Kirkuminen suvisen ehtoon hitaasti pimentyvässä valossa jatkuu. Mutta kumpuavatko huudot elokuvain johdosta vaiko niiden tekijöitä kohtaan?
Demons 2 (1986)
Tuttuun tapaan Lambeto Bavan ohjaama ja Dario Argenton tuottama jatko-osa siirtää demonit elokuvateatterin kankaalta jokaisen kotiin, hirviöiden löytäessä tällä kertaa tiensä katsojan luo hieman Videodromen tai Poltergeistin tyyliin suoraan kuvaputkiruudun lävitse. Kaikessa yksinkertaisuudessaan juonessa suuren tornitalon asujaimisto liimaantuu toljottamaan näköisradiosta hyvin paljon ykkösen vastaavaa muistuttavaa b-luokan kauhuelokuvaa, jonka tapahtumiin on pian mahdollista uppoutua neliulotteisina. Tai enemmänkin ne upottavat kyntensä sinuun.
Demons 2 tuntuu edeltäjäänsä nähden itsetietoisemmalta rellestykseltä. Splatteria riittää kiitettävästi lukitun rakennuksen käytävillä, huoneistoissa ja alakerran kuntosalilla, jota henkiinherännyt ja parituksen ctfletchermäiseen valmennukseen vaihtanut Bobby Rhodes johtaa siinä missä myös puolustustoimia pitkähampaisia tappajia vastaan. Hahmoissa riittää aina synttäreitä juhlivasta tytöstä lasta odottavaan pariskuntaan ja gremlinsmäiseen pikkupiruun.
Italialaisena tuotantona lapsetkaan eivät ole tässä filmissä turvassa ja ilmeisen sairaana paskiaisena sainkin parhaat naurut kohtauksessa, jossa skidi lähtee muovipyssyineen hiippailemaan rappuun, näkee portaikossa jengillisen kiiluvasilmäisiä, murisevia petoja ja pinkaisee hysterian vallassa karkuun. Skenen koomisuus tulee omista lapsuuden muistoistani, jolloin omituisen äänen kuullessani tai muuten vain mielikuvituksen laukatessa lähdin varmuuden vuoksi ”tarkastamaan tilannetta”. Voi juku jos näky olisi yhtenä yönä ollut tällainen!
Demons 2 pöllii ideoita sangen maltillisesti, mutta kierrätystä vaikkapa Halloweenista ja jo mainittujen tapaisista, television sisäiseen maailmaan perehtyvistä kauhufilkoista on toki löydettävissä. Leffan naljailu teatterit hylänneille ja koteihinsa toosan ääreen jämähtäneille katsojille virnuiluttaa useammankin kerran, aina lähtien perusajatuksesta tv:n kirjaimellisesti tuhoisasta vaikutuksesta ja päätyen lopun kohtaukseen, jossa uudestisyntynyt saatana yrittää juosta vapauteen pahuuden aloittaneiden vimpainten sisuksista, jolloin päivän pelastaa ruutuihin vauhdilla kohdistettu kurmotus. Pistä se paskaksi, niin maailma muuttuu paremmaksi!
Vaikka demoniset syntymäpäiväpirskeet jaksavat vielä toimia sen toisenkin katselukerran, olen ainoastaan iloinen että Bava ja Argento päättivät lopulta hylätä suunnitelemansa, lentsikkaan sijoittuvan kolmososan – hieman hirtehistä, että ties monetko menestysleffoihin perustuneet eksploitaatiotrendit aloittaneet italialaiset olivat ne, jota tajusivat lopettaa sen oman kauhusarjansa ajoissa. Tästä huolimatta useampaakin elokuvaa on myöhemmin markkinoitu Demons III:na, ainakin Bavan barokkilaishirviön seikkailuista kertovaa tv-tuotanto The Ogrea, Umberto Lenzin tylsää voodoo-zombeilu Black Demonsia ja Michele Soavin mainiota The Churchia.
Wolf’s Hole (1987)
Olen yleisesti ottaen pitänyt Vera Chytilovan elokuvista, mutta Wolf’s Hole ei kyllä tuntunut tulevan missään välissä kolostaan pois. Joukko puoliautistisilta vaikuttavia nuoria lähtee eristyksissä olevaan laskettelupaikkaan, joka näyttää olevan mätänemässä kasaan sekunnilla millä hyvänsä ja saa aikaiseksi kysymyksen, miksi kukaan haluaisi kuuna päivänä mennä sinne (liekö tämä kommentti Tsekkoslovakian vapaa-ajanviettopaikkojen yleisestä siisteydestä, sitä en tiedä). Pian käy ilmi että heitä on paikalla yksi liikaa ja avaruusolennoiksi itsensä myöntävät mestan pitäjät käskevät näitä valita joukostaan yhden tapettavan.
