Päiväkirjan pidot ovat kasaantuneet sekä täällä että paperisessa muodossa, kun ei ole ollut aikaa eikä jaksamista. Yritän nyt kiriä tämän kiinni ja kirjoittaa jotain soopaa ihan vaikka vain parilla sanalla. Saadaanpahan taas pöytää siistittyä.
16.7. Petosten kehässä (1981) (DVD)
Volker Schlöndorffin elokuvan tapahtumat sijoittuvat sisällissodan repimään Libanoniin, jonne länsisaksalainen lehtimies saapuu raportoimaan tilanteesta valokuvaajineen. Filmin aikana käy selväksi, että vaikka kaikki ollaan Beirutissa, esiintyy ympäröivä todellisuus hyvin erilaisena sen uhreiksi joutuville paikallisille ja klubeillaan juomia siemaileville ulkomaalaisille, jotka eivät lopulta joko oikeasti välitä väkivaltaisesta katastrofista tuon tulimmaista, suhtautuvat poliittisesta tai uskonnollisesta kannastaan riippuen toisen puolen väestöön yhtä kylmästi kuin näitä tappavat sotilaat tai pyrkivät tekemään rahaa ja luomaan uraa käynnissä olevalla teurastuksella. Paljoa parempi ei lopulta ole journalistimme Laschen: siitä huolimatta, että hänen omatuntonsa alkaa kolkuttaa, ottaa hänkin omalla pienellä panoksellaan osaa sotaan murhaamalla palestiinalaisen ja vieläpä itsekkäiden syiden tähden, vaikka tämän sympatiat ovat selkeästi olleet näiden puolella.
Silti sodan kumpaakaan puolta ei esitetä lopulta jotenkin toista parempana, vaan kummaltakin riittää syitä raakoihin joukkomurhiin ja siviilien tappamiseen. Maailma puolestaan tuntuu olevan kiinnostuneempi aseita käsissään pitävistä ja näiden motiiveista, kuin kallista hintaa tästä kaikesta maksavista sivullisista. Sivistysmaissa kyseisten ihmisten henki on tasan saman hintaista, kuin näiden kohtaloilla täytettyjen lehtien levikki. Aidoilla tapahtumapaikoilla kuvatusta kuvastosta huokuu autenttisuus ja pelko, Schlöndorffin aavemaisen filmin säilyttäessä uskottavuutensa loppuun saakka.
16.7. Vesilinnun kansa (1973) (DVD)
Lennart Meren dokumentissa kuvataan niiden ihmisten elämää, jotka yhä käyvät metsällä, uskovat vanhoihin myytteihin ja noudattavat ikiaikaisia perinteitä.
16.7. War of the Insects (1968) (PC)
Japanilaisleffassa hyönteiset valloittavat maan! Ampiaiset pistävät ihmisiä, jotka sekoavat ja alkavat käyttäytymään berserkkimäisesti. Yhtä tyyppiä kidutetaan laittamalla ötökkäpussi päähän ja toinen tyyppi onnistuu kuulemaan herhiläisten viestin, joka esitetään tälle hyvin psykedeelisen happotripin muodossa. Lopussa jenkit aiheuttavat vetypommilla maailmanlopun. Tai jotain tällaista tässä tapahtui. Muilta osin lopputulos on sangen pitkästyttävä.
17.7. Uhrijuhla (1973) (DVD)
Alkoi Midsommarin jälkeen kihelmöidä pottuvarpaassa halu katsoa Uhrijuhla jälleen uusiksi, edellisistä parista kerrasta oli vierähtänyt aikaa jo 10-16 vuotta. Hämmästyinkin sekä siitä, miten vähän tästä elokuvasta lopulta muistin ja kuinka painostava lopputulos lopulta oli, että kuinka samankaltainen Asterin pitkitetty visio Hardyn klassikon kanssa teemoiltaan onkaan. Ilmapiiri on halki filmin kireä ja omituinen ja loppu hyvin monitulkintainen. Samalla kun sekä kristityn poliisin että aurinkokulttia pitävän Christopher Leen näyttelemän lordin kiihkoisaa uskoa voi fanaattisuudessaan verrata toisiinsa (jolloin elokuva kysyy katsojalta, mitä lopulta meidän pitäisi ajatella uskonnoista, jos kumpikin näistä hahmoista on sydämestään valmis seisomaan omansa takana näin vimmaisesta aina kuolemaansa saakka?), on leffalla myös kiinnostava symbolinen antinsa.
