Vielä on (?) kesää jäljellä!
Alice, Alice…! (1976)
“Hyvin tehty elokuva vahvahermoisille. Näyttelijäsuoritukset harvinaisen onnistuneita!”
“Jännittävä kauhuelokuva niille, joiden hermot ovat kunnossa!!”
Olipa jännittävä.
Hölmöillä suomalaisilla vhs-nimillä rankaistu Alice, Sweet Alice ei saavuta sitä, mitä näyttävä julistetaide lupaa. Varhaisteinin sisko tapetaan kirkossa ja sytytetään penkin sisään tungettuna palamaan kuin elmontuli. Kaikki epäilyt kohdistuvat ongelmanuorisysteriin, joka haukkuu naapurissa asuvaa, lihavuutensa puolesta turvonnutta virtahepoa muistuttavaa limaista pedofiiliä läskiksi paskapääksi. Keltaiseen sadetakkiin pukeutunut naamioitunut veitsenheiluttaja tulee myös kuvioihin ja onpa leffassa myös januskasvoinen nukkekin.
Ennen Halloweenia 1970-luvulla tehdyille amerikkalaisille murhailujutuille tyypillisesti Alice, Sweet Alicea riivaa se, ettei leffassa käy kovin kummoista. Muutaman tapon lisäksi liki parituntinen juttu sisältää hirveät määrät höpöttelyä, grammaria soittavan möhömahan kiusaamista (sekä tämän pervoilua), kolmiodraamaa, lounastamista pappilassa ja paljastetaanpa psykon henkilöllisyyskin sangen varhaisessa vaiheessa, jolloin tuoli potkaistaan myös tämän henkilöllisyyden varassa tasapainotelleen kiinnostuksen alta. Eniten ärsyttää kuitenkin varastelu Kauhunkierteestä, josta on pöllitty aika härskeissä määrin.
Onneksi musiikit ovat aika tehokkaat ja loppu jättää hyvän mielen, sekopään tuikatessa keittiöveitsellä pappia alttarilla kostoksi siitä, ettei saa öylättiä kielelleen. Katsojan suuhun jää puolestaan valju maku, jonka jälkiaromikin katoaa yhtä nopeasti kuin filmi lopputekstien jälkeen mielestä. Keskinkertaisuutta, josta toivoisi muuten uutta versiota, ellei näinä päivinä usko näihin olisi entistäkin kovemmalla koetuksella.
Slumber Party Massacre III (1990)
Turhassa kolmososassa kuusi tyttöä kerääntyy tyhjillään olevaan omakotitaloon syömään herkkuja, kikattamaan ja strippaamaan keskenään, koska kaikki kaveriporukathan nyt tekevät niin. Joku pitkätukka pyörii kulmilla palauttamassa yhden likan osoitekirjaa (“What a creep!”), pojat rynnivät taloon hassuttelumielessä mörkömaskit naamoillaan ja joku pallinaamainen pulloposki lahjoo pitsalähetin vaihtamaan kanssaan paitoja, jotta saisi itse viedä lätyt taloon.
Kaikenlainen into loistaa poissaolollaan, minkä selittää hyvin pitkälti se, ettei yhden elokuvan urallaan ohjannutta Sally Mattisonia kiinnostanut kauhu vähempää. Murhakohtaukset eivät vain ole jännityksettömiä ja sarjatuotantona tehtaalta tulevia, vaan niitä ei edes yritetä rytmittää muuhun sisältöön nähden, skenejen tuntuessa yhtä merkityksettömiltä kuin vaikka jääkaapin penkominen. Toki pari hauskempaakin likvitointia on mukana, kuten jäbän seivästäminen “talo myytävänä” -kyltillä ja gimman kylmäksi laitto nakkaamalla sähköjohtopäisen vibraattorin tämän seuraksi ammeeseen. Alice, Sweet Alicen tapaan myös tässä paljastetaan sangen varhaisessa vaiheessa ja tämän penetraatiomaisten henkirikosten motiivina tuntuu olevan toimintakyvytön pikkukaveri. Suurin osa verisemmästä väkivallasta käy itsesensuurin hengessä ruudun ulkopuolella.
Näyttely on huonoa, logiikka typerää (poliisi ei esimerkiksi usko murhailmoitusta, koska tytöt ovat hetkeä aiemmin soittaneet hukatun tavaran kotiovelle kiikuttaneesta stalkkerista) ja esimerkiksi naapurissa asuva kaukoputkimies käytännössä täysin turhaan mukaan kirjoitettu hahmo. Leffa alkaa mennä myös hyväksi juomapelimateriaaliksi siinä vaiheessa, kun huushollissa riehuvaa teurastajaa lyödään taas uudella maljakolla takaraivoon noin kymmenennen kerran vailla suurempia luunmurtumia. Televisiossa pyörii sentään Deathstalker.
Vaikka Slumber Party Massacre -sarja jää historiankirjoihin slasher-sarjana, jonka jokaisen osan on käsikirjoittanut ja ohjannut nainen (käsiksestä vastannut Catherine Cyran on myös tuottanut kolmososan), huokuu elokuvasta iso pomo Roger Cormanin bisnestaju feminiinistä kosketusta enemmän. Eksploitaatiokatselijoiden makutottumukset tuntenut Corman suuttui muun muassa siitä, ettei leffassa ollut tarpeeksi tissejä ja vaati Mattisonia ohjaamaan mukaan myös raiskauskohtauksen.