Paikoitellen Kuutamosonaatin ilmapiiriä muistuttava tunnelma ei alkupään puitteistaan huolimatta onnistu kuin yskäistä pari onnetonta kertaa suurempia seuraamatta. Sekä autoritaarisen järjestelmän valtasuhteita yksilöön että tämän kuuluisan minäminäminän herkkyyttä kuoleman toivomiseen tarkasteleva leffa tuntuu lähinnä jenkkiläisen teinikauhun parodialta, mutta ollen samalla yhtä kiinnostava kuin keskimääräinen vapauden maassa 1970-luvulla tuotettu kengännauhabudjetin indiepätkä (ja unohtakaa saman tien ne Moottorisahamurhaajat). Muistettavimpiin hetkiin kuuluu lumiukon sisältä löytyvä ruumis, minkä ohella kiharatukkainen, pullea ja kypärämyssyä käyttävä kiusaajapoika (jota luulin aluksi tytöksi) jää valitettavan hyvin mieleen ärsyttävyydellään.
Beyond the Limits (2003)
Käväisin kotipaikkani läheisyydestä löytyvällä kirppiksellä ja törmäsin siellä yhteen mielenkiintoisempaan hyllyyn, jossa black metal -levyjen ja bändipaitojen joukossa oli muutama kauhuelokuva. Mukaan tarttui muutamalla eurolla Joe D’Amatoa ja Verisen valentinen suomijulkaisu, melkeinpä myös Andreas Schnaasin ensimmäinen 35-milliselle filmille kuvattu leffa, Demonium. Kiikutin kuitenkin viime hetkellä, kassaa kohti jo astellessani, Schnaasin takaisin hyllyyn muistaessani, millaista saastaa tämän muu tuotanto on ollut ja pohtiessani, etten varmasti ala maksaa näistä enää tässä vaiheessa elämää käypää rahaa.
Jostain syystä jäin kuitenkin haikailemaan saksasplatterin perään niissä määrin, että päätin viimein katsoa arkistoissani pitkään digitaalista sienirihmastoa kasvaneen Olaf Ittenbachin Beyond the Limitsin.
Ittenbach ei luonnollisesti hänkään ole mestariohjaaja ja parhaimmat miehen ohjaukset ovat pisteillä arvioituna sitä keskinkertaista kahden ja puolen tähden kamaa, huonoimpien ollessa sitten jotain sellaista mikä ei kestä päivänvaloa. Kovin hyvin ei Beyond the Limitskään ala, kuvan näyttäessä hyvin lattealta, näyttelyn ollessa alusta saakka amatöörimäistä ja ylipäätään kaiken muutenkin ulkoisesti luotaantyöntävää.
Leffa on Bloody Moonin tapaan antologiaelokuva, jonka kahden tarinan liitosmateriaalina on vanhalla hautausmaalla työskentelevän kalmistonhoitajan tarinoita kuunteleva nuori naistoimittaja ja stoorien mukamas keskiössä esiintyvä demonisydän, joka on oikeasti ympätty mukaan vain liittämään kaksi liian lyhyeksi jäänyttä itsenäistä splatterjuttua toisiinsa. Näistä ensimmäisessä rikolliset laittelevat panttivankitilanteessa toisiaan ja paikalle osuneita sivullisia käyhän miehen Tarantinon tai Rodriguezin mieleen tuovasti lihoiksi mahdollisimman sadistisesti, toisen puolestaan sijoittuessa inkvisiition hilpeään kauteen keskiajalle. Beyond the Limitsin loppuratkaisun ja viimeiset kuvat arvaa melkeinpä heti, kun yli sataminuuttiseksi venytetyn filkan ekat kohtaukset ovat pyörähtäneet käyntiin.
Vaikka erityispaino on jälleen kerran Olavin tehostetiimin kädentaitojen esittelyssä ja mahdollisimman verisessä kuvastossa, johon lukeutuu ihmisten silpomista, silmien päästä kaivamista, päiden posauttelua haulikolla ja suolten ulos tonkimista, on hieman yllättävää miten sujuvasti kokonaisuus on ohjattu, Beyond the Limitsin tuntuessa paikoitellen halvan väkivaltapornon ohella lähes oikealta elokuvalta. Osa läträämisestä on myös niin irvokasta katsottavaa, että halpahintaisuudestaan huolimatta ainakin etomisarvot täyttyvät. Myös ritarijakson puvustus ja lavastus on onnistunutta, joskin osa hahmoista näyttää kampauksiltaan jne turhan moderneilta. Yleisestä kömpelyydestä ei silti pääse yli eikä ympäri, eikä eräs IMDb:n arvio, joka yhdistää leffan aikuisviihteeseen ilman akteja, ole lopulta kovin kaukaa haettu.
