Lokakuu jatkui hyvin kauhuelokuvapitoisena. Koska olen yhä noin kuukauden myöhässä kommenteissani, saavat alustukset jälleen kerran odottaa suopeampaa ajankohtaa – tälläkin hetkellä minun pitäisi itse asiassa analysoida erään kotimaisen törkysarjan jaksoa ekokriittisestä näkökulmasta, mutta sen sijaan yritän lauantain kunniaksi piristää itseäni ottamalla näitä hyvin tärkeitä kommentteja kiinni. Ei oikolukuja, sivuston riepottelemien kuvien runkkaamista tai mitään muutakaan. Taustalla pyörii tällä kertaa laatufilmi My Name Called Bruce.
Parents (1989)
Kasarin loppupuolen kanadalainen kauhudraama olisi voinut olla parempi, jos siihen oikeasti olisi keskittynyt, vaikka pahoin kyllä epäilen. Keskiluokkaista amerikkalaista omakotitalounelmaa elävä pikkupoika alkaa epäillä vanhempiensa olevan kannibaalimurhaajia ja tällä takaikkunamaisella kuviolla yritetään kannatella kiinnostuskäyrää. Mitään oikeasti ruutuun liimaavaa ei tunnu käyvän, eikä leffa ole tarpeeksi raflaavakaan. Eksploitaatioarvojen tai tunnelman puuttuessa kaljan kittaaminen ja paskanjauhaminen tuntuu itse elokuvaa luontevammalta tavalta viettää aikaa. Parents tuo mieleen keväällä katsomani Grandmother’s Housen (1988), joka oli vielä tätäkin kuivempi.
Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (2006)
Tiedän mitä teit viime kesänä -sarjan – jossa teinien yliajama lihakoukkukäsi piinaa näitä perinteisessä jenkkiläisessä slasher-hengessä – kaksi ekaa elokuvaa kuuluivat lapsuuteni salaa tv:stä katsottuihin ”klassikoihin”, joskaan en haluaisi enää tässä iässä välttämättä tarkastaa niiden ”laatua” uusiksi. Kolmosen näin vasta nyt ja voi rähmän käki että tämä suoraan videolle valmistettu ilotulitus oli yhtä riemunkiljuntaa. Alku lupaa vielä kollektiivisia camp-nauruja, murhaajan vaaniessa tyyliin jossain huvipuiston katolla, mutta tästä eteenpäin filmi lähinnä puuduttaa. Voisin ehkä mennä jopa suosittelemaan, mikäli Nightmare – painajainen merellä lukeutuu suosikkielokuviisi.
Tuomiopäivän kostaja (1999)
Oletko nähnyt Albert Pyunin elokuvan The Wrecking Crew (2000)? Sen jonka kansi mainostaa filmiä kissankokoisilla kirjaimilla painetulla Snoop Doggin nimellä, räppärin kuitenkin lähinnä heiluttaessa alkukohtauksessa käsiään ja kadoten sitten kuin pieru Saharaan. Sen joka on kuvattu jollain DV-tasoisella kameralla slummikorttelissa, näyttää yläasteikäisten vapaa-ajan projektilta ja jonka juoni koostuu lähinnä ammuskelusta ei niin näyttävästi. Sen jonka soundtrackina toimii pääosaa näyttelevän Ice-T:n 7th Deadly Sin -levy, joka pyörittyään leffaa lyhyempänä ympäri, alkaa loppupuolella uudelleen alusta.
Urban Menace on The Wrecking Crewin isoveli, jota itse asiassa näytetään myös editoidun tuohon myöhempään pökäleeseen mukaan. Jonkinlaisessa kauhujuonessa Snoop Dogg on seonnut pappi, muuta en enää muista. Myös tässä ammuskeltiin jossain hylätyissä taloissa ja välistä lihavat pojat Fat Joe ja Big Pun (joista jälkimmäinen kuoli myöhemmin ylipainoon) hihittelevät kameralle. Taustamusiikkina toimi mielikuvieni mukaan tällä kertaa Ice.T:n VI, suurin piirtein edellä keinotuin keinoin. Osa leffasta on kuvattu Bratislavassa. Jokainen voi itse päätellä, kannattaako tähän uhrata 70 minuuttia elämästään vaiko ei.
