Koska on kesä, aurinko paistaa, valkoiset miehet juoksevat terassille, juovat kaljaa ja syövät makkaraa, ja itsekin olen näillä keleillä mieluummin muualla kuin koneen ääressä, lupaan laiminlyödä plokiani näinä lämpiminä kuukausina oikein huolella. Mikäli en pysty tähän, tarjoan ainakin Aku Ankka -juoman. Viikko 24 menikin siis Sodankylän festareilla hilluessa ja tämän jälkeen olen kirjallista puoltani toteuttanut lähinnä viikkoa käsittelevän festivaaliraportin parissa, joten poikkeuksellisesti (?) hutaisen nyt sitten kerralla jotain pientä ajatusta kahden männäviikon osalta. Oikoluin viime tekstini muuten tavallista useamman kerran ja huomasin tästä huolimatta sen kätköistä kerta toisensa jälkeen paljastuvan melkoinen määrä virheitä, joten hijuli hei, koittakaa kestää. Toki jos joku esimerkiksi haluaisi meikäläiselle jonkinlaista apurahaa myöntää, lupaan viilata höpötykseni siihen uskoon, että kelpaisivat vaikka pyhälle Pietarille viimeisellä lipuntarkastuksella.
Ensimmäinen asia minkä Lapista palattuani katsoin kukkieni multaa vaihdellessa, saappaita lankatessani jne, oli Cafe Kirpputori, tv-sarja porilaiselta nakkikioskinpitäjä Visa Mäkiseltä, joka entisen kuvauksenopettajani mukaan ”ei ole ohjaaja”. Mäkisen taattu laatu vaikuttaa myös tässä oudokkeessa, joka tuotantovuodesta -96 huolimatta tuntuu yleiseltä olemukseltaan tuulipukuineen kaikkineen noin kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta. Sarja keskittyy kuvaamaan elämänmenoa paikallisella kirppiksellä (sillä samaisella oikeasti olemassaolleella, jonne Mäkinen kärräsi kuvauskalustonsa), vailla nousuja, laskuja, kohokohtia – oikeastaan yhtään mitään. Hahmot jauhavat paskaa joka ei johda mihinkään, jollei nyt yrittäjän huonoa asemaa puolisosialistisessa Suomessa tällaiseksi lueta. Samalla tehdään hyviä kauppoja, tuodaan ilmi Mäkisen maailmankatsomusta ja aina välillä kuullaan Jumalan puhuvan. Myös Mikko Alatalo pistäytyy kameran edessä harvinaisen vaivaantuneen oloisena, ikään kuin ei oikein osaisi sanoa, mitä tästä kaikesta nyt pitäisi olla mieltä.
Samana maanantaina katselin myös jugoslavialaisen elokuvan Miehittäjän armoilla (1978), joka kuvaa Kroatiaan toisessa maailmansodassa vyöryvien natsien ja fasistien sekä Itsenäisen Kroatian valtion aikana näitä kannattaneiden tekosia. Koomisena, liki Kusturican kuvat mieleentuovana alkava filmi menee aina vain pimeämmäksi, muuttuen lopulta lähes silkaksi kauhuksi erityisesti bussikohtauksensa ansiosta, josta ei puutu splatteria tai sadismia fasistien lahdatessa vankejaan mitä hirveämmin keinoin. Lopputulos on onnistuneen kammottava. Jugoslavialaisista leffoista tulikin mieleeni, että Veikko Huovinen kehui päiväkirjoissaan v. -75 tv:stä tullutta Jovan Acinin elokuvaa Vanha herra menee kylpyyn. Jostain syystä tästä ei kuitenkaan tunnu löytyvän mitään tietoa ainakaan suominimellään. Pitää yrittää tehdä salapoliisityötä, jos jaksan, ehdin ja muistan.
