Välillä tulee innostus katsoa suomalaisia elokuvia. Valitettavasti tuo palo myös yleensä sammuu jo parin katsotun leffan jälkeen. Kokoan nyt näiden tekstien alle jotain pieniä kommentteja viimeaikaisista suomailuistani.
Rakastunut rampa (1975)
Joel Lehtosen romaaniin perustuva tarina sijoittuu sisällissodan jälkeisiin vuosiin. Koko kansan rakastama Vesa-Matti Loiri esittää jotain kyttyräselkäistä jälkeenjäänyttä, jolla on sympatioita punaisia kohtaan. Tyyppi käy ennustajaeukolla tiedustelemassa pimpparautaa ja palkkautuu sitten jollekin porvarille rakennusmestaria esittäen, jotta voisi huudella naapurin flikkaa pullalle ja limonaatille.
Loirin tulkitsema Sakris Kukkelman voisi ihan yhtä hyvin olla joku Uuno-variantti. Tyyppiä on vaikea sääliä kaikessa törkeydessään, sovinistisuudessaan ja kusipäisyydessään, mutta silti loppu tuntuu hieman tylyltä, koska tuntuu etteivät nämä möllit edes ymmärrä, vaan käyttäytyvät vain niinkuin ovat esimerkistä nähneet ja kuvittelevat olevansa melkoisia sonneja. Meininki tasapainottelee komedian ja tragedian välillä ja mukana on kasa suomalaista mytologiaa juhannuksesta hirttoköyteen. Lähinnä Rakastunut rampa toimi jollakin tapaa siksi, että sitä huomasi nauravansa Loirin hahmolle siinä samassa mielessä, kuin eräille Brysselissä sekoileville suomalaispoliitikoille: mistä helvetistä noin surrealistista porukkaa edes löytyy?
Tina – hän ei pelkää hän tappaa vain kostaakseen (1993)
Ben Kamras (joka ilmeisesti tätä nykyä toimii Suomen Aikidoliitossa) on ohjannut hurjan elokuvan, jota vanhan vhs-kasetin takakansi mainostaa “ensimmäiseksi todelliseksi amerikkalaistyyliseksi action-elokuvaksi, mitä Suomessa on tehty”. Todellisuudessa tämä tarkoittaa sitä samaa laatua, minkä Kamrasin vuoden 1995 toinen spektaakkeli, Life on the Line esitteli omalle porukalleni eräässä leffamaratonissa vuosia sitten.
Rutiköyhän Koston enkeli -kloonin ideana nainen joukkoraiskataan, minkä jälkeen hän päättää maksaa viulut äijälaumalle. Jälkimmäiset ovat aika lailla samanlaisia esikuviensa kanssa ja yksi tyyppi tapetaan jopa ammeeseen. Muista kahdesta ensimmäisen perseeseen työnnetään valtava dildo ja toinen sidotaan pienen elokuvateatterin (Kamras Groupin oman Bio Cityn?) lattiaan ja tukehdutetaan. Loppuhuipennus on niin jännittävä, että sitä ei parane paljastaa. Sanotaanko näin että mies ja nainen täydentävät toisensa.
Tina on tehty niin mahdollisimman päin Asikkalan pitäjää kuin vain mahdollista. Tappelut saavat jähmeydessään hirveimmät kökkökungfut näyttämään Bruce Leen koreografialta ja treenimontaasi, jossa Tina ja tätä tsemppaava jätkä juoksevat Tuomiokirkon portaat ja lyövät kätensä yhteen, on jo lähes hauska. Turistimaisemaa näkyy muutenkin runsaasti aina Sibelius-monumentista Rautatientoriin ja pahamaineiseen Tapiolaan, enkä muista toista elokuvaa, jossa väkisinmakaajat olisivat satunnaisen uhrinsa perässä juostessaan hihitelleet “kohta saat patukkaa” tai “mulla seisoo jo”. Ikävä kyllä leffa on suurimmalti osin äänitetty niin surkeasti, että dialogista on ylipäänsä hyvin vaikea saada selvää. Onneksi taustalla jumputtava kumilankamusa korvaa tätä menetystä. Tinan koiraa näytelleen hauvan nimi on Rape.
