Helteen runnellessa mieltä ja sielua on päiviä tullut vietettyä pitkälti ulkoillen, milloin puistossa kirjaa lukien, metsässä kävellen, pidemmällä pyörälenkillä tai kaltseilla Trivialia pelaten. Elokuvien katselu on jäänyt hieman vähemmälle, eikä hikiluukussa verhojenkin läpi ruutuun porottavan auringon ja tunkkaisen asunnon yhdistelmä erityisemmin houkuttele. Jotain silti on tullut katseltua ja koska haluan nyt oikeasti saada kommenttini ajan tasalle ja aloittaa puhtaalta pöydältä, vedämme mutkat suoriksi ja hoidamme hommat parhaaseen Hesari-tyyliin. Ohessa siis viimeisten kahden viikon elokuvat kerralla, olkaatte ystävällisiä.
Vahakabinetin arvoitus (1933)
Vahakabinetin johtaja luo putiikkiinsa sisältöä tekemällä ihmisistä näyttelyesineitä. Michael Curtizin sikäli ihan katsottava, joskaan ei kummempaa järkyttelyä aikaansaava filmi oli tyypillisesti aikoinaan Suomessa kokonaan kielletty.
Vahakabinetti (1953)
Heti perään katsotussa uudelleenlämmittelyssä Vincent Price laittelee vuorostaan naisia vahan alle. Sikäli elokuva on viihdyttävämmin kerrottu kuin edeltäjänsä, mutta osa sen ratkaisuista kuten lopputaistelu Pricen kätyrin kanssa (kuuromykän kummajaismaisuutta korostetaan tekemällä hahmosta vahva kuin härkä) tuntuvat turhalta dramatisoinnilta ja nakertavat mielestäni hahmoista ulottuvuutta. Tästä puheenollen leffan 3D-jutut ovat yhtä vaivaannuttavia kuin 99,5 prosentissa kolmiulotteisia elokuvia.
Lake Placid 3 (2010)
Törkeän huonossa tv-elokuvassa perheen poika oppii, ettei kaupasta varastaminen kannata siinä missä myöskään järvessä elävien CGI-krokotiilien ruokkiminen. Ruman ja typerän elokuvan mielikuvitus on minimissä ja esimerkiksi Elävienkuolleiden yöstä varastellaan tuntuvasti. Digiverta ja tissejä riittää. Löysin tämän jonkin mielenhäiriön kourissa muutama viikko sitten erään kamppilaisen antikvariaatin sivuhuoneen leffahyllystä ja tiesin jo DVD:tä kassalle kiikuttaessani, että taidanpa tehdä juuri suuren virheen.
Kauhun pikajuna (1972)
Espanjalais-brittiläisessä kauhujutussa Christopher Lee kuljettaa muinaista olentoa jonka sisältä löytyy avaruuden perkele pikajunassa Mantsurian halki kohti Eurooppaa. Hirviön tapana on The Thingin mieleen tuovasti vaihdella tarpeen vaihtuessa isäntää ihmisestä toiseen (tämä ei ole ihme kummankin elokuvan perustuessa samaan romaaniin) ja tämän katseella on uhreissaan veret silmistä valuttava vaikutus. Myös Peter Cushing on mukana matkalla ja Telly Savalas nähdään lopummalla psykopaattisena kasakkana, joka syöksyy sotilaineen mukaan kyytiin jossain Venäjän takamailla. Yhteisellä matkalla on myös paholaisenpalvontaan hurahtava munkki ja kevyttä kritiikkiä auktoriteettiasemassa olevien vallankäyttöä kohtaan on löydettävissä sieltä sun täältä, joten pienoismallin puksuttaminen halki lumisen maiseman on kokonaisuutena erittäin miellyttävää katseltavaa. Kauhun pikajuna kuuluu myös Helmetin elokuvahaasteeseeni, joten saipahan tuotakin projektia vaihteeksi eteenpäin.
Jesse James kohtaa Frankensteinin tyttären (1966)
Frankensteinin lapsenlapsi (edes nimi ei siis ole kunnossa) jatkaa paronin kokeita myyttisen villin lännen maisemissa ja tapaa Jesse Jamesin, joka osuu karkumatkallaan tämän taloon. Uutta hirviötä aletaan siis kyhäillä, tosin tällä kertaa kehonkappaleiden kursimisen sijaan tarkoituksena on herätellä kuolleita eloon näiden omissa ruumiissa rastafari-henkiseksi maalatun kypärän avulla. Näyttely on alaluokkaista ja toisiin kuviin taustaksi laitettu maalaus efektinä täydellisen tökerö, mutta kiinnostus huonoutta kohtaan ei jaksa kantaa puoltaväliä kauemmas. Yhtä tylsille metsästysmaille ei sentään mennä, kuin William Beaudinen toisessa saman vuoden klassikossa Billy the Kid Versus Dracula.
