Valta kuuluu kansalle, jyrähtää kiiltävää ruskeasilmää seuraava lauma möllejä välittämättä siitä, että suurin osa kansaa pitää heidän agendaansa hourulakamana. Sen kunniaksi on hyvä julkaista sinivalkoisen taipaleemme toinen satsi, jonka katsoin maratonhengessä tuossa parisen viikkoa takapakkia.
Aurora (2019)
Joku väitti Auroran olevan hyvä elokuva. Tai itse asiassa jotkut. Olisikin erityisen mielenkiintoista kuulla perusteluita tälle väitteelle.
Suhtauduin elokuvan katseluun neutraalisti ja päätin antaa sille mahdollisuuden ihan vain omana itsenään siitä huolimatta, että pakolaisuutta käsittelevät viimeaikaiset teokset ovat tupanneet aika lailla olemaan yksiulotteisia ja mustavalkoisia juttuja ainoana sisältönään se, että pakolainenkin voi olla hyvä ihminen. Ehkä jopa salaa odotin “yllättävän hyvää” uutta kotimaista kuvaa.
Ja supikoiran sonnat – ihan sitä itseäänhän tämä oli. Jollei mukana olisi hyvin alleviivaavaa sanomaa “hei, kaikki me ollaan ihmisiä ja plaa plaa plaa”, on vaikea uskoa että kukaan olisi erottanut lopputulosta muun tässä maassa tuotetun sakean katuojan sisällön seasta. Tai ellei epämääräisessä lappilaisessa pitäjässä päämäärättä elelevän tytön alkoholiongelmaa tällaiseksi sitten halua mieltää.
En mene siihen, että edelleen ympäri maailmaa löytyy ihmisiä, joiden mielestä juuri heidän edustamansa rotu on a(i)noa oikia ja muiden pitää todistella, etteivät ole eläimen tasolle jäänyttä alikehittyneistöä. Joka tapauksessa Aurora on jälleen yksi tällainen Atos ja Amin -henkinen manifesti, jonka koko sisältö perustuu tämän itsestäänselvän teesin suitsuttamiseen. Joo, hyvällä asialla sitä voitaisiin olla, mutta pitääkö elokuvasta pitää vain siksi, jos sen sanoma on humanistinen? Riittääkö pelkkä hyvää tarkoittava koukku, joka estää keisarin uudet vaatteet -tyylillä ihmisiä kritisoimasta yhtään mitään, vai pitäisikö filmin ehkä sittenkin koskettaa, naurattaa, viihdyttää – aiheuttaa ehkä muitakin tunteita, kuin vitutusta tekijöiden makutottumuksia kohtaan?
“Huvittavan” koko antirasistisesta jutusta vain tekee se, että samaan aikaan kun leffa paasaa suvaitsevaisuuttaan, on Chike Ohanwelle jälleen kerran langennut hassu rooli “perussuomalaisena” möllinä, jolle ensisijassa tämä ihmisten välinen tasavertaisuus on todistettava. Kuten esimerkiksi Hevi-reissussa, tässäkin tekijöiden mielestä tuntuu olevan todella hauskaa kääntää stereotypioita päälaelleen ja tehdä tummemmasta tyypistä isänmaallinen ja umpimielinen jäärä –ehkä omassa mielessäni on sitten jotakin pahasti vialla, kun itse koen tämän vain aika rasistiseksi. Nämä tyypithän synnyttävät huumoria nimenomaan yhdistämällä Chiken ihonvärin tämän esittämän hahmon käytökseen, jolloin lopputulosta voi verrata naureskeluun afrikkalaiselle, joka eurooppalaista esittäessään kävelee viidakossa niinihameessa ja knallissa. Eipä siinä, se ensimmäinen kerta Ohanwen näytellessä Hevi-reissussa “ihan tavallista Lapin miestä”, jonka ulkomuodolle toinen tyyppi säikähtää, meni vielä hymähdyksellä, mutta tämän saman jutun toistaminen saa aikaan jo vähän ristiriitaisia tunteita suomalaisen elokuvan roolituksesta. Todisteitahan minulla ei ole, mutta voi luoja että väitän, etteivät tuottajat laittaneet näyttelijää tähän osaan ainoastaan siksi, että hän suoriutui koekuvauksista parhaiten.