Tiistaina en katsonut mitään (syytä en enää muista), mutta keskiviikkona palasin elokuvien pariin Alejandro G. Iñárritun 21 grammalla (2003), jota Tapani Maskula muistaakseni oli kehunut. Hyvä ja mielenkiintoinen, konstailevalta rakenteeltaan nippa nappa mainion puolella pysynyt filmi onnistui ainakin selvittämään sitä, kuinka monikaan asia ei ole niin yksioikoinen ja miten ihminen helposti tuomitsee toisen tietämättä hänestä sen enempiä. Blaah blaah blaah. Torstaina jatkoin melkeinpä samoissa merkeissä katsomalla Pekan ja Pätkän pahassa pulassa (1955), joka oli muuten ehkä näistä tämän sarjan filmeistä tylsin. Jotakin päättömässä sekoilussa voi antaa anteeksi Esa Pakarisen hoitaessa aasia Korkeasaaressa, Masa Niemen tunkiessa räätäliltä saamansa liian ison takin täyteen paperia ja näiden esittämän kaksikon lopulta paetessa Argentiinaan, mutta muutoin iloisten veikkosten joulukuusenjalkatalkoot ovat niin kuolettavan pitkästyttäviä, että olin jossain välissä millin päässä nukahtamisesta.
Saatuani juhannusaaton vastaisena yönä Sodis-raporttini perusrungon valmiiksi, palkitsin itseni katsomalla Areenasta pari rainaa. Tri Jerry ja Mr. Hyde vuodelta -63 on toiminut esikuvana Eddie Murphyn ysäriversiolle, joka nauratti pieruvitseillään itseäni tuoreeltaan silloin joskus vaahtosammuttimen kokoisena, jolloin kyseinen mestarioteos oli juuri Suomen videovuokraamoihin rantautunut. En edes haluaisi ajatella Murphyn leffan hirveyttä näinä päivinä, kun jo Lewisin originaalin naamanvääntely ja yleisen komiikan taso oli lähinnä ärsyttävää. Värimaailma sentään näytti hienolle. Tämän jälkeen vilkaisin vielä Markku Pölösen Onnen maan (1993), johon oli saatu mukaan sangen hyvää 60-luvun nostalgiaa karjalaisine tanssilavakulttuureineen. Musiikkikin toimi moitteettomasti.
Juhan anusjuhlien jälkeen, varsinaisen jussipäivän iltana olin jo palannut takaisin mökille suunnatulta pikavisiitiltä, vain nähdäkseni… no, elokuvasta en puhuisi, mutta jonkinlaisen amerikkalaisen massaviihteen tusinaartikkelin tuotenimeltään Kuin kissat ja koirat (2001), joka toi mieleen näkemäni Pentujengi-kammotukset tai Marmaduken, tuon maailman rakastetuimman piereskelevän teini-ikäisen tanskandoggin. Animoiduilla suilla terästetyt nimikkoelikot tekevät Jeff Goldblumin elämästä helvettiä ja vaikka kuvittelin kyseessä olevan ainakin pöljyyden osastolla totaalista huutonaurua, itse asiassa pelkästään vittuunnuin koko saastalle niin pahasti, että jossain välissä sen kesken jättäminen ei ollut kovin kaukainen ajatus. Mielikuvitusta ei ole himpunkaan vertaa ja huumori perustuu kliseisiin sekä leffaviittauksiin (joista osaa oletettu kohderyhmä ei edes ole lain antaman ikärajan puitteissa voinut nähdä), lopussa kissojen vallankumousjuonet myös rinnastetaan Che Guevaraan.
Sunnuntaina yritin Kissojen ja koirien jälkeisessä masennuksessa piristää itseäni katsomalla vuoden 1929 kotimaisen mykkäelokuvan Meidän poikamme, joka osoittautui kuitenkin nopeasti sekin aivan järkyttävän puuduttavaksi kakaksi. Armeijan tarpeita varten kuratoitu propagandaelokuva kuvastaa sitä, kuinka maanpuolustus on tarpeellista, jees ja jopa lustia, eli toisinsanoen suurin osa filmistä kuvataan jermuja askareissaan, pelleilemässä ja piiskaamassa toisiaan perseelle. Mieli teki roikkua sohvalta väärinpäin, eikä juhannuskrapula ainakaan tätä kaikkea piristänyt. Jos Erkki Karun ohjaamaa pläjäystä pitäisi kuvailla yhdellä lauseella, käyttäisin termiä ”tuntui pitkältä kuin inttiaika”, vaikkei vertailukohtia itselläni pasifistina ole. Hyllyssäni jatkoa oottavasta DVD-julkaisusta löytyisivät muuten myös Meidän poikiemme molemmat jatko-osat – ai että!