Comrade Kim Goes Flying (2012)
Pohjois-Korean ensimmäisessä romanttisessa komediassa nuori kaivostyöläisnainen alkaa haikailla trapetsitaiteilijan elämästä. Vaikka alussa taitoja ei tunnu olevan, kannustaa naurava työyhteisö toveri Kimiä treenaamaan unelmaansa, jossa hän lopulta onnistuu samalla, kun tajuaa oman duuninsa tärkeyden ja hienouden, kohtaapa siinä sivussa myös rakkauden. Kimlandian iloisten ihmisten täyttämänä hyvinvointivaltiona esittävän kansainvälisen tuotannon huumori on todella sovinnaista, mutta turistien houkuttelemiseksi kuvatulta mainosvideolta tuntuva alku lähes naurattaa. Myös animaatiojaksot ovat silmää hiveleviä. Silti elokuva olisi varmasti ollut ikimuistoisempi, jos sen pääosassa olisi ollut taivaalle karkaava Kim Jong Un.
Nalle Puh (1969)
Lyhyessä neuvostoliittolaisessa animaatiossa totutusta poikkeavalta näyttävä ruskea nalle juoksee käsiään heilutellen kuin amfetamiinipistoksen saanut ja pyytää Nasua juonimaan itselleen mehiläisten vartioimaa hunajaa ilmapallolla. Kelpo piirretyn mestarillisuus ei tällä katselulla tahtonut aueta itselleni.
Kuolematon luuranko (1945)
Otin tosiaan Soviet Movies Onlineen vuorokauden tunnukset ja ehdin katsella tämän puitteissa maratontyylillä useammankin edesmenneessä itänaapurissa valmistuneen filmin. Kuolemattomassa luurangossa pahan voimat uhkaavat Venäjää, joten sankari hakee näkymättömyysviittoineen apua taisteluunsa ties mistä arabivaltakunnasta pelastaakseen kuolemattoman suurpahiksen vangitseman naisen. Toisen maailmansodan aika näkyy voimakkaasti. Trikkiefektit ovat yhä hienoja (joskin trikkiefektin näköisiä) ja osa leffasta kerrotaan musikaalina.
Kuolleen miehen kirjeet (1987)
Ydinaseistusta vimmalla kritisoivassa perestroikan aikaisessa postapokalyptisessa filmissä maailma on järeämmillä pommeilla käydyn sodan jäljiltä tuusannuuskana ja elämä muutenkin aika kurjaa. Kohtaukset kaupunkien tuhoutumisesta ja kuolemansairaiden lasten kohtelusta ovat kouraisevia ja elokuvan tunnelma on muutoinkin suhteellisen piinaava. Pienimuotoinen mestariteos, joka on syyttä unohtunut tarkovskien alle.
Juhannusaatto (1968)
Hyvin surrealistisessa neukkusekoilussa tuntuu olevan surrealismia surrealismin itsensä vuoksi. Aloin tämän aikana olemaan puoliksi jossain muualla ja ihmettelin sumean näkökentän takaa aikamoisesti, kun kaikki vain äkisti loppui kuin käsiä taputtamalla. Huumori ei muistaakseni ollut kovinkaan kummoista.
Punainen teltta (1969)
Lähelle kolmea tuntia kipuavassa suurfilmissä kuvataan napajäätikölle jumiin jääneiden miesten selviytymiskamppailua ja näistä ainoana hengissä selvinneen omantunnontuskia aaveidensa kanssa. Kuvat loputtomasta valkeudesta ovat hienoja, mutta neuvostoliittolaisleikkausta on pitkitetty liikaa, minkä ohella jäin kaipaamaan lyhennetyn version sisältämiä Ennio Morriconen musiikkeja. Vanhaksi maskeerattu Sean Connery nähdään jumiin jääneitä etsimään lähteneenä ja matkalle kadonneena Roald Amundsenina, minkä lisäksi seikkailussa esiintyy myös jääkarhu. Leffan nimi tulee kylmyydessä hytisevien pelastuspartion toivossa maalaamasta asumuksesta.
Aleksanteri (2004)
Oliver Stone ohjasi suuren paskakasan suuresta murhamiehestä vailla sisältöä tai sielua. Hollywood-tähdet eivät istu rooleihinsa ja yleiskuva tuo enemmän mieleen amerikkalaisten naamiaiset kuin tuhansien vuosien takaisen vanhan maailman.
Anti-Clock (1979)
Jack Bondin ja myöhemmin itsemurhaan päätyneen Jane Ardenin erikoinen tajunnanvirtafilmi ei onnistunut aukeamaan itselleni ensimmäisellä katselulla, mutta imaisi omituiseen maailmaansa kuin imuri kärpäsen. Leffassa kuullaan monologeja, nähdään irrallisilta tuntuvia kohtauksia ja seikkaillaan jossain alitajunnassa. Osa filmiä on kuin rakeista, mustavalkoista videokuvaa, osa puolestaan skarppia ja väreissä. M:n kaltaisia pläjäyksiä suoltavan Anna Erikssonin lienee syytä katsoa Anti-Clock, joka on itselleni sitä aitoa, häiritsevää ja konflikteja aiheuttavaa taidetta, josta Eriksson messuaa ja millaiseksi kaiketi oman elokuvansa olisi halunnut saada. Kokemusta voisi verrata yksinäiseen öiseen käyntiin Kiasman kiinnostavimmissa näyttelyissä.
