6.7. Rio Hordon kuolemanloukku (1967) (DVD)
Ennio Morriconen poismenoa piti muistella, joten katsoin tämän eräältä Turun kirpputorilta kesäkuisen kulttuurimatkan yhteydessä löytyneen lätyn, jonka musiikit hän oli säveltänyt. Oikeastaan ne olivatkin se kovin juttu, sillä vaikka Sergio Corbuccin ruumisarkkuelokuvassa on oivalluksia, aika peruskauraahan polle taas sai. Loppukohtauksen arvasi jo siinä vaiheessa, kun lapio kolahti yöllä hautausmaahan ja muutenkin juoni on muutamista epätavallisista ratkaisuista (kuten raiskattavaa naista puolustamaan juoksevan sankarin enemmän tai vähemmän rehdissä nyrkkitappelussa pataan saaminen) huolimatta tavanomainen.
Pitäisi ehkä kirjoitella muuten nämä kommentit vähän pikaisemmin, sillä enpä enää perjantaiyönä muista juuri ihmeempää niitä ajatuksia, joita katsellessa päähän nousi. Siksi kerronkin, että poimittuani tämän sieltä kirpparin lootasta, tuli vähän ajan päästä joku ukko valittamaan minulle, että kaikki levyt (maksoin tästä ehkä 5-6 euroa) ovat aivan liian kalliita. Kommentoin että onhan täällä harvinaisempiakin joukossa, mihin vastaukseksi tuli: ”Ei ole!” Siinä vaiheessa luovutin ja vaihdoin laatikkoa.
Ainakin tässä oli intiaaneja, mikä on spagettilänkkärille melko epätyypillistä.
7.7. Devil in the Brain (1972) (PC)
Lisää Enniota, tällä kertaa Sergiona Sollima. Ohjaajan ainut giallo on peruskatsottava mysteeri, jossa raatoja löytyy ja katseet osuvat kohti pikkupoikaa: mutta onko hän syyllinen sen perusteella, että käyttäytyi alussa eunukkimaisesti? Timo Soinin näköinen tohtori selvittää tapausta. Morriconen ohella myös Beethovenia soi taustalla, se biisi mikä oli siinä ysärin ja 2000-luvun alun taitteen mainoksessa, missä norsulla oli pää kipeä ja sai jotain Panadolia. Syyllinen piileskelee muuten verhon takana ja juliste on hävyttömän hieno.
Kiva kun ennen töitä ei pysty skriivaamaan, kun on paine duuniin lähdöstä, eikä myöskään niiden jälkeen, kun katselee nukkumaanmenoaikaa ja muutenkin väsyttää.
8.7. Gamera vs. Barugon (1966) (PC)
Koska jätin aiemmin Gameran ensimmäisen jatko-osan väliin, katsoin sen sitten nyt vihdoin ja viimein töiden lomassa. Intro kertoo, miten jättiläiskilpikonnan ekassa osassa vanginnut raketti hajoaa ja Gamera sinkoutuu vauhdilla takaisin maahan. Sitten japanilaiset hemmot lähtevät jonnekin köyhän miehen Pääkallosaarelle Uuteen-Guineaan, mistä pitäisi löytyä heidän sodanaikainen jalokivikätkönsä. Jos meillä on Pekka ja Pätkä neekereinä ja muut kenkälankkipojat, on Japanin vahvistuksella näistä ihka oma versionsa, eli uusiguinealaisia esittävät japsit on töhritty monomusteen sijaan jollain hiilellä, niin että he näyttävät lähinnä nokikolareilta.