Illalla piti vielä palata asiaan ja sujauttaa soittimeen ranskalaisuudestaan huolimatta pitkälti englanniksi puhuttu kauhukuva House of Voices – käytävien kaiku (2004), jonka olin löytänyt kirjaston saa ottaa -hyllystä. Vähemmän omaperäistä kauhua taidetunnelmointiin yhdistävä jöötti kertoo orpokodissa harhailevasta raskaana olevasta tytöstä, joka yrittää selvittää peilien taa kätkeytyvää ”kammottavaa salaisuutta”. Joltain musiikkivideomaiselta Emmerdalen jännitysjaksolta tuntuva sekoilu lähinnä väsytti ja sen tekninen toteutus ei toiminut sitten lainkaan. Kun elokuva ei myöskään pelottanut tai edes naurattanut, totesi pappa jotta nyt ollaan jo huonoilla vesillä. Lähinnä House of Voices toi mieleen erään isojalkaelokuvan, jossa metsään eksyvät kaverukset harhailevat likipitäen koko keston puiden siimeksessä tunnelmoivan musiikin raastaessa korvia ilman, että yhtään mitään tapahtuu.
Seuraavan viikon alkajaisiksi pääsin aamiaisehetken jälkeen pisteyttämään David Attenborough -sarjan (olenhan näet muodikas ja katson myös sarjoja) Kadonneen elämän jäljillä, jossa suosikkijuontajamme puuhailee fossiilien ja vastaavien parissa. Pakko sanoa, että nämä vuoden 1989 perinteisesti animoidut dinot ovat huomattavasti liikuttavampia, kuin tietokonegrafiikan yleistymisen jälkeen kuvioihin saadut ”realistisemmat” ilmestykset, joiden näkemisestä saa alta aikayksikön samanlaisen olon kuin viikon hernesoppaa syötyään. Illalla oli sitten vuorossa Willow – Suuri seikkailu, jossa Lucasin maaginen kosketus elävöittää Ron Howardin persoonallista otetta, ykkösmausteenaan saatanallisen ylimielinen Val Kilmer. Mitäänsanomaton ja ilmeisesti sammumispisteessä kirjoitettu sontaläjä olisi muuten mennyt lastenelokuvasta, ellei sen loppupuolella olisi mätetty peikkoja ja lohikäärmeitä niin että veri lensi. Kaiken kaikkiaan hirveämpää tuubaa, kuin Kino Reginan Fantastista-sarjan tähän saakka pahimmat nimikkeet.
Tiistaina palasin töihin, kivaa! Varsinaisesti leffaa en tuona päivänä ehtinyt katsomaan, sillä jugoslavialaisen Valter brani Sarajevon (1972) toljotus ajoittui teknisesti keskiviikon puolelle luokitelluille pikkutunneille. Maahantunkeutujia vastaan taistelevaa vastarintaliikettä kuvataan mielenkiintoisesti, mutta 130-minuuttinen kesto otti voimille. Koska tyttöystäväni kämpillä on, toisin kuin omallani, mahdollisuus katsoa myös televisiota, vilkaisin torstaina ruokaa laittaessani iltapäivän kotimaisen, Kulkurin masurkan. Aarne Tarkaksen värifilmi vuodelta 1958 oli aika lailla päätön ja hännätön, eikä ympäri maata kulkevan, kaikkea liikkuvaa lipevän kielensä lupauksista huolimatta kuksivan reissumiehen tarinassa ollut tolkun häivää. Mukaan tosin yritetään tunkea jonkinlaista punaista lankaa tämän paremmista sukujuurista, joita ennemmin kulkija lopulta valitsee taipaleensa maanteillä, kuinkapa muuten.