Nimby (2020)
Teemu Nikki tuntuu olevan tyyppi, joka kerää kosolti kehuja siitä huolimatta, että ainakaan itse en jaksa ymmärtää miksi (toisaalta kun Suomea miettii, eipähän tyyppi ole se ainoa tapaus näiden akulouhimiesten ja domekarukoskien keskellä). Yksikään Nikin leffa ei tähän mennessä oikeasti ole vakuuttanut, vaikka paikoitellen pahasti vaivaannuttanut ja muutaman hahmon osalta ala-arvoisesti näytelty Armomurhaaja oli eläinoikeuksia rautaisella kädellä sorkkivine aiheineen lähimpänä onnistumista.
Nimby on lähinnä säälittävä tapaus, jonka katsoin pitkälti ihan muista kuin elokuvallisista syistä. En nyt lähde siihen, miten itsestäänselvä sanoman pitäisi olla, sillä tiedän ettei se sellaista median seuraamisen perusteella valitettavasti monelle ihmiselle todellakaan ole. Filmin pointtina on se, että yrittäkää sietää toisianne. Itselleni yli puolentoista tunnin elokuvan ripustaminen tämän ympärille tuntui tylsistyttävältä ja tästä päästään toki myös erääseen lähtökohtaan, josta keskustelimme opinahjossani männäsyksynä: kelle tätä sanomaa yritetään tuoda? Jos elokuva käsittelee maahanmuuttoa, suvaitsevaisia, natseja ja pakolaisia, on aika varmaa ettei äärioikeistolainen puoli ihmisistä sitä todellakaan katso. Suvaitsevaisempi osasto ei puolestaan (sikäli ihan hyvästä syystä) edes halua ymmärtää siniristilippua heiluttelevia Hitlerin miehiä. Tämä kävi ilmi esimerkiksi Hesarin jutusta, jossa muistaakseni kyseenalaistettiin näiden henkilöiden inhimillistäminen aika hyvin.
Valitettavasti jos tilanteiden eskaloitumisen haluaa välttää, emme voi mennä ääriajatteluun, joka demonisoi vastapuolen: olisimmeko edes tällöin sen parempia kuin porukka, joka näkee kaikki maahanmuuttajat (lukuunottamatta niitä harvoja yksittäistapauksia, joihin ehkä ovat jopa tutustuneet) pahana tai vähintäänkin epäinhimillisenä massana? On myös hyvä muistaa, että esimerkiksi kansanmurhat ovat mahdollistuneet ainoastaan juuri tämänkaltaisen ajattelun kautta ja sanokaa mitä sanotte, mutta itse koen aivan yhtä pahaa oloa tarrasta, jossa maassa makaavaa ja kättään kasvojensa suojaksi nostavaa natsia ollaan lyömässä pyörällä päähän, kuin vastaavasta, jossa osat ovat toisinpäin ja isänmaantoivo skodaisee punikkia pollaan.
Vastapuolen ymmärtäminen olisi tärkeää myös siksi, että tämä on ensimmäinen askel yrityksissä ratkaista ongelmia. Usein vihan taustalla tuntuu olevan kyse yksilöiden omasta katkeroitumisesta, kuten Nikin elokuvassa esitetään. Ihmisiä kuuntelemalla ja analysoimalla olenkin alkanut uskomaan, että kun itsellä menee henkilökohtaisessa elämässä huonosti ja sitä voi henkisesti todella pahoin, helpointa on vain löytää ulkopuolinen syntipukki, jonka vikaa tämä kaikki on. Itse tunnen ihmisiä, jotka esimerkiksi avioliiton kariutumisen, monotonisen ja mieltä tyydyttämättömän työn ja alkoholismin tapaisten asioiden pitkäaikaisesti rasittamana ovat alkaneet uskomaan että oikeastaan kaikki heidän ongelmansa johtuvat maahanmuuttajista, vasemmistopolitiikasta, panseksuaaleista ja niin edelleen. Hyvin huvittavaa on se, että juuri nämä ihmiset monesti myös asuvat mahdollisimman kaukana näistä probleemoistaan omassa takahikiäkuplassaan.