Skorpioni tappaa yhden äijän, mutta loput kuljettavat löytämänsä suuren arvokiven pois. Perkele, se olikin Barugonin muna! Vai oliko, tämä leffa oli niin sekava ja samanhenkinen kuin myöhemmin viikolla katsomani Gappa, että niiden tapahtumat ovat alkaneet soseutua päässäni yhdeksi mössöksi. Oli miten oli, Barugon asuu pahamaineisessa, pelottavassa Sateenkaarilaaksossa ja hänen erikoisominaisuutensa on heittää selästään sateenkaaria, jotka ilmeisesti ovat radioaktiivisia tai jotakin siihen suuntaan. Ulkonäkönsä puolesta olento näyttää joltain Mauri Kunnaksen piirtämältä koiralta, joka kuitenkin on dinosaurus. Sitten Gamera rientää hätiin, otukset myllyttävät ja lopulta Barugonin mereen kammennut Gamera voittaa ja lentää voitokkaana kilvessään taivaalle. Voi paska, taas tuli spoilattua.
Sarjan tähän mennessä paras osa, koska menoa ja meininkiä riitti eikä missään ollut mitään tolkkua. Tätä myös ihan oikeasti tykkäsi katsoa, mitä ei voi sanoa esimerkiksi suurimmasta osaa Godzilloista.
8.7. Crooklyn (1994) (DVD)
Koska maailma tajusi tänä keväänä, että myös mustien elämällä on merkitystä (voihan Rodney ja pari muuta kaveria) päätin kantaa korteni kekoon ja sosiaalisessa mediassa meuhkaamisen (siinä samalla, kun odottelee toimivan, mutta päivitystä kaipaavan uuden kännykän koltaania haettavaksi kaikin puolin iloisesta ja onnellisesta Kongon demokraattisesta tasavallasta) sijasta katsoa pois hyllyyni kirppareilta siunaantunutta Spike Leeta.
Crooklynissa on viehättävät puolensa siinä missä ärsyttävätkin. Valehtelisin jos väittäisin, etten pitäisi Leen tavasta kuvata elämää Brooklynissa ja yhtä paljon jos yrittäisin uskotella, että hänen elokuviensa hahmot ilahduttaisivat itseäni jollakin tasolla. Ymmärrän, että tuuppimisella, meuhkaamisella, käsien heiluttelulla, pataanvedolla ja muulla vastaavalla on paikkansa elokuvassa, sillä se kertoo sen alueen todellisuudesta jota halutaan kuvata, mutta tällä lailla käyttäytyvät ihmiset saavat itseni ainakin tässä tapauksessa stressaantumaan, sillä yleisesti ottaen pidän enemmän rauhallisista ja asiallisesti itseään esille tuovista persoonista. Eipä tämä kuitenkaan sikäli haittaa, sillä muuten tuskin moottorisahamurhaajiakaan ruutuuni haluaisin. Sen sijaan liimanhaistelijat, joista Lee tulkitsee itse toista, ovat ihan oikeasti avuttoman epäonnistuneita ja -uskottavia koomikkohahmoja, joiden jokainen esiintyminen pilaa filmiä himpun verran. Seudun valkoinen, kakkivien villakoiriensa kanssa elelevä oletettu homo saa tosin olla se varsinainen klovni, jota voi ohjaajan tapauksessa pitää sosiaalisena kommenttina. Soundtrack on parhaita aikoihin.
Leffassa on rutkasti rivienvälistä luettavaa tulkintaa, jottei mustan pitäisi käyttäytyä kuin valkoinen (mites sit valkoisen pojan rastat?). Tässä välissä mieleen tulee monia kulturelleja mietteitä ja jo pelkästään esitetyn perheen aseman voi kyseenalaistaa, näiden ollessa epärehellisiä sosiaaliselle luokkastatukselleen, yrittäessään olla varakkaampia kuin ovat. Tätä Lee ei tosin tunnu erityisesti käsittelevän, vaikka parissa kohtauksessa viitataankin perheen nurkissa oleviin arvokkaampiin tavaroihin ja siihen, että sosiaaliavustuksesta tulleiden ruokakuponkien vieminen kauppaan on noloa. Menestystä toivotaan musiikkibisneksestä, minkä toisaalta ymmärrän kirjailijaksi haaveilevana ihmisenä itse täysin. Toki Amerikoissa ongelmat ovat ihan omalla tasollaan enkä edes yritä väittää, että ymmärtäisin toisella puolella palloa olevan, äärikapitalistisen, maan alkuperäisasukkailta ryöstämiseen perustuvan ja orjuudella rakennetun ihmevaltion asioita (raivoa siellä vallitsevasta mustien kohtelusta olen kokenut kyllä jo pienestä asti), mutta jotenkin itse leffan koskettavammista hetkistä huolimatta vieroksun sitä, kuinka Leen kamppailu tuntuu olevan ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajatteluun kannustavan järjestelmän synnyttämän yhteiskuntaluokkien välisen kuilun sijaan kiinni väreissä enemmän kuin South Centralin katujengeillä.