Sairaat mielikuvat (1972)
Robert Altmanin kauhudraamassa Susannah Yorkin tulkitsema nainen flippailee kuin viimeistä päivää, nähden hallusinaatioita niin aviomiehestään kuin parista vuosien varrella vastaan tulleista rakastajista, joista toisen pitäisi vieläpä olla kuollut, unohtamatta tietenkään tytärtä, jota hänellä ei koskaan edes ollut – kaiketi. Mieleen piirtyvistä sairaista kuvista pitäisi kuitenkin päästä niskanpäälle, joten rauhassa sekoileva muija alkaa tappamaan harhojaan, missä piilevät toki riskinsä – mistä tietää, onko näky totta vai ei? Myös katsoja menee kaiken aikana sekaisin kuin maailmantalous koronan kourissa.
Memorial Valley Massacre (1989)
Juuri kun kuvittelit, että on turvallista palata telttaan…
Memorial Dayn aikaan sijoittuva leffa ei ennakko-odotuksista poiketen ollutkaan puhdasverinen slasher, vaikka murhaaja tappaa retkeilijöitä puustossa. Tällä kertaa ihmiskuntaa harventaa korvessa yksikseen kasvanut supervahva luolamies, jonka alkuperän katsoja aavistaa jo huomattavasti ennen lopun paljastusta. Kuvanlaatu yhdistettynä ruutuun loistaneeseen auringonvaloon teki leffan seuraamisesta pahimmillaan sietämätöntä, mutta toisaalta koko juttu nyt oli moista jo muutenkin. Typerästä liukuhihnaroskasta saa harvat huvittumiset alkuihmisen metsään väkertämistä ansakuopista, joihin jossain välissä joka toisella hahmolla on hirveä hinku juosta. Näyttelijöistä nimekkäin on B-luokan vakiokasvo Cameron Mitchell ja luola-asukin peruukki taasen varmaankin samasta vuokraamosta, jonka palveluita tuhat tuotantoa ennen Memorial Valley Massacrea on jo hyödyntänyt.
Huomenna herään ja tee läikkyy (1977)
Tsekkoslovakialaisessa aikamatkailukomediassa kyseisiin reissuihin soveltuva kone vaikuttaa avaruusalukselta ja siinä myös nähdään tappiostaan kuullessaan melkoiset itkupotkuraivarit saava Hitler räyhäämässä bunkkerissaan. Komiikka on taas kerran laimeaa ja mielestäni nimikkojuoma näytti teetä enemmän kahvilta. Parhaat hetket tuovat aikatrippailunsa puolesta mieleen jonkin itäblokkilaisen Paluun tulevaisuuteen.
Tokyo: The Last Megalopolis (1988)
135-minuuttisessa japanilaisessa kauhupätkässä origami-linnut heräävät eloon ja tappavat ihmisiä, minkä ohella yksi tyyppi pitää suussaan irtokättä. Parhaiten kaiken voi tiivistää IMDb:n synopsikseen: ”A demonic reincarnation of a Japanese general from the 10th century appears in the early 20th century Tokyo with a mission to destroy the blooming city.”
Setä Boonmeen edelliset elämät (2010)
Rauhallisessa thaimaalaisessa taide-elokuvassa kuolleet palaavat puhumaan karva-apinan muodossa ja kala nai naista vesiputouksen lammikossa. Hiljaiset öiset kuvat toimivat kuin fistelli osoituksena jonkun korkeamman voiman huumorintajun laadusta ja surrealistinen filkka on muutenkin mukavaa fiilistelyä, mutta odotin siltä silti hieman väkevämpää kokemusta.
Punaparta (1965)
Katselutilanne Akira Kurosawan kolmituntiselle draamalle oli täysin väärä. Lääkäri auttaa ihmisiä menneiden aikojen Japanissa ja köyhät ovat valmiita tekemään joukkoitsemurhan kurimustaan paetakseen sekä unelmoivat olevansa ruohonsyöjäeläimiä, jolloin nälkä ei koskaan kurnisi suolia.
Epilogina kerrottakoon, että luin tässä viikon sisällä myös kaksi Tove Janssonin kirjaa, jotka olivat Muumipappa ja meri ja Muumilaakson marraskuu. Peräkanaa kahlattuina nuo muodostivat hyvin melankolisen mutta silti omalla filosofisella tavallaan hyvälle mielelle tuovan lopunajantarinan, joka tuntui kirjailijan jäähyväisiltä hahmoilleen ja kuoleman metaforalta. Tai mitä lie, en edes yritä puhua pehmoisia tämän enempiä, sillä niskojani särkee ja haluan viimein lopettaa tämän pirun kirjoittamisen. Voikaa paksusti.