Perjantai tarjosi lisää kotimaista ja Pekka ja Pätkä miljonääreinä (samalta vuodelta kuin Tarkaksen raina) piristikin tiskihetkeäni ainakin ajoittain. Metatasolle päästään Pekan perittyä rikkaan miehen lelutehtaan sen vuoksi, että tämä on hauskuuttanut edesmennyttä niin kovin seikkailuillaan filmeissä ja sarjakuvissa. Pikkarainen piiskaa Pätkää mattoharjalla ja duo huiputtaa Justiinaa Pekan kuolemalla, joka toi Helismaalle myös mahdollisuuden kirjoittaa elokuvaan spiritismikohtauksen. Varakas vainaja puolestaan jatkaa elämäänsä taulun kehysten takana. Muutenkin leffa on paikoitellen niin ällistyttävää sekoomusta, että se onnistui viihdyttämään huomattavankin paljon, ainakin Armand-pojan viimeviikkoiseen sietämättömään esitykseen nähden. Julistekuva palkittakoon näiltä käsin hirveimpänä oman aikansa kotimaisena.
Katsoinpa vielä FIx-nauhan Hormonihiiret bikiniparatiisissa (1992) vain huomatakseni jälkikäteen että jaa, minähän olen muuten IMDb:n mukaan jo nähnyt tämän. Hyvä homma kun yksikään kohtaus ei tuntunut tutulta. Kaksi henkisesti jälkeenjäänyttä munapäätä spedeilee aurinkorannoilla Duke Nukemin näköinen mölli perässään. Juonen tapaista kehitellään malliagentin pestattua nämä riisumaan Delta-tyttöjä (mitä vitun Delta-tyttöjä?) alasti löytääkseen näistä eräältä syntymämerkin. Onnistuakseen tehtävässä kaverukset stailataan ja nämä saavat rajattomat luottokortitt. Myös tässä elokuvassa mentiin lopulta metatasolle. Lopputulos sen sijaan oli niin vaivaannuttava ja myötähäpeää aiheuttava, ettei se tunteita aiheuttaneena voinut olla absoluuttisen surkeakaan esitys. Illalla katsoin vielä Polanskin risteilijälle sijoittuvan Katkeran kuun (jälleen -92), joka oli kiinnostavasti rakennettu ja sisälsi nokkelaa juttua parisuhteista. Parempi elokuva, kuin mitä paremmat ihmiset suostunevat myöntämään.
Lauantaina tein ruokaa ja katsoin samalla kummajaista Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960), joka kerrankin lunasti Peter von Baghin superlatiiviset mainospuheet ”suomalaisen puskateatterin suurimpana rimanalituksena”. Mitään näin käsittämätöntä kuraa kun ei ole tullut vastaan aikoihin. Suosittelen siis kaikille. Molskis! Sunnuntaina oli vuorossa Wim Wendersin monologidokumentti Room 666 (1982), joka istutti kasan elokuvaohjaajia autioon hotellihuoneeseen asetetun kameran ääreen pohtimaan seitsemännen taiteen tulevaisuutta mm. videon ja television myötä. Kiinnostavinta lienee näiden persoonalliset suhtautumiset taustalla pyörivään telkkariin, jonka anti tarjoaa välistä aivan hulvatonta settiä kaijusta Tarzan-animaatioon. Viikkoni 26 päätin uusiokatselemalla kanadalaismysteerin Kuutio (1997), jonka olin nähnyt viimeksi yläasteaikoinani. Vaikka näyttely ja dialogi ovat tasoltaan karmivan huonoa, on tunnelma todella ahdistava ja lohduton, värikkään, ansoilla täytetyn ja loputtomiin jatkuvan kuution tuodessa mieleen painajaisissa tapahtuvan harhailun kauhujen Kiasmassa. Todella onnistunut musiikki- ja äänimaailma sekä nihilistinen loppu kruunaavat tunnelmansa puolesta loistavan teoksen.
