Kappas sanoi Barabbas: katsoessani Kuvaputken tekstieditorin oletusnäkymää, väittää sivu julkaistuja artikkeleita olevan esillä par’aikaa 99 kappaletta, mikä tarkoittaa siirtyvämme kolminumeroiseen lukuun tämän tekstin myötä. Koska juonittelimme viettävämme Pahan akselimme keskuskomitean toisen tyrannimaisen johtohahmon, Ikuisen presidentti Porttilan kanssa ensi viikolla leffapäivää, lupaan juhlan kunniaksi kuskata paikalle kuivakakun. Kansantasavaltalaisessa hengessä Te, rakkaat lukijamme, valitettavasti jäätte näistä kemuista paitsi. Ellei diktaattorin kuvan kiillottamista sitten sellaiseksi lasketa. Muistakaa puurtaa työssänne ahkerasti – sen sanotaan vapauttavan!
Vierailimme muuten Kuviskerhon sisärenkaan kera tänään ensimmäistä kertaa aikoihin Pienessä leffakaupassa. Voisin päivittää ostokseni tähän:
Tämän jälkeen taapersimme vielä parit kirpparit läpi, mutten jaksa niistä tekemiäni löytöjä, jotka olivat lapsuudestani tuttua unkarilaista Vuk-animaatiota lukuun ottamatta aika tylsiä, tähän merkata.
Tilasin myös kuukautta takaperin 88 Filmsiltä pari blu-rayta, jotka saapuivat eilen:
Ai niin! Laajakuvan Peilin takana -kirja löyty nyt myös kirjastosta: https://peilintakana.laajakuva.com/kirjastot/
18.5. Niilin jalokivi (1985) (BD)
Koska äijäilin yön yksin himassani, päätin pitää seikkailuillan ja katsella kolme aiheeseen istuvaa elokuvaa siltä istumalta. Näistä ensimmäiseksi valikoitui kirjastosta lainaamani Niilin jalokivi. Olin alkanut jo suhtautua hieman epäillen vuosia aiemmin nähdystä Vihreän timantin metsästyksestä muodostamaani negatiiviseen mielikuvaan, sillä katselutilanne oli tuolloin kaikkea muuta kuin keskittynyt ja aloinkin pohtia, olisiko tuo Michael Douglasin tähdittämä rymistely ehkä kuitenkin toisen katselukertansa ansainnut. Tämän jatko-osan perusteella ei helvetissä ansaitse! Niilin jalokivi oli aivan yhtä ärsyttävä ja tylsä, kuin mitä muistikuvani tuosta edellämainitustakin toitottavat. Douglas ei sovi sankariksi laisinkaan eikä tunnelmointia tai vauhtia löydy. Ainakin Danny DeVito vetää köyhää showtaan ja elokuvassa oli myös joku shaahin ja Saddamin risteytykseltä vaikuttava itsevaltias. Kaikki eteni niin hitaasti, että ajatus koko maratonista alkoi hiljalleen tuntua aika huonolta idealta.
18.5. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (1989) (DVD)
Illan iloinen yllätys oli se, että Indiana Jones 3 oli yhä yhtä hyvä leffa, kuin millaiseksi sen lapsuusvuosiltani muistin. Kymmenisen vuotta sitten (ties monennenko kerran) uusiksi katsomani Kadonneen aarteen metsästäjät ärsytti tuolloin parikymppisenä suunnattomasti huumorinsa ja ylimielisen Harrison Fordin vuoksi ja ”joku aika sitten” jälleennäkemäni Tuomion temppeli jo suorastaan tympi. Viimeinen ristiretki pitää pintansa uskoakseni pitkälti onnistuneen käsikirjoituksensa vuoksi: elokuvassa etsitään Graalin maljaa, matkataan ajassa ja mantereelta toiselle, tavataan Hitler, ikivanha (mutta nykyenglantia puhuva) temppeliritari, muututaan väärästä pikarista kulauttamisen myötä muumioksi ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikessa on tekemisen meininkiä ja Sean Conneryn isähhahmon vittuileva komiikka vie huomion Fordin egolta. Toteutus on kaikin puolin onnistunut ja kaikesta huokuu menneiden aikojen seikkailun tuntu, leffan fantastisen ajankuvan tuntuessa ”uskottavalta”. Spielbergin parhaita elokuvia, jonka kahdesta muusta Indystä poiketen taidan jopa jättää vastedeskin hyllyyni.
19.5. Tulijalka (1986) (VHS)
Formaattien kirjo tuli täydelliseksi pikkutunneilla, tunkiessani videonauhurini syvään kurkkuun vielä Cannonin tuottaman Tulijalan. Chuck Norris ja Lou Gossett ovat aarteenmetsästäjiä, jotka selviävät aavikolta nippa nappa elävältä paahtumiselta sen vuoksi, että Norris on niin kova jätkä, ja lähtevät Latinalaiseen Amerikkaan uuden seikkailun perässä oppainaan Melody Andersonin tulkitsema nainen ja vanhan shamaanin hölisemät legendat. Mukaan menoon mahtuu niin tappeluita, karatea, sissejä, viinaa, viidakkoa kuin muinaisia intiaaniriittejä, ennen kuin kolmikko viimein – tadaa! – löytää muinaisen aarteen, jonka indianajonesmaisen museoinnin sijaan käyttävätkin pääsylippuna makeaan elämään! Filmin lopussa tyypit istuskelevat jossain trooppisella terassilla nauttimasta luksuksesta, jonka toisen valtion alueelta kähvelletyt muinaisesineet näille ovat suoneet! Voiko tämän poliittisesti epäkorrektimmaksi meininki enää mennä?