Viides sormi (1971)
Murhaaja jahtaa ihmisiä ja silpoo näiden sormia. Franco Nero näyttelee juoppoa journalistia, joka ryhtyy selvittämään asiaa. Elokuvan maailmankuva on poliittisesti melkoisen epäkorrekti ja kyseenalainen, Neron mm. hakatessa jonkin ex-tyttöystävänsä tms. Tämän jälkeen hän palaa kotiin, jossa löytää tyttöystävänsä kurkku auki viillettynä. Äkisti muija kuitenkin pomppaa pystyyn huutaen tyyliin ”juksasinpas sinua!”, ja pariskunta ryhtyy nauraen jahtaamaan toisiaan asunnossa tyynysodan merkeissä. Lopussa Nero vielä jahtaa murhaajaa rapistuneessa tiilirakennuksessa. Tunnelma on paikoitellen sitä ehtaa gialloa, vaikkein mistään genren merkkiteoksesta olekaan kyse.
Emotion (1966)
Housen ohjaaja Nobuhiko Ôbayashin lyhärissä on surrealismia ja vampyrismia. Taiteelliset keinot tuovat mieleen sekä tulevan kummitustaloilottelun että ehkä jollain tapaa Shinya Tsukamoton varhaisemmat sekoilut. Joku vertasi myös tätä esikuvaksi Guy Maddinin Draculalle, mikä ei sikäli ole mielestäni kaukaa haettua. Toimii keskiyön elokuvakokemuksena.
Bed of the Dead (2016)
Pidimme peli/saunaillan Tumpilla, minkä antiin kuului mm. DVD-kauhupeli AtmosFear (siitä ehkä vielä joskus enemmän juttua) ja joku toinen lautapeli, missä piti valita ihmiset, joiden päälle ajaa rautiovaunulla. Itse luonnollisesti uhrasin leikkivät lapset iloisen puhuvan dinosauruksen tieltä. Katsoimme myös ehtoon päätteeksi elokuvan Bed of the Dead, joka oli hyvin huono idea. Jostain syystä kuvittelin kyseessä olevan uusintaversio 1970-luvun törkyklassikosta Death Bed, jossa sänky söi ihmisiä, mutta kissanpaskat. Kuuma nuoriso menee panobileisiin hotelliin, jonka sänky on valmistettu hirttopuusta – senhän tietää mitä siitä seuraa, kaiken maailman mörköjen asustaessa makuusijan alla ja niin edelleen. Sänky ei mutustele ketään ja voi vain ihmetellä, miksi nämä muijat ovat lähteneet jätkiensä matkaan, kun he tuntuvat vastoin äijiään niin ahdistuneilta mistään seksuaaliseen tekoon viittaavasta. Ruma ja paska leffa, joka voisi ihan hyvin olla Asylumin tuottama.
Tappajanuket (1989)
Tappajanuket laittavat ihmiset säpäleiksi Asylumin tuottamassa suoraan videolle -kauhuleffassa, josta on vaikea muistaa jälkeenpäin oikeastaan mitään. Jatko-osia löytyy niitä janoaville.
Underworld: Awakening (2012)
CGI-hirviöt ottavat toisistaan mittaa epäilemättä vuoden 2021 huonoimmassa katselussa. Suosittelen välttämään kuin ruttoa, koleraa tai Kokoomusta.
Kiinalaiset Pariisissa (1974)
Katselimme kaverini Tomi Mengeleen kanssa tämän leffan, josta nimimerkki Tumppi kirjoittikin jo omaan päivyriinsä aiemmin. Maon kiinalaiset kommunistit valtaavat Ranskan ja omituinen komedia keskittyy kuvaamaan, kuinka keskenään torailevat fransmannint yrittävät sopeutua tilanteeseen laittamatta kampoihin edes täitä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-pääosanäyttelijä Jean Yannelta näytetään julkaistun erittäin tyylikkään näköinen DVD-boksi, josta näemmä myös pyydetään Amazonissa tyylikkäästi vajaat 400 dollaria.
