Kuvaputken bloki on palannut niin sanottuun arkeensa. Ainakin Tumpun osalta, joka ei vain yksinkertaisesti osaa lopettaa elävien kuvien tiirailua. Joten seuraavaksi sitä tuttua ja turhamaista paskanjauhantaa filmeistä.
25.7.2022: Polttarit (1984)
Nyt sitten katsoin sen Tom Hanksin polttarit. Ja voi pojat! Sehän oli vallan törkeä kasarikomedia Poliisiopiston ohjaajalta. Hanks esittää naimisiin menevää erikoislaatuista tyyppiä, joka viekkaalla olemuksellaan, silmäpelillään ja elekielellään hurmaa ”kaikki”. Hanksin kaverit päättävät järjestää siis polttarit, joihin huhujen mukaan otettu seikkoja Neal Israelin (eli sen Poliisiopiston käsikirjoittajan) omista polttareista. Paikalle saadaan intialaisen sutenöörin järjestämät huorat, välillä käydään katsomassa Chippendalesin tanssiesitystä naisten polttareissa ja lopussa paikalla raahataan muuli, joka vetää överit ja delaa. Kokonaisuus on ajankuvaan istuva tissikomedia, jonka sikailumittari on Hanks-elokuvaksi yllättävän korkea. Viihdyin ja jopa nauroin. Olen menossa pipariksi.
25.7.2022: Hooligans (2005)
Elijah ”Hobitti” Wood esittää Harvardista erotettua nörttiä journalistia, joka pakenee elämää siskonsa luokse Lontooseen. Hän tutustuu siellä Charlie Hunnamin esittämään jalkapallohuligaaniin. Pian väkivallan kierre on valmis alkamaan. Fanaattisia faneja kuvaava teos ei yritä mitenkään glorifioida heitä, vaan näyttää huliganismin menevän täysin överiksi ja samalla kyseenalaistaa tämä alakulttuurin mielekkyyden. Lopun sentimentaalinen sisältö tuntuu tosin vähän päälle liimatulta ja tietyt juonelliset käänteet tulevat liian nopeasta eikä niissä kaikissa ole loogisuutta. Kaikesta huolimatta kyseessä on kelpo elokuva aiheestaan.
TYPERÄT VALKOISET MIEHET
26.7.2022: Sademies (1988)
Jostain syystä tuli hirveä tarve katsoa Sademies, jonka olin nähnyt joskus 2000-luvun alussa edellisen kerran. Aivan törkeä kireä Tom Cruise saa kuulla, että hänen isänsä on kuollut, mutta koko perintö on jätetty autistiselle Dustin Hoffmanin esittämälle veljelle. Cruise päättää kaapata Hoffmanin hoitolaitoksesta ja alkaa kiristää oikeudenkäynnillä itselleen puolia kolmen miljoonan dollarin perinnöstä. Tästä edes roadmoviena etenevä pätkä on näiden kahden erilaisen ihmisen bondailua, joka toimii yllättäen todella hyvin ja koskettavasti. Hauskojakaan hetkiä ei toki unohdeta, kun Vegasissa käydään laskemassa kortteja ja Hoffman saa alituiseen raivokohtauksia, koska ei ehdi nähdä suosikkiohjelmaansa televisiosta. Hieno elokuva kaikin puolin.
27.7.2022: Serpico – kadun tiikeri (1973)
Sidney Lumetin poliisikorruptiota käsittelevä Serpico on hidastempoinen kuvaus Al Pacinon esittämästä nimikkohahmosta, joka ei suostu ottamaan lahjuksia vastaan. Tämä suoraselkäisyys ajaa hänet ongelmiin likaisen virkavallan kanssa. Lopputulos on vakuuttava. Oivallisia jännitteitä sisältävä elokuva on edelleen ajankohtainen, hyvin toteutettu ja tunnelmallinen kuvaus selkärankaisesta ja oikeudenmukaisuuteen uskovasta poliisista. Todellisiin asioihin perustuvan tarinan mukaan Serpico erosi virastaan ja muutti asumaan Sveitsiin.
