Elokuvien katselu on monesti mielekkäämpää sarjatulituksena jonkin teeman ympärille kiedottuna. Tällä kertaa sain vekkulin ajatuksen ja luvassa on perjantai-illasta lauantain aamuyöhön kestänyt minimaraton, jonka keskiössä olivat kissat, nuo pienet, pörröiset hiiriloukut, joilla on tapana varoittamatta raapaista minua aina hetken niitä silitettyäni. Enemmittä sepustuksitta, antaa naukua!
Ilta käynnistyi siinä yhdeksän jälkeen hernekeiton kiehahdettua ja saksalaisen, mutta jostain syystä japaniksi puhutulla lyhytanimaatiolla Kissanpäivät (2018). 11 minuutin mittaisessa, ulkoisesti hauskan yksinkertaiselta ja miellyttävän väriseltä näyttävässä jutussa poika viedään lääkärille, joka toteaa tämän olevan kissa. Lasta yritetään tutustuttaa lajitovereihinsa, jotka raapivat häntä ja hän myös selittää pihapiirinsä tytölle tuomiostaan. Psykedeelisimmät hetket koetaan pimeässä metsässä jannun pelastaessa lintua katilta ja saadessa tämän peräänsä, minkä jälkeen hän kyseenalaistaa diagnoosin lopullisesti ja haistattaa piutpaut mirreilylle. Hieman mautonta ja vaivaannuttavaa juonta ennemmin animaatio toimii visuaalisilla avuillaan.
Seuraavaksi päästiin illan ensimmäiseen pitkään elokuvaan, joka oli Vojtech Jasnýn ohjaama Kun kissa tulee. Tsekkoslovakiassa 1963 valmistuneessa surrealistisessa elokuvassa käsiteltiin totalitaristisen arjen harmautta symboliikan keinoin vuosia ennen Prahan kevättä. Komeiden keskiaikaisten rakennusten täyttämässä tsekkiläisen pikkukaupungissa eletään ilotonta elämää tekopyhän johdon alaisuudessa. Paikalle saapuu aurinkolaseihin sonnustautunut kissa, jolla on kyky kakkulat menettäessään värittää ihmiset psykedeelisesti näiden luonteenpiirteiden mukaan. Menossa on mukana myös kellotaulussa jo ensimmäisessä kohtauksessa heiluva parrakas ukko, joka järjestää värikylläisimpiin lukeutuvassa kohtauksessa taikaesityksen liikkuvine vaatteineen ja kylän asioita parodioivine tapahtumineen. Kuten arvata saattaa, mouruajasta halutaan päästä eroon, mutta kurjuus ei voi jatkua ikuisesti. Meeee-ow!
Sitten päästiin ehtoon mauttomimpaan keksiin, Alasen veljesten Musta peili -kirjan vuosien takaisesta lukemisesta saakka kiinnostaneeseen Mustaan kissaan (1934). Edgar G. Ulmerin kauhuelokuva on olevinaan jonkinlainen Poe-adaptaatio, vaikkei yhtymäkohtia mainoskikkana käytettyä kirjailijaa ja tämän novellin nimeä lukuunottamatta tosiasiassa ole laisinkaan. Unkarissa matkustava pariskunta saapuu Bela Lugosin, Boris Karloffin ja näiden sekalaisen henkilökunnan (sekä kellarissa olevan tyttären) linnaan, johon on tietenkin helpompi päästä sisälle kuin lähteä sieltä ulos. Todella kuivakka ja jännityksetön juoni tarjoaa myös saatananpalvontaa ja lopun huipennus, jossa Lugosi nylkee (tietenkin ruudun ulkopuolella) tuskasta huutavan Karloffin, on tekovuoteensa suhteutettuna liki ennennäkemättömän raaka ja julma kohtaus. Muutoin kokonaisuus tuntuu lähinnä b-paikalle tarkoitetulta innottomalta “välityöltä”, josta on aistittavissa jotain samaa, mitä Roger Corman sai aikaiseksi muutama kymmentä vuotta myöhemmin. Kissakin hiippailee välillä kameran edessä.
Mustan kissan jälkeen olisi uni jo maittanut, mutta pakkohan tämä homma oli viedä loppuun. Kuvista viimeisenä ja yön ensimmäisten pikkutuntien antina oli japsisurrealismin klassikko Hausu (1977), jonka näin viimeksi noin kymmenen vuotta sitten. Koska talot ovat pelottavia, edellisen leffan tavoin myös tässä mennään moiseen. Ryhmä tyttöjä, joukossaan niin ruoasta pitävä, nörtti kuin karateka, lähtevät kaverinsa tädin kämpille, joka seisoo takamailla kukkulan päällä. Tönössä tietenkin kummittelee ja mikään ei muutenkaan ole sitä miltä näyttää.
Hausu tuntuu suoranaiselta tv-mainosten tyylillä tehdyltä parodialta kauhuelokuvista jo lähtökohtiaan myöten, aavetalon seistessä kumpunsa päällä kuin Draculan linna, jonka kupeessa seisova vesimelonikauppiaan koju tuo mieleen vampyyrielokuvien kylän. Silti sitä on melko vaikea verrata yhtään mihinkään jo aiemmin tehtyyn. Tehosteita on valmistettu leikkelemällä, toisinaan leffa muistuttaa sarjakuvaa ja mitä tahansa tuntuu voivan tapahtua, kaivosta nousevan irtopään purressa yhtä flikoista takapuolesta, pianon syödessä toisen ja yhden tyypin muuttuessa banaaneiksi. Lopulta myös pörröinen kissataulu herää henkiin ja sylkee verta sen verran monta tippaa, että koko talo alkaa tulvia. Elokuva ei tietenkään ota itseään turhan tosissaan, vaan se kerrotaan komedian keinoin. Maratonin parhaan leffan lopputekstitkin jäivät mieleen, rullatessaan suu auki odottavaan pytinkiin rakennuksen kieltä pitkin. Erityisesti puolitajuttomaan olotilaan tämä absurdi psykedeliatykitys sopi kuin unisieppari sängyn ylle (tai mörkö sen alle).