Nomadland (2021)
Kaurismäkeläinen Oscar-voittaja on kehujensa arvoinen, kuvatessaan hyvin hidastempoisesti unohdettua työtätekevien ryhmää, jolla ei modernissa amerikkalaisessa maailmassa välttämättä ole pätkätöitä kummempaa ja kotikin löytyy asuntoautosta. Ei siinä, itse kävin joskus treffeillä vuosia sitten eräiden itseään vasemmistolaisiksi identifoivien naisten kanssa, joiden mielestä tämä on ok ja nykypäivää, sillä työväenluokkaa ei enää ole olemassa. Sitten ihmetellään, kun duunari äänestää populistista äärioikeistoa. Frances McDormand käy paskalla.
Selkeää kritiikkiä viime kappaleessa mainitun Amazonin tapaisia jättiyhtiöitä kohtaan on siis havaittavissa, minkä vuoksi on jotenkin ristiriitaista, että leffa löytyy Disney+-palvelusta. Myös ohjaajan kommentti siitä, että aikoo seuraavaksi vaikuttaa 2000-luvun pahimmassa elokuvallisessa rutossa, supersankarielokuvassa, saa suun vinoon.
Epäilyksen varjo (1943)
Hitchcockin tasaisempaa välityötä edustavassa trillerissä arvuutellaan, onko perheen rakastettu eno iäkkäämpien naisten kylmäverinen murhaaja. Taustalla on totta kai myös romanssia tyttären ja poliisivirkamiehen välillä.
Apples (2020)
R&A-festareilla pyörinyt Kreikan outoa aaltoa edustava draama on laskelmoitua modernia festivaaleja varten kuratoitua taideleffaa, joka ei oikeasti liikuta suuntaan tai toiseen, vaikkei huonokaan ole. Ateena kärsii muistinmenetysepidemiasta ja elokuvasta tuntuu löytyvän kysymyksiä sekä yksilön suhteesta auktoriteetteihin että viittauksia Kreikan historiaan.
Asfalttiviidakko (1950)
John Hustonin film noirista tuli mieleen Rififi, joskin tämä oli tehty aiemmin. Keskittyminen ei ollut kaikkein paras mahdollinen ja leffa meni jokseenkin toisella silmällä.
Barefoot Gen (1983)
Luin Keiji Nakazawan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa mangaa joitakin vuosia sitten useamman albumillisen. Pasifistiperheessä asuva hiroshimalaispoika Gen selviää Little Boysta pelkällä tuurilla, ollessaan juuri pommin räjähtäessä betoniseinän takana suojassa. Ydintuhoa kuvataan painajaismaisemmin kuin ikinä: zombimaisiksi sulaneet ihmiset vaeltavat kaduilla, palavat eläimet ryntäilevät ympäriinsä tuskissaan ja äiti lapsineen hajoaa tuhkaksi. Paremmaksi meininki ei muutu, talon rakenteiden alle jumiin jääneen muun perheen kärventyessä valittaen hengiltä ja ainoastaan raskaana olevan äidin selvitessä Genin lisäksi.
Toinen toistaan masentavampia kohtauksia on vielä luvassa, mutta anime ei sorru kurjuudessa rypemiseen, esittäessään päähenkilönsä kaiken tuhonkin keskellä poikamaisesti toimivana lapsena, joka löytää menoa ja jonkinlaista tekemisen riemua jopa tämän helvetin keskellä toimiessaan. Elokuvana Barefoot Gen onkin ehkä itseäni koskettanein filmi tänä vuonna ja tunteet olivat voimakkaasti pinnassa pitkin leffaa. Sen sanomana on, että pieni ruohonkorsi pilkistää ydinräjähdyksen tuhoaman maankin keskeltä, elämä jatkuu eikä toivosta pidä luopua vaikeimmassakaan tilanteessa. Suoraa syyllistä hirmutekoon ei esitetä, elokuvan antaessa ymmärtää sekä jenkkien että Japanin fasistisen hallituksen olleen yhtä lailla vastuullisia katastrofiin. Sitä päivää odotellessa, että Harry S. Truman lisätään samalle listalle Hitlerin ja Stalinin kanssa aikansa murhanhimoisimpien ja elämästä piittaamattomimpien ihmishirviöiden joukkoon.