SAALISTAJAN PÄIVÄT
27.7.2022: Predator – saalistaja (1987)
Tulipa tuossa hyvien ystävien kanssa puhuttua Predatorista. Tämän innoittamana sitten katsoin sen uudelleen muutaman vuoden tauon jälkeen. Kyseessä on edelleen yksi Ison Arskan kovimpia toimintapätkiä, joka yhdistää loistavasti maskuliiniseen pullisteluun ja ruudinkatkuun tieteisfilmiä. Kokonaisuus on vertaansa vailla oleva toimintaspektaakkeli, jota on vain pakko rakastaa. Seuraavaksi lisää siitä ensimmäisestä jatko-osasta, jonka merkitystä myös puimme hyvien ystävien kanssa bittiavaruuden tuolla puolen.
28.7.2022: Predator 2 – Saalistaja (1990)
Tosiaan se Stephen Hopkinsin ohjaama Predator 2 on hävyttömän aliarvostettu toimintaelokuva. Sitä ei toki voi mitenkään verrata ensimmäisen elokuvan tunnelmaan, mutta idealtaan se on vallan hieno teos, jossa Predator päätyy vuonna 1997 helleaallon aikaan keskelle Los Angelesin jengisotia. Muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen sijoittuva tarina on melko pöljä, mutta sen toiminta on ensiluokkaisen brutaalia ja jamaikalaiset jengiläiset huuruinen aksenttinsa kanssa ovat hyvä veto pahiksiksi. Myös hikinen tunnelma on saatu taltioitua näyttelijöiden märkiin kainaloihin ja kauluksiin. Roolijako on kunnon B-leffaan sopivaa, kun ruudulla vilahtavat helvetin kovana laulajanakin tunnettu Robert Davi, sekaisin jo tässä vaiheessa oleva Gary Busey ja tuonelaan siirtynyt Bill Paxton. Tämä on vitun kova leffa!
ELÄVÄLTÄ SYÖDYT
29.7.2022: Parasite (2019)
Orjalliseen tapaani kuuluen, kirjoitan kaikista (uusinta)katseluista jotain, vaikkei minulla enää olisi mitään sanottavaa. Parasite on vielä toisellakin kertaa erinomainen elokuva. Ehkä jopa vielä vähän parempi. Sen synkkä huumori yhdistettynä yhteiskunnalliseen viestiin toimii vain kuin veitsi rinnassa. Odotan innolla, mitä Joon-ho Bong päättää seuraavaksi tehdä, sillä pidän häntä tämän hetken kiinnostavimpana ohjaajana. Voin suositella tätä kaikille, vaikkei korealainen leffa olisikaan oma kiinnostuksen kohde.
29.7.2022 : The player – pelimies (1992)
Tim Robbins esittää ylimielistä elokuvatuottajaa, joka alkaa saada tappouhkauksia joltain käsikirjoittajalta, jonka kirjoituksen hän oli taannoin hylännyt. Robert Altmanin satiiri osuu elokuvista tietävän henkilön nauruhermoon täydellisesti. Tähtiä itseään esittämässä vilisevä komedia on hykerryttävän hauska kuvaus elokuvakaupungin itsekeskeisyydestä. Kaikkea korostetaan sopivan liioitellusti ja hauskimmassa sivujuonessa Robbins päätyy tuottamaan Richar E. Grantin idioottimaisen käsikirjoituksen, jonka tarinassa nuori nainen tuomitaan kuolemaan, mutta hän rakastuu asianajajaansa. Kaikki haluavat elokuvaan suuria tähtiä, vaikka Grant vastustaa tätä ajatusta ja haluaa elokuvaansa enemmän lahjakkuuksia kuin kuuluisuuksia. Loppukohtauksessa naista näyttelee Julia Roberts ja hänet vankilasta tuliasein pelastaa Bruce Willis. Hollywood tekemässä tällaista satiiria itsestään on miltei parasta, mitä olen vähään aikaan katsonut.
Pienenä anekdoottina yhdestä kohtauksesta: Malcolm McDowell esittää itseään ja alkaa rähistä jonkun mestan aulassa Robbinsin elokuvamogulille, että tulisi nyt edes vittuilemaan päin naamaa eikä vain puhelimen tai viestin välityksellä. Kohtauksen nerokkuutta korostaa McDowellin antaumuksellinen paasaus aiheesta, joka naurattaa ihan aidosti.