Cheerleader Camp (1988)
Slasher-touhu jatkuu toisessa genren kulta-ajan jälkeen tehdyssä tusinatavarassa, jossa cheerleaderit ja muut möllit lähtevät korvessa sijaitsevalle kesäleirille, jota ryhtyy piinaamaan myös murhaaja. Suurin osa pätkästä ei tosin ole tappoleikkiä, vaan lähinnä heikkolaatuista komediaa, jossa nuoret perseilevät ja joku lihava kundi hassuttelee muun muassa tunkemalla paljaan perseensä auton ikkunaan. Lähes kaikki hahmot ovat joko yhdentekeviä tai niin rasittavia, etteivät näiden kohtalot liiemmälti kiinnosta ja loppu-twisti tuskin tulee kovinkaan monelle näihin kirvesjahteihin vähänkään enemmän perehtyneelle yllätyksenä. Julistekuvan kalmanhajuinen huutotyttö on pöllitty vuoden 1987 Return to Horror Highista, joka muuten on vielä Cheerleader Campiakin huonompi.
Perjantai 13. päivä, osa 6 (1986)
Jason Voorheesin seikkailuista kertova teinikauhusarja on itselleni rakas puhtaasti nostalgiamielessä, sillä näiden elokuvien kautta aloittelin oman kauhuharrastukseni silloin joskus niinä päivinä, jolloin dinosaurukset yhä vaeltelivat kumeasti posahtelevien tulivuorten, hevosen kokoisten sudenkorentojen ja rehevän trooppisen kasvillisuuden peittämällä pallolla. Myös osa kuusi tuli katsottua tuolloin kertaalleen ja todettua heikoksi esitykseksi.
Vein suurimman osan tästä Friday the 13th -sarjastani aikoinaan vaihtoon ajatellen, ettei näitä kuitenkaan tule katseltua enää koskaan, mutta karma päätti toisin ja aina tasaisin väliajoin hinku palata nuoruuteni aikoihin. Olikin hauska sattuma, että pohdiskeltuani tuossa alkukesästä pitkospuita iltalenkillä talsiessani Jason Livesin saattavan ansaita mahdollisuuden uuteen elämään, löysin juuri kyseisen osan tamperelaisen leffadivarin import-laarista muutamalla eurolla. Katselupäiväksi valikoitui luontevasti lauantai 14. päivä.
Juoni on ehkä pölkkypäisin mitä kuvitella saattaa. Jasonin osassa neljä tappanut Tommy Jarvis lähtee kavereineen kaivamaan tämän hautaa auki “varmuuden vuoksi”, saa traumojensa kourissa filppauskohtauksen ja seivästää ruumiin metallitangolla. Juuri sillä hetkellä taivaalta iskee salama ja Crystal Laken (joka on huonon julkisuuden pelossa muuttanut nimensä ja kieltänyt Jasonin olemassa olon siitä huolimatta, että tyyppi makaa nimikkohautakiven alla heidän kirkkomaallaan) massamurhaaja on jälleen elossa.
Kutonen on jo rehellisen kieli poskessa valmistettu fanituote, joka ei yritäkään olla mitään sen kummempaa, kuin rahojen keräämistä siltä vihaiselta sakilta, joka pahoitti mielensä Uuden alun loppuratkaisusta. Jason laittelee hengiltä värikuulasotureita, asuntoautopaneskelijoita ja kaarastaan tälle tööttäileviä toopeja, eikä kukaan Jarvisia lukuun ottamatta tietenkään usko mörön palanneen. Alice Cooper soi taustalla ja nähdäänpä filmissä jopa ne viisi osaa poissaolollaan kummitelleet leirilapset, jotka myös tarjoavat jopa näiden leffojen mittapuulla käsittämättömän vaivaannuttavan moraalisaarnan, pikkutytön niin ikään säästyessä sänkynsä viereen tulleelta lätkämaskimieheltä lausumansa rukouksen voimin. Jeesus kristus.
Perjantai 13. päivä, osa 6 on kaikilla “oikeilla” mittareilla katsottuna ala-arvoinen esitys ja suoranainen häpeäpilkku kauhuelokuvan historiassa, mutta äärimmäisen mauttomana ja oman typeryytensä tiedostavana kasariroskana sen onnistuu paikka paikoin sekä naurattaa että jopa hieman viihdyttää. Lopputekstien alkaessa soimaan pärähtävä superkorni (ja ehdottomasti omiin suosikkeihini kuuluva) Cooperin He’s Back (The Man Behind the Mask) saa peräti miettimään, että eihän tämä lörssi-ilta ehkä sittenkään hukkaan mennyt.
Tarpeellista tavaraa (1993)
Stephen Kingin romaaniin perustuva ja heti Perjantain perään katsottu Tarpeellista tavaraa sen sijaan tiputti riman maahan niin että pöllähti. Max von Sydowin esittämä saatana saapuu pikkukaupunkiin perustaakseen yleistavarapuodin ja ajaakseen asukkaat toraamaan keskenään. Vaatimattomat kaksi tuntia kestävä teos ei pärjäisi edes puolituntisena. Tiesin toki King-filmatisointeja olevan syytä välttää, mutten silti voinut toimia toisin toivoessani löytäväni jälleen jonkun Graveyard Shift – yövuoron kaltaisen yllättäjän jättiläisihmissyöjälepakoineen.
Se siitä, kesä oli ja meni. Aika vaihtaa aihetta ja syöttää soittimen syövereihin seuraavaksi Woody Allenin Syyskuu. Voikaa verevästi.