Saw V (2008)
Aloitimme kotiväen kanssa Sawien katselun vuosi sitten lokakuussa, mutta eipä niitä kovin pitkälle jaksanut kaluta, ennen kuin loppui jaksaminen kesken. Nyt sitten tuli tsekattua sarja kertarysäyksellä päätökseensä maratonina, ettei sen pariin tarvitsisi enää palata. Tämän vitosen näin joskus teininä elokuvateatterissa…
Jo kuolleet tyypit palaavat elämään ja lopussa tyyppi litistetään pannukakuksi seinien väliin. Juoni on jälleen todellista twistiä ja pääosassa ovat murrosikäiselle yleisölle tarkoitettu sadistinen gore. Ei siis mitään uutta sahan alla.
Saw VI (2009)
Tarina jatkuu, kuka muistaa vielä miten? Ei varmaan ole yllätys, että Saw-kaanonin tuotantoja on jälkikäteen muistellessa hyvin vaikea erottaa toisistaan. Splatter ja kiduttaminen ovat yllättäen se tärkein asia, minkä kylkeen liimattu saippuaoopperamainen stoori saa jälleen kerran uusia odottamattomia käänteitä. Olisiko tässä ollut taas yksi uusi tyyppi, joka jeesasi murhissa? Emmä muista. Mukaan on myös lisätty tekopyhää sanomaa amerikkalaisesta sairasvakuutusjärjestelmästä – varmaastihan se ansaitsisi sapiskaa, mutta Saw-kontekstissa tuo läpimätä systeemi tuntuu lähinnä keinolta saada katsoja janoamaan näiden iilimatojen verta hallin lattialle. Toisaalta ehkäpä tässä osassa todella joutui myös katselemaan eniten peiliin sen suhteen, mitä mieltä on näiden täysin moraalittomien pukuherrojen ja -rouvien osakseen saaman kohtelun oikeutuksesta.
Saw: The Final Chapter (2010)
Pitää kyllä nostaa hattua tekijöille siitä, miten ovat saaneet pidettyä sarjamurhaajansa kuvioissa näinkin pitkään ties millä aasinsilloilla siitä huolimatta, että hahmo aika selkeästi kuoli jo ties montako episodia sitten. Ja nyt menen kyllä perumaan puheeni Sawien samankaltaisuudesta, sillä tämä Final Chapter (joka kauhuelokuville tyypillisesti ei tietenkään ole viimeinen osa) on muuhun sarjaan nähden jo aivan ala-arvoinen teko. Alussa pelit siirretään päivänvalossa kylpevään näyteikkunaan ja ilmeisesti ohjaaja yrittää tavoittaa jotain modernista kulttuurista sillä, ettei kukaan tappopeliä suu auki seuraamaan saapuva edes yritä auttaa uhreja, vaan keskittyvät kuvaamaan näitä kännyköillään. Raakuutensa osalta edellisten veroinen leffa tuntuu väkinäiseltä ja ärsyttää, eikä sen elokuvat yhteen niin ja näin nivova lopetus tunnu tyydyttävältä päätökseltä kaikelle, vaan voisi ihan yhtä hyvin löytyä ennen lopputekstejä jostain nelosesta tai vitosesta.
Jigsaw (2017)
Pitihän tämäkin sitten katsoa. Näistä rainoista ei jaksaisi enää kirjoittaa sanaakaan, mutta tekonäppärästi kirjoitettu ja kaikin puolin tekemällä tehdyltä (eikö ne aiemmat sit vai olleet sitä?) tuntuva Saw 8 keksii jälleen yhden keinon saada palapelimurhat kankaalle ja tyhmien teinien massit Amerikkaan (itsekin maksoin kolme euroa YouTuben liskoihmisille mahdollisuudesta päästä ripulilingon eteen puoleksitoista tunniksi). Ehkä mielenkiintoisinta on se, että viimeistään tässä osassa synkät varastohallit on korvattu kirkkaalla päivänvalolla ja farmimiljööllä, joskin muutama aurinkoinen kohtaus tämänkin maratonin aikana jäi takaraivoon. Elokuva sai oikestaan huonoudellaan todella vihaiseksi. Sisältää pari suht oksettavaa goretehostetta. Spin-off Spiral laitettu kirjaston varausjonoon…
Se taas siitä. Kirjoittaminen ei enää maistu ja pitäisi itse asiassa jatkaa sitä pian niiden koulutehtävien muodossa. Nyt haistatan pitkät ja alan tekemään lasagnea. Palataan päivällisen merkeissä.