Positiivista syrjintää ei ole olemassa, ainoastaan negatiivista. John Singletonin sanoin: ”Increase the peace”
9.7. Midsommar – loputon yö (2019) (Teatteri/DCP)
Olihan tämä amerikkalainen ”mestariteos” rasistinen ja uskontoa loukkaava (pohjoisessa asuva, aurinkoa palvova ja luonnonläheisesti elävä yhteisö esitetään yhtä pelottavassa valossa, kuin kannibaalit Deodaton Cannibal Holocaustia seuranneissa rahastuksissa tai intiaanit vanhojen patujen rakastamissa Hollywoodin länkkäriklassikoissa), pöyristyttävän ylipitkä ja kaikki kauhuelokuvan rakenteen kliseet hyödyntävä, Uhrijuhlaa selkeänä esikuvanaan pitävä ja paikoitellen hölmökin teos, jonka lopun karhupuku meinasi saada tukehtumaan pullaan, tuodessaan mieleen Nicolas Cagen hakkaamassa naisia Wicker Man -remakessa. Siitä huolimatta nautin syvästi pahaenteisestä ja painostavasta tunnelmasta, joka oikeastaan saa alkunsa oikeasti aika häijystä goresta (ensimmäistä kertaa kai sitten Mermaid in Manholen harkitsin kädessäni olleen piirakan syömisen lopettamista elokuvan aikana), ja jaksoin katsoa tämän kaksi- ja puolituntisen keskittyneenä loppuun saakka. Myös sekaisin oleminen on esitetty CGI:n avulla ihan kivasti. En sitten tiedä mitä jenkit tätä tehdessään ovat ajatelleet, mutta ainakin tällä puolen Suomenlahtea karhu on ollut helvettiin manattavan saatanan sijaan pyhä olento, jota kunnioitettiin ja arvostettiin.
Amerikkalaisesta rasismista muuten sen verran, ettei tässäkään leffassa kovin pitkälle kasarilta olla päästy, kiintiömustan ollessa se ensiksi tapettu. Silti kauhuelokuvana Midsommar on nimenomaan atmosfäärinsä puolesta onnistuneempi kuin Mandy tai NV:n uutuustarjonta, mikä genrefanista oli ihan positiivista
10.7. Daimajin (1966) (PC)
Pidin vahingossa kaiju-päivän. Ensimmäinen näistä katsottu filmi, Daimajin, on tositarina jonkin feodaaliherran riistämistä kyläläisistä, jotka hakevat avukseen jättimäisen kivimiehen. Tai jotain sinnepäin, pesin alkuleffan aikana perunoita ja perkasin sekä leivitin muikkuja (”Hyi vittu mitä paskaa… Mä otan ainakin mieluummin Big Macin!”), jolloin osa niin sanotusta juonesta, joka koostui pitkälti kyläläisten piinaamisesta ja näille vittuilusta, meni kyllä ohi. Lopulta tyrannit puukottavat myös kivipatsasta, josta alkaa vuotaa verta, tämä suuttuu ja ryntää paikalle juuri kesken ristille nostetuille pojille haistattelun ja rusikoi riistäjän tuhannen pannukakuksi. Sen pituinen se. Leffa sai kaksi jonkinmoista ”jatko-osaa” (jotka ilmeisesti eivät kuitenkaan kerro samoista hahmoista, vaan ainoastaan samasta aiheesta) vielä samana vuonna.