KUVAPUTKEN POLITIIKAN SEMINAARI
30.7.2022: Kasvot kuvaruudussa (1976)
Yhden työkaverini kovasti kehuma Sidney Lumetin ohjaama elokuva Kasvot kuvaruudussa on kelvollinen satiiri televisiokulttuurista ja sen rappiosta. Peter Finchin esittämä uutisankkuri saa suorassa lähetyksessä totaalisen hermoromahduksen, joka johtaa alati hullunkurisempiin tilanteisiin. Jossain kohtaan kireä Robert Duvall ei enää tiedä, miten päin pitäisi olla. Lopulta Ned Beatty tulee kertomaan, että enää ei ole olemassa valtioita – on vain jättiyrityksiä, jotka omistavat kaiken ja päättävät kaikesta. Muutamien huikeiden kohtausten ansiosta Kasvot kuvaruudussa on hyvä elokuva, jonka jaksaa katsoa ehkä sitten useammankin kerran. En kuitenkaan lähtisi kehumaan sitä maailmaan parhaaksi käsikirjoitukseksi, mutta makunsa kullakin.
30.7.2022: Brazil – tämän hetken tuolla puolen (1985)
Terrt Gilliamin Brazil on paljon enemmän kuin pelkkää parodiaa dystopiasta. Vaikka elokuva selkeästi ottaa kynsiinsä Blade Runnerin ja niin edelleen, on siinä jotain hyvin omaperäistä. Jonathan Prycen esittämä huumorintajuton byrokraatti rakastuu naiseen, jonka hän on nähnyt unissaan. Tästä seuraa liuta ongelmia, joita ratkotaan byrokraattiseen tyyliin. Elokuva piikitteleekin dystopiakuvastoille, paperisodille ja luo sitä kautta aivan uniikin mustan huumorin täytteisin kuvaston, jota on terästetty Gilliamin luomilla tyylitietoisilla surrealistisilla kuvilla. Kokonaisuuden kruunaavat huikeat roolisuoritukset.
LOPPUA EI NÄY, MEILTÄ SE KÄY
31.7.2022: Presidentin miehet (1976)
Silmäpelin taitava Robert Redford ja pitkän tukan kasvattanut Dustin Hoffman esittävät toimittajia, jotka paljastavat Richard Nixonin hämärähommat. Watergate-skandaalin taustoihin tikittävän hyvin iskevä Presidentin miehet on ajaton klassikko, jonka paranoiatunnelma on kämmeniä hikoiluttava, kun skandaalin kaikki taustat alkavat pikku hiljaa avautua. Etenkin varjoista salaisuuksia kertova Hal Holbrookin hahmo on kertakaikkisen hienosti toteutettu ja kuvattu.
Totta kai, jo toisen kerran tällä viikolla Ned Beatty tulee kertomaan katsojalle, kuinka asiat oikeasti ovat. Olen alkanut arvostaa Beattya muunakin kuin pelkkänä sikapoikana.
31.7.2022: Eaten Alive (1976)
Tässä alkaa olla nyt sellainen olo, että jotain muutakin kuin poliittisia trillereitä tai sen sellaista olisi hyvä katsoa. Onneksi löysin UFF:n alelaarista Tobe Hooperin Eaten Aliven, jonka olen pariin kertaan nähnyt. Edellinen kerta lienee joku takavuosien Night Visions -festari, jossa väsymyksen takia en oikein arvostanut Hooperin komediaa. Nyt kaikki on toisin, sillä voi pojat! Ensimmäisessä kohtauksessa Robert Englundin Buck (joka on tullut nussimaan) haluaa panna huoraa perseeseen, jossain räkäisessä Texasin itäosan bordellissa. Huora ei suostu ja sutenööri antaa hänelle potkut, jonka seurauksena huora päätyy jonkun takapajulan sekopään hotelliin yöksi. Hotellin omistajan alligaattori (vaikka hänen mukaansa se on krokotiili) syö naisen ja seuraavana päivänä paikalle tulee lisää vieraita. Yhdessä elokuvan parhaista kohdista tuo puskapajulan Jussi jahtaa pikkutyttöä viikatteen kanssa ja myöhemmin Englund tulee hotelliin toteuttamaan fantasiaansa. Meininki on niin rosoista ja roskaista, että sitä on pakko arvostaa. Hooperin näkemys musiikeista, kuvauksesta ja lavasteista on aivan tolkuttoman sekopäistä hulluttelua.
Knoppitietona Englundin sanojen mukaan elokuvan Japanissa julkaistussa versiossa on mukana HC-pornokohtauksia, jotka editoitiin materiaaliin jälkikäteen.
EPISTOLAN RÄJÄHDYS