Oli saarelle tuleva poliisivirkamies kuinka vilpittömän ja hyväsydämisen oloinen hyvänsä, edustaa hän samoja pahoja arvoja, kuin esimerkiksi Brittein saarille kauan sitten tunkeutuneet, vierasta jumalaansa tuputtaneet valloittajat, jotka häpäisivät paikallisten luonnonuskonnot, polkivat sikäläiset kulttuurit ja pakottivat näiden edustajat kääntymään Jeesuksen palvelijoiksi. Yhtä ylimielisesti ja halveksivasti myös tämä mantereelta tullut virkamies kohtelee saaren asukkaita, suhtautuen näiden perinteisiin inhoten ja uhaten niiden toteuttajia ja opettajia tämän tästä paikalle tulevalla ja asiat ”järjestykseen” laittavalla väkivaltakoneistolla. Tämän tulkinnan puolesta loppu olisi suorastaan herkullinen kosto, jossa Kristus ei saavu pelastamaan palvelijaansa tänä vappuna.
17.7. Return to Sleepaway Camp (2008) (DVD)
Tästä kakkapökäleestä ei oikeasti tarvitse sanoa sen kummempaa. Alkuperäisen Kesäleirin tekijän jatkoa 19 vuotta kolmososan jälkeen. Lähinnä tässä oli hirveää perseilyä ja todella häijyä kiusaamista, joita aina välistä tapahtuvat mielikuvitukset, mutta laimeasti kokonaisuuteen istuvat murhat (mm. bensalla valellun tyypin sytyttäminen tuleen tämän suuhun tungetun marisätkän avulla, rottahäkin laittaminen päähän, lihavan tytön liiskaaminen sängyn väliin ja eläinrääkkääjän nylkeminen) tasaavat. Kaikki hahmot ovat yhtä ärsyttäviä (propsit sille, ettei yleisön sympatioita edes yritetä kalastella) ja alapääkomiikkaa viljellään kuin riisiä Kiinassa. Kaikkea sitä kirjastosta löytyykin… Pitäisi ehkä katsoa vielä se kesken jäänyt nelososa, koska olen masokisti.
17.7. Rosvoalus Zanon (1980) (PC)
Tämä on kai ainut Gamera, jolla on videolevityksen myötä suomenkielinen nimi. Tässä vaiheessa konkurssikypsä tuotantoyhtiö Daiei alkoi olla jo epätoivoinen ja tämä näkyy myös leffasta, joka on eräänlainen Uuno Turhapuro – this is my life. Kilpikonnansa vapauteen päästäneen lapsen riemuksi taivaalta suhaa paikalle Gamera, joka saa tällä kertaa vastaansa jotakuinkin kaikkien aiempien elokuvien hirviöt, liukuhihnalta ja non-stopina, jollei väliin leikattujen näyttelijöiden pari yritystä draaman kaaren koossa pitämiseen anna häiritä. Tämä siis tietenkin siksi, että nuo kohtaukset on ollut halpaa ja helppoa saksia niistä jo tuotetuista filmeistä ja liittää kokonaisuuteen, jossa nähdään myös häijyjä ulkoavaruuden naisia ja kahdesta eri animaatiosta mukaan napsittuja piirroskohtauksia ulkoavaruuden laivoista. Oikeastaan meno on jo niin törkeää, että tämä jaksoi viihdyttää ja riemastuttaa paria aiempaa sarjan jaksoa enemmän – siitäkin huolimatta, että ne tappelut oli nähnyt vasta hetkeä aiemmin. Näemmä tämä on myös mennyt Night Visionsissa vuonna 2006 yön viimeisenä aamuleffana, mikä on varmasti ollut huikea kokemus. Nyt taidan pitää pientä palautumistaukoa, ennen kuin palaan Gameran pariin uuden trilogian muodossa.
18.7. Diiva (1981) (Teatteri/35 mm)
Cool kalju pikkumies tummine laseineen jaksoi ärsyttää ranskalaisessa, itsestään liikoja luulevassa neo-noir-leffassa, jossa oli kivat musiikit.