Ei, en mene vouhottamisen ja syrjinnän etsimiseen kiven alta, sanoinpahan vain sen mihin en voinut olla kiinnittämättä huomiotani. Eikä nyt siinä että Ohanwen näyttelemä Juha lappaa löylyä kiukaalle naama irvessä, selittää innoissaan talvisodasta ja tunkee pakolaisisää avantoon: elokuvan ongelma on lähinnä se, että käsikirjoitus on sitä samaa stereotypiaa ja leffasta löytyy aika iso kasa kaikkia niitä elementtejä, jotka kotimaisessa elokuvanteossa itseäni vituttavat. Alkaen nyt vaikka siitä hauskasta isoäidistä, joka ei suostu olemaan kiltti mummo, vaan teräsleidinä kiroilee ja haistattelee parhaansa mukaan. Jonkun Luokkakokouksen tapauksessa kaikki raivoaisivat tällekin hahmolle, mutta Aurorassa kyse on lienee raikkaan anarkistisesta komiikasta.
Tie pimeään (1962)
En sanoisi “yllättävän hyväksi” 1960-luvun kotimaiseksi, vaan omaan sarjaansa nähden papattaisin jopa mestariteoksesta – maailman elokuvaan nähden tämä on luonnollisesti progressiivista. Arrogantti nuori mies lukee Nietzscheä, kannattaa yli-ihmisajatusta ja ryhtyy tehtailemaan rikoksia. Pian ovat poliisit perässä ja lähipiirillä pohdintaa, antaako tyyppi ilmi vaiko ei. Leikkaus töksähtää pari kertaa, minkä ohella mukana on jokunen huono näyttelijä ja repliikki, mutta muuten lopputulos on uskottava ja jännitystä todella kiristävä sukellus ihmismielen pimeälle puolelle, minkä katselusta huomasi todella nauttivansa. Pitääpä katsoa myös ohjaaja-käsikirjoittaja Ossi Skurnikin kynäilemä Kasvot pimeässä joku päivä.
Macbeth (1987)
Kaurismäen Akin tuottama ja Pauli Pentin ohjaama elokuva, joka yrittäessään olla kaurismäkeläinen vain todistaa miksi Aki on huippuohjaaja, eikä vain minimalistisen tyylinsä takana piilotteleva tomppeli. Samaa ei voi sanoa Pentistä, joka tuntuu olevan täydellisen hukassa tekotaiteellisen, mahtipontisista lähtökohdista ponnistavan kuvansa kanssa. Tekotaiteellisuus on päivän sana samaan tapaan kuin Timo Linnansalon ohjausten tapauksessa. Onneksi kestoa ei ole venytetty liiaksi ja tunnin rullaaminen tekee Macbethistä jollain tapaa siedettävän. Tässä oli myös goretehosteena irtopää, mikä on aikansa näivettynyttä kulttuuri-ilmapiiriä ajatellen erikseen mainittava.
Silmä silmästä (1999)
Suomalainen kauhuelokuva voi hyvin huonosti. Silmä silmästä ei tuo tähän keittoon muuta kuin räkää, epäonnistuessaan jo teknisen osaamisensa puitteissa aika lailla täysin. Nainen muuttaa pikkupaikkakunnalle tekemään kirkkotaidetta, ryhtyy kuksimaan papin kanssa ja mukaan alkaa sekoittua helvetillistä painajaismaisuutta – sitä samaa, jonka Salatus elämät joka arkipäivä mahdollistavat. Leffan lopussa pyöri vielä ohjaaja Atro Lahtelan autokolariin sijoittuva kauhulyhäri Vastanaineet (1998), joka toimi minimalistisemmissa puitteissaan huomattavan paljon paremmin. En kyllä muista miksi, sillä suomalaisen elokuvan iltaa piristänyt rommipullo alkoi tässä kohtaa kuivua kuin Punainen meri Mooseksen edessä erään Raamatuksi kutsutun kirjan yhdessä sangen tunnetussa sadussa.