10.7. Gappa The Triphibian Monsters (1967) (PC)
No nyt! Tämä oli ehkä paras näkemäni kaiju eiga ikinä! Gorgon tarinan varastava leffa esiintyy ilmeisesti jonkinlaisena parodiana – ymmärrän tämän kyllä osittain, esimerkiksi alkupuoli panee kyllä King Kongia halvalla ja lopun voi nähdä älyttömyytensä ja muutaman muun, myöhemmin mainittavan jutun vuoksi vitsinvääntönä näiden juttujen älyttömyyksistä, mutta toisaalta ei tämä lopulta ihan hirveästi siitä vakavastakaan kaijusta eronnut.
Multimiljarbiljonääri haluaa Leikkikaverimaa-nimiseen eläintarhaansa maailmalle tuntemattomia eläinlajeja ja jälleen kerran joukko japanilaisia lähtee syrjäiselle trooppiselle saarelle, jota penkovat (noella töhrittyjen) natiivien neuvoista piittaamatta. Vastaan tulee iso muna, josta kuoriutuu gappa (olento, joka Verikekkerit-kirjan mukaan imee verta peräaukollaan – tähän ei leffassa valitettavasti viitata). Pikku-gappa viedään suurkaupunkiin ja tällä ajatellaan tehtävän hilloa, mutta vihaiset vanhemmat huomaavat lapsensa kadonneen ja lähtevät pelastusretkelle. Olisi muuten syytä kertoa, että gappa on jonkinlainen vihreä pellepeloton, jolla on siivet ja joka osaa myös syöstä tulta.
Sitten kumipukutyypit ruhjovat alleen koko Japanin ja tehosteet ovat ehkä huonompia, kuin yhdessäkään aiemmassa kaijussa: pahvitalojen rusentuminen saa nauramaan ääneen ja hyökyaallon alle jäävien ihmisten varjot piirtyvät katuun vielä veden alle jäädessään. Lopussa tajutaan, että myös gappoilla on tunteet, palautetaan näiden poikanen takaisin ja ihastellaan tämän ensilentoa samalla, kun pohditaan miten paljon gappa meille itsestämme opetti (samalla kun puolent maata on raunioina ja kuolleita ihmisiä pitkin sen pientareita kuin kanoja tehotuotantolaitoksessa). Kohtaus, jossa pikkutyttö työntää kätensä isänsä kouraan, on suorastaan hellyyttävä. Lopuksi soi vielä gappan tunnuslaulu, joka myös alotti elokuvan. Suosittelen tätä kaikille.
10.7. Gamera vs. Viras (1968) (PC)
Lentävä ja tulta syöksevä ihmiskunnan suojelija, jättiläiskilpikonna Gamera iskee virastotaloon! Gamera-sarjan neljäs elokuva on valitettavasti myös sen tähän asti huonoin. Jonkinlainen mustekalaolento mustine silmineen hamuaa pääsyä maailmaan ja saa vastaansa kilpparin, tuon kaikkien lasten ystävän. Tässä välissä kaanonia meno alkoi tuntua jo liian pienokaisille suunnatulta ja taistelutkin näyttivät aika lailla muovifiguurien välisiltä leikeiltä, mutta loppu on mainio Gameran tuulettaessa voittoaan ja pahiksen hyökätessä takaapäin tämän kimppuun vielä kerran, kuin kymmentä vuotta myöhemmin Haddonfieldissä Michael Myers konsanaan. Gamera tietysti nuijii Virasin ja se siitä. Ei piru, spoilasin taas! Muuten todella pitkästyttävä ja väkisinkatsottu kaiju, jonka surkea enkkudubbi vain pahensi kärsimystä. Pakkohan tätäkin tarinaa on silti jatkaa, kun lopettaakaan ei ossaa.