Kun yhteiskunnan näkee kaiken pahan alkuna, sitä vastaan aletaan kapinoida vaikkapa natsitervehdyksiä tekemällä ja Anoa kannattamalla. Sitten aletaan lukea “vaihtoehtomedioita” ja nopeasti päästään vielä salaliittoteorioihin, että oikeastaan paholaismainen liskoeliitti on muuttanut tällaiseksi maailman, jossa muutoin olisi niin hyvä elää. Tässä onkin loputon kierre valmiina, jota voi verrata nuorten syrjäytymiseen ja sitä myötä väkivalta-, jengi- ja muuhun rikollisuuteen etenemiseen. Jos kurin lisääminen ja patukat eivät ole hyvä idea näiden ongelmien hoitamiseksi ja kaikkialla puhutaan siitä, että nuorisoa pitäisi kuunnella ja heidän ongelmiaan yrittää ymmärtää, voisiko asiaa lähestyä samalla kaavalla myös ympäri (tässä tapauksessa) Suomea elävien henkisesti samassa jamassa olevien aikuisten ihmisten suhteen? Lopputulos kun voi olla kummassakin tapauksessa pahimmillaan sama.
Nimbyn yksi perusajatus on se, että oikeastaan kaikki sen hahmot ovat tekopyhiä ja lopulta siis samalla viivalla toistensa kanssa. Samalla se pyrkii etsimään jonkinlaisia syitä henkilöiden käytökselle ja esittämään kaikki ainakin jollakin tapaa ihmisinä. Valitettavasti tämä jää lopulta aika pintapuoliseksi, eikä katsoja oikeasti saa typerästi kirjoitetun natsipomon sielunelämästä irti muuta, kuin että tätä nyt satuttiin kiusaamaan pienenä. Käsikirjoitus on todella vaivaannuttava ja pahinta ovat mukaan ripotellut muka-nokkelat pienet yksityiskohdat, kuten kasvisnakkeja pyytävä pikku-Aatu. Näillä jatkuvilla ristiriidoilla ilmeisesti halutaan korostaa sanomaa vallitsevan tilanteen järjettömyydestä, mutta lopputuloksena koko paska tuntuu enemmän joltain tekijöiden huonolta vitsiltä, kuin uskottavalta yritykseltä vakavaan puheenvuoroon. Komediahan on toki mitä mainioin lajityyppi vaikeiden asioiden käsittelyyn, mutta huumoriakin on monenlaista.
En tiedä kenelle Nimbya pitäisi suositella, sillä se ei viihdytä, naurata tai saa uusia ajatuksia aikaiseksi, ehkä jopa päinvastoin – kun tämän olisi pitänyt opettaa katsojansa ymmärtämään vastapuolta, itse kaikesta em. kommentoinnistani huolimatta olin leffan loputtua ja ulos kadulle astuttuani niin iloisella tuulella, että repäisin tielleni osuneen, vaneriin maalatun ja rautalangalla työmaa-aitaan kiinnitetyn hakaristimaalauksen vilkuilevista ihmisistä välittämättä apinanraivolla irti ja nakkasin sen vihamielisen sadattelun saattelemana niin kauas kuin lähti. Muutenkaan itse arvostamaani elokuvakerrontaan ei kuulu sanoman hierominen katsojan naamalle lopussa niin, että se nyt varmasti ymmärtää mitä me yritettiin tällä kaikella sanoa.
Kaiken kaikkiaan Nimby on paska leffa, jonka mielenkiintoa jaksaa kantaa ainoastaan yksi visuaalisesti miellyttävä tekijä, joka jääköön kirjoittajan omaksi salaisuudeksi.