18.7. Hereditary – pahan perintö (2018) (BD)
Päätin tutustua Ari Asteriin lähemmin ja varasin tämän kummitusleffan kirjastosta – ja voi veljet että senkin ajan olisi voinut käyttää paremmin! Alummalla tunnelma on vielä ihan mielenkiintoinen ja perhevälien kiristyminen melko piinaavasti esitetty, mutta suoraan Hohdosta varastettujen kuvien ja joidenkin Amityville-juttujen paiskautuessa ruutuun alkoi vain vituttaa, että tämä jostain syystä ylistetty fanipoika varastaa näemmä Tarantinon tyylillä surutta kamaa muiden filmeistä ja yhdistää ne sitten omaan parituntiseensa hipsterien ja teinien kehuttaviksi sillä asenteella, kuin olisi lahjakaskin tekijä. Ja eipä siinä mitään, jos kiristyvä ilmapiiri olisi lunastanut lupauksensa, mutta kun koko leffasta löytyy ainoastaan yksi hyytävä kohtaus – jossa ei lopulta tapahdu mitään, poika ainoastaan herää vuoteestaan ja katsoja huomaa tämän yläpuolella olevan nurkan varjossa hämähäkkimäisesti väärinpäin olevan äidin, mikä oli jotenkin todella irvokasta – ja muutoin kauhukeinot joko haukotuttavat tai stressaavat. Loppu on jo tekemällä tehty ja toi niin pitkälti mieleen Midsommarin, että alkoi suoranaisesti itkettämään. Fiiliksiksi jäi, että tämänkin potentiaalin olisi voinut viemäristä alas valuttamisen sijaan käyttää kunnolla – tosin oletan että kaikki muut ovat toista mieltä, joten ehkä on vain parempi, että itse yritän pysytellä Asterixista jatkossa erossa. Pitäkää hyvänänne.
19.7. Cloverfield (2008) (DVD)
En tiedä mikä minua vaivaa, kun alan katsomaan Hollywoodin found footage -kaijua ja vielä joskus aamun pikkutunneilla. Oikeastaan tämä oli huomattavasti hirveämpi, kuin mitä jostain syystä, älkää kysykö miksi, olin ajatellut. Ei tunnelmaa, ei omaperäisyyttä, typeriä hahmoja, CGI:tä, ruma kaiju – täysin turhaa ajanhaaskausta, joka omassa elämässäni on suoranainen synti.
19.7. Rautainen Coogan (1968) (35 mm)
Clint Eastwoodin esittämä etelän vetelä pollari lähtee New Yorkiin laittamaan hipit ja happohemmot kuriin. Taattua Don Siegelin oikeistorymistelyä, joskin tavanomaista koomisemmissa sävyissä. Lainasin myös Clintin elämänkerran ja kasan tämän filmejä kirjastosta, voisikin siis keskittyä lähitulevaisuudessa niihin.
19.7. Piilokyttä (1992) (PC)
Olin nähnyt tämän Bill Duken ohjauksen jo aiemmin Vallilan ammattikoulussa rakennusalaa junnuna hetken aikaa opiskellessani, jolloin menin seuraavana päivänä materiaali- ja opetuspulasta kärsivään työsaliin ihmettelemään (käytännössä jauhamaan paskaa ja täyttämään sudokua) silmät ristissä parin tunnin yöunilla, kun pistivät tämän töllöttimessä käyntiin jossain vuorokauden viimeisen tunnin kohdalla. Tuolloin teininä Deep Cover tuntui todella radikaalilta ja järkyttävältä shokkipaljastukselta: Voivatko Amerikan viranomaiset olla todella näin kieroja ja korruptoituneita? Entä miltä alamaailman murhaan painostetusta poliisista tuntuu? Miten tällainen paljastuselokuva on annettu tehdä?
Tänä päivänähän tuo kaikki lähinnä huvittaa, filmin tuntuessa pitkälti epäuskottavalta ja totuutta kaunistelevalta, eikä sen juonessa muutenkaan ole realismin suhteen hurraamista – osittain kokonaisuus on jopa sangen typerä crack-nistien ylivedettyine roolisuorituksineen, koppalakkipäisine huumekauppiaineen ja yksinkertaistettuine ”kuin koira veräjästä”-ratkaisuineen. Pidin silti piilokytäksi värvätyn Larry Fishburnen tulkinnasta tämän soluttautuessa katutason pikkudiileristä syvälle Länsirannikon huumebisneksen ytimeen, siinä missä myös omaan rooliinsa todella huonosti istuneen Jeff Goldblummin mukanaolosta. Vähän niin ja näin olevat tunnelmat posautetaan viimein lopputeksteissä, Dr. Dren ja Snoop Doggy Doggin mestaritasoisen nimikkobiisin paukahtaessa soimaan: olihan tämä nyt huomattavasti tusinatavaraa parempaa toimintatrilleriä.