Omalla tavallaan samalla mielekkäin että epäonnistunein osio on jo Bloody Moonissa nähty visiteeraus helvetissä. Vaikka CGI:nä toteutetut manalanäyt ovat rumia kuin perseeni, välittyy niistä samaa puistattavaa vibaa, kuin mitä vanhoista kirkkomaalauksista tai James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta -romaanin vastaavasta osiosta. Siitä huolimatta että osaisi suhtautua aikuismaisesti uskontoinstituuttien kummitustarinoilla pelotteluun, lienee noita painajaisia hoettu meille niin monen sukupolven ajan, että traumoihin perustuvaa minimaalista entä jos -ajatusta on lopullisesti vaikea saada pois mielestä. Tällaiset kuvaukset ikuisesta kärsimyksestä ovat omiaan herättämään ainakin itsessäni ahdistusta, mikä näiden pyhien miesten tarkoitus onkin ollut (ei paljoa poikkea esimerkiksi siitä, kuinka kilpailuyhteiskunnassa työttömät ja paskaduunarit on tuomittu ikuiseen maanpäälliseen kurimukseen tai miten rikollisjengit kiduttavat ja massamurhaavat ihmisiä – kaikessa on lopulta kysymys massojen mielipiteiden ja toimien muokkauksesta halutun, itseään hyödyttävän lopputuloksen saavuttamiseksi).
Huono leffa, muttei kuitenkaan kaikesta huolimatta niin tylsä kuin mitä kuvittelin.
The She-Butterfly (1973)
Ensimmäinen serbialainen kauhuelokuva, Milovan Glišićin tarinaan perustuva The She-Butterfly taisi olla tämän kesän suurin yllättäjä. Jugoslaviassa 1973 julkaistu televisiotuotanto ei ole kuin tunnin mittainen, mutta paikoitellen sitäkin intensiivisempi. Vaikka Eastern European Movies -sivustolta löytyneen version surkea kuvanlaatu ei lupaa hyvää, alkaa tunnelma pian kiristymään.
Ukko kyselee mylläriltä, uskaltaako tämä aivan varmasti viettää yön jauhotehtaassa, mäellä vaeltelee jotenkin kolkolta vaikuttava paimentyttö ja tuntemattomaksi jäävä eläin kiljuu jossain taustalla. Vaikka jugoslavialainen yö on lähellä Paul Naschyn ihmissusifilmien Suomen juhannukselta vaikuttavaa espanjalaista yötä, on pienillä yksityiskohdilla (esim joessa liikkuva myllynpyörä) omituisen pahaenteinen vaikutus. Lautojen välistä kurkisteleva karvanaamainen, suurilla torahampailla varustettu huppupäinen vampyyri on jo mainittujen Naschyn lykantrooppien tapaan samaan aikaan sekä tökerö että kylmiä väreitä nostattavan irvokas ja tämän aristokraattisista sukulaisistaan poikkeava tapa vyöryä uhrinsa kimppuun tämän nukkuessa ja susimainen kurkun auki repiminen ovat huomattavasti shokeeraavampaa antia kuin Nosferatujen ja Draculoiden verikekkereissä nähty.
Myllyä riivaavaa hirviötä aletaan pitää alueella sata vuotta sitten kuolleen tyypin paluuna haudan takaa. Samaan aikaan kuvioihin astuu myös jo alussa nähtyä paimentyttöä vikittelevä köyhä poika, jota flikan epämääräinen holhoaja yrittää pitää kaukana toivotusta morsiamesta. Jannu alkaa paikallisen kummelimaisen ukkoremmin kanssa jäljittämään vampyyrin hautaa ja nämä puolestaan virittelevät juonia jotta nuori rakkaus voisi roihahtaa. Tässä kohtaa elokuva alkaa tuntua jo liki komedialta, ja jossain välissä tyttöä säilövä vanhoillinen ”sukulaismies” filmin ainoalta järkevältä hahmolta, kaikkien muiden pelleillessä ja hölmöillessä, samaan aikaan itse mitään omituista käytöksessään näkemättä. Mielenkiintoisimpia asioita tässä keskivaiheessa on myyttisten ohjeiden hyödyntäminen verenimijän lepopaikan metsästyksessä.
The She-Butterly säästää viimeisen paukkunsa hyvin myöhäiseen vaiheeseen, ohjaaja Djordje Kadijevicin osatessa rytmittää elokuvansa juuri oikein kauhun, katsojan rentouttavan humoristisemman poukkoiluosion ja loppushokin välillä. Ratkaisua en ala spoilaamaan (terävin tosin varmasti osasi sen laskea jo…), mutta itse tajusin sen muutaman huomioni kiinnittäneen seikan vuoksi juuri ennen tilanteen käynnistymistä. Tämä ei estänyt finaalia olemasta omalla tavallaan sangen kammottava – ei efektiensä, vaan painajaismaisen tunnelmansa vuoksi.
Rujon ulkokuoren alle kätkeytyy mitä verevin sydän, mitä en siinä vaiheessa kieltämättä olisi kuvitellut, kun ensiminuuttien aikana leffaa lähes olin toiseen vaihtamassa. Pittee tutustua Kadijevicin muuhun saatavilla olevaan filmografiaan mitä suurimmalla syyllä.
