatöissä olevat otukset ja postissa tuleva suurikorvainen karvaturri, joka ei itsekään tiedä mikä on, ovat sympaattisia, mutta häiriköivä porvarimummo kiristää ohimon verisuonta.
Kuten Tumppi tuossa taannoin jo raportoi, kutsuimme Kuvaputken hallituksen täysistuntoon perjantain kunniaksi ja katsoimme torttua tuuban täydeltä. En ollut kuuna päivänä edes kuullut japanilaisesta All Night Long -sarjasta, jonka osat isännän mukaan nivoutuvat yhtä löyhäteemaisesti yhteen kuin vuosia sitten katsomassamme, kirjaimellisesti kuvottavassa Guinea Pig -jatkumossa (osa kuusi, Mermaid in a Manhole on yksi harvoista leffoista, jonka aikana olen menettänyt ruokahaluni shokkigoren vuoksi). Reilun tunnin mittaisessa, kotivideolta näyttäneessä sontakasassa pari homoseksuellia miestä kaappaa ja kiduttaa ihmisiä hengiltä. Naiselta kiskotaan irti kynnet, hän oksentaa jonkun päälle ja tätä rataa. Paitsi ettei moinen meno ole tehty itseäni (ehkä enemmän peruskoulun viidennen alottanutta ja ensimmäiset hermosavunsa juuri vetänyttä Villeä?) varten ja sadismilla mässäilykin alkoi vituttaa Sawien tapaan, on elokuva sekä surkeasti toteutettu että sisällöttömyytensä puolesta laahaava ja turha rupeama, jonka pyöriessä alkoi tehdä mieli käydä kaupassa. Päivän toinen filmi oli puolestaan laimea eteläkorealainen Akasia (2003), joka alkoi innostaa luettuani siitä Andy Richardsin kirjasta Asian Horror. Laimeassa yliluonnollisessa kauhuleffassa jotkut narunpätkät luikertelivat talossa ja mies tulee CGI-muurahaisten syömäksi. Ihan tässä tulee Muumiota ikävä…
Avaruusmatka (1970) edusti näkemättä jäänyttä Karel Zemania. Jules Vernen juttuihin perustuvassa, omaperäisesti toteutetussa ja sangen viehättävässä seikkailussa on maata uhkaava komeetta, sinne karkaavia ihmisiä, kattiloiden kolinaa pelkääviä stop-motion dinosauruksia ja muuta mukavaa. Menneisiin aikoihin sijottuva leffa yhdistelee jälleen piirrettyä ja näyteltyä ja se jäi Tsekkoslovakian miehityksen jälkipyykeissä Zemanin viimeiseksi täysmittaiseksi. Sattuman oikusta jouduin myös vilkaisemaan Blondit luokkakokouksessa (1997) toiseen kertaan, mutta ei hätää: huomasin etten muistanut elokuvasta yhtikäs mitään, vaikka olinkin jo pisteyttänyt sen IMDb:ssä. Siitä huolimatta, että tämäkin leffa oli taas sitä samaa kliseistä amerikkalaista paskaa, jossa opitaan että taloudellista menestystä tärkeämpää on olla oma itsensä – jonka myötä tietysti menestyt taloudellisesti – ei sitä oikeastaan ollut kovinkaan vaikeaa katsoa. Pääosan möllikaksikko sai idiotismillaan jotenkuten jaksamaan valmiiksipureskeltua komediaa ja toi jopa parit hymähdykset. Elokuvan loppupuoli alkoi tosin mennä jo sinne ala-arvoisen puolelle, mutta hengissä selvittiin. Saa nähdä, joudunko taas jossain yhteydessä toljottamaan tämän kolmannen kerran, muistamatta vielä tuolloinkaan edes nähneeni koko roskaa.
Vanilla Skyn (2001) idea oli hauska, mutta skientologien ylilähetyssaarnaaja (“Tom Cruise istuu vieressäni avaruusaluksessa – miten voisin pelätä?”) sai ärsyyntymään joka ainoassa kohtauksessaan (niitähän riitti) ja kerronta tuntui perihollywoodlaisen selittelevältä. Laitoin alkuperäisestä ranskalaisesta varauksen kirjastoon, katsotaan mitä samasta aiheesta on Euroopassa saatu aikaiseksi.
Saamisesta puheen ollen, sain myös viimein Gamera-projektini valmiiksi, katsottuani sarjan toistaiseksi viimeisen osan Gamera the Braven (2005). Filkka heittää Heisei-kauden uuden trilogian suosiolla paperikoriin ja alkaa välähdyksellä 1970-luvun tapahtumista, Gameran räjäyttäessä taistelun päätteeksi kamikaze-tyylillä itsensä ihmiskunnan pelastaakseen. Taistelun nähnyt mukula kasvaa aikuiseksi ja hänen poikansa löytää 2000-luvulla vuoren rinteeltä kilpikonnan munan, jonka kuoriutuvan asukin vie salaa kotiinsa.
Jannu katselee kaveriporukkansa kanssa, kuinka kilppari kasvaa, oppii lentämään ja sylkemään tulta. Hassunsöpö lastenfilmi muuttuu kaijuille ominaiseksi mättämiseksi, kun Zedus-hirviö nousee merten syvyyksistä, syö pelastusrenkaan varassa olevan haaksirikkoutuneen ja alkaa riehumaan kaupungissa. Gamera, joka näyttää tässä osassa Turtlesilta ja on vielä lapsi itsekin, pelastaa tietysti lopulta Japanin kersa-armeijansa avulla – nuorisossa on tulevaisuus, sanovat. Tiedä oliko syy haikeudessa, mutta viimeinen osa tuntui huomattavasti viihdyttävämmältä, kuin suurin osa muista Gameroista, vaikka erityisesti lastenhuonepelleilyn aikana huusin ääneen silkasta epäuskoisesta närkästyksestä. Sayonara, Gamera!
Viime aikojen toinen katseltu kaiju oli valmistunut vuotta myöhemmin Etelä-Koreassa. The Hostissa jokeen dumpatut saasteet synnyttävät kaikin puolin ruman CGI-hirviön, joka kaappaa ihmisiä viemärissä olevaan ruokakomeroonsa. Kiinnostavin puoli The Hostia ei kuitenkaan ole lonkeroineen mellastava monsteri, vaan sen mukanaan tuoma pandemia ja pakkolait, jotka tuovat mieleen melko vahvasti nykytilanteen koronoineen. Tragikoomista tässä tapauksessa on se, ettei lopulta mitään viirusta ole olemassa, vaan se on pelkkää ihmisille syötettyä pajunköyttä. Makaabereimmassa kohtauksessa joukko linjuria odottelevia mulkoilee raivoissaan, kuinka yskivä äijä räkii bussipysäkn kuralammikkoon. Kappas vaan, kohta auto kaahaa samaiseen lätäkköön niin, että kuolavedet roiskuvat päin kaikkien paikalla olevien pläsejä!
Niin, sitten oli vielä vuoden 1942 Viidennen kolonnan mies. Alfred Hitchcockin harmiton, mutta muutamia silmiinpistäviä virheitä sisältävä ja aika vanhoillisen asenteen omaava trilleri piti hyvin otteessaan ja jaksoi viihdyttää aina Vapaudenpatsaassa tapahtuvaan loppuhuipennukseen asti. Tosin sota-aika paistaa lopputuloksesta paikoitellen ärsyttävästi, hahmojen saarnatessa katsojalle pahimmillaan Why We Fight -dokumenttien tavalla.