19.7. Boyz-n-the Hood – Kulman kundit (1992) (Teatteri/35 mm)
Myös tämä kuuluu nuoruuteni elokuviin. Nauhoitin Boyz-n-the Hoodin videokasetille joskus yläasteiässä ja se oli tuolloin räppifriikin näkökulmasta ehkä päräyttävin kokemus, mitä olin koskaan elokuvan parissa saanut. Oikeastaan en jaksaisi jauhaa paskaa, joten sanon vain että yllätyin siitä, että ghettoon sijoittuva kasvukertomus oli oikeastaan parempi ja sykähdyttävämpi näin reilut kymmenen vuotta viimeisimmän katselun jälkeen ja meni heittämällä ehkä kymmenen parhaan näkemäni rainan joukkoon. Aikanaan itseäni ärsyttäneet puolet annoin anteeksi, elokuvakerrontatajuni (kai?) kypsyttyä tässä vuosien mittaan. Turha kommentti, mutta en ala tässä välissä tuhlaamaan aikaani mihinkään novellin mittaiseen arvosteluunkaan. Ellei joku halua gimme some mani.
20.7. Winchester: The House That Ghosts Build (2018) (DVD)
Winchester Mystery Housesta olisi saanut jotain muutakin aikaiseksi, kuin tällaisen munattoman, kovilla äänillä ja CGI-kummituksilla toteutettavaan säikäyttelyyn perustuvan C-luokan ongelmajätteen. Oikeastaan se talo on se paras puoli, alussa on myös ajankuva tuntui onnistuneelta. Jälleen kerran jää mietityttämään, miksi käytän elämääni näihin: ei se moderni kauhu siitä kuitenkaan muuksi muutu. Syy talon rakentamiseenkin on muuten tullut jonkun lapsineroksi itseään uskovan ammattilaiskäsikirjoittajan kynästä.
20.7. Edge of the Axe (1988) (BD)
Katsoimme Tumpin kanssa pari elokuvaa ja tämä espanjalaisten Kaliforniassa kuvaama slasher tuli katsottua ensimmäiseksi, sillä Arrowin oli jälleen onnistunut vedättää meitä bluray-painoksensa hienolla kansikuvalla. Pätkässä nähtiin pari kirvesmurhaa ja sitten ei käynyt mitään, tai ainakin muistikuvani tästä alkavat jo olla aika hatarat. Ai niin, Suomen kolmas presidentti löytyi sängystä filmin alkupuolella. En muista kuin että syömämme halpissuklaakeksit olivat parempia kuin itse taideanti: tämä varmaan siksi, että tätä kirjoittaessani olen nälkäinen ja väsynyt tämän suoltamiseen… Vielä olisi 12 elokuvaa jäljellä…
20.7. Stanley (1972) (DVD)
Näkemättä jäänyt 70-luvun eläinkauhufilmi, jossa perspillumieheltä näyttävällä Timillä on käärmeitä, jotka hän laittaa tappamaan omasta mielestään sen ansaitsevia. Koska tämä on 70-luvun eksploitaatiota, päättää elokuvan paras hahmo, todella sekaisin oleva ja jotain karkkeja napsiva köyhän miehen John Lennon silpoa matelijoita, mistä Tim sekoaa. Lopulta luikertelija nousee isäntäänsä vastaan, joka puolestaan syttyy palamaan ja jonka tekoja on verrattu Yhdysvaltain Vietnamiin suuntaamaan invaasioon. Tästä voisi antaa lisäpisteitä, mutta melkein kahden tunnin keston aikana tapahtuu niin hävyttömän vähän, että yli yksi tähti Stanleylle olisi rikos mielenterveyttä vastaan.
Nyt saa riittää ja alkaa vituttaa sen verran raskaasti, että jätän tämän homman kuitenkin tähän. Olkoot se sitten vaikka ensi kerran pakkopullaa. Tai sitten pidän henkisen kesäloman ja kommentoin näitä katseluitani hetken aikaa vaihteeksi vain yhdellä lauseella.
